Tarinoita
ILVESTASSU
Iltaruokailun jälkeen olin asettunut Vatukkatuhkan vatsan viereen ja käpertynyt siihen lämpimäksi keräksi Routapentua vasten, mutta vaikka suljinkin silmäni ja niiden eteen levittäytyi pimeys, en vaipunut uneen kuten yleensä. Korvani värähtivät, kun kuulin perheeni hengityksen hidastuvan ja tasaantuvan heidän nukahtaessaan. Vaimea tuhina oli peräisin Routapennusta, jonka kylki kohoili rauhallisesti. Odotellessani unta ajatukseni harhailivat kokoontumiseen ja varapäällikkyyteen. Oli varmasti hienoa istua kaikkien klaanien kissojen edessä Puhujantammen juurella ja voida nousta seisomaan kommentoidakseen päälliköiden puheita, ihan ilman että kukaan tulisi huomauttamaan kunnolla olemisesta. Jokainen kunnioitti varapäälliköitä, he järjestivät partiot ja pystyivät sanomaan toisille, mitä heidän tulisi tehdä. Varapäälliköt olivat päälliköiden oikeita tassuja ja seuraajia, heistä tulisi aikanaan klaanien päälliköitä ja he kävisivät Kuulammella hakemassa Tähtiklaanilta uuden nimensä ja yhdeksän henkeään. Toki sellaiseen liittyi paljon vastuuta, vankkumatonta uskollisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Kuvittelin itseni klaanipäälliköksi, joka nukkui Kuulammen rannalla ja kohtasi unissaan Tähtiklaanin. Tunne oli hieno ja kunnianhimo leimahti hetkeksi sisälleni, mutta hieman haikeana mietin, että todellisuus oli eri asia kuin mielikuva. Eikä päällikkyyttä tavoitettaisi voimakeinoin. Kohtalo ei tainnut olla päätettävissäni, joten ehkä elämälläni oli jokin muu tarkoitus. Parantajiakin pidettiin suuressa arvossa, eikä suotta, mutta toisella tavalla myrskyisämpi soturin elämä innosti minua enemmän. Tahdoin taistella ja saalistaa klaanin puolesta. Kun kouluttautuisin soturiksi, voisin suojella perhettäni ja ystäviänikin. Samassa ulkoa kantautuvat äänet keskeyttivät mietteeni, ja raotin uteliaana silmiäni.
”Yksi päällikkö, kaksi varapäällikköä, klaaninvanhimpia, sotureita, pentuja ja oppilaita. Hyvin menee kaikilla ja riistaa riittää”, jonkun ääni kertasi.
”Hys, hiljempaa”, toinen kehotti, ja tunnistin Komeettaväreen. Kuului kahinaa, ja näin mielessäni myrskyklaanilaisten kissojen sukeltavan piikkipensastunnelista ja kulkevan öisellä aukiolla viileä ruoho polkuanturoiden alla.
”Muut nukkuvat jo”, Tuulitassu sanoi, kuitenkin hiljaisemmin kuin äsken.
”Pennut voivat herätä”, Sinisielu varoitti. Muistin valkoisen naaraan, jolla oli hehkuvat siniset silmät. Hänestä oli tullut varapäällikkö aiemmin päivällä. Vatukkatuhka ei ollut päästänyt mukaan kokoukseen, mutta kun olin kysynyt hänen palattuaan Vaahteratähden asian, hän oli suostunut mainitsemaan soturin ja varapäällikkyyden. Kuulin askeleiden lähestyvän pesää ja suljin silmäni teeskennellen nukkuvaa.
”Unessa kuin siilit talviunilla”, minulle tuntematon kissa hymähti ulkona, aivan vatukkaseinämän vieressä. Käsitin äskeisen kahahduksen aiheutuneen, kun hän oli kurkistanut pesään.
”Hyvä. Olkaa silti hiljaa, kuten aina ennenkin”, Vaahteratähti naukaisi. Hänen äänensä ei jättänyt varaa vastaan väittämiselle, ja uskaltauduin taas katselemaan pesän sisäänkäynnille. Oksien välistä erottui harmaa, mustaraidallinen kolli. Pysyttelin varuillani, jos vaikka joku heistä yhtäkkiä saisi päähänsä tarkistaa vielä lähemmin pentutarhassa asustavien tilanteen. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Sitten kuulin taas hiljaisia askeleita ja tajusin parin kissan kääntyvän katsomaan. Se oli kummallista. Pienestä asti olin kyennyt päättelemään ja luomaan mielikuvia siitä, mitä joku tai jotkut tekivät, pelkistä äänistä ja sanoista, jos niitä vain oli tarpeeksi.
”Iltaa, Suistohaukka”, Sinisielu kuului maukuvan.
”Iltaa. Ajattelin valvoa tuloonne asti, kokoontuminen kiinnostaa ja on pieniä nukahtamisvaikeuksia”, suuri kolli vastasi hymähtäen ja tiesin hänen kumartaneen kevyesti, kuten varapäällikölle ainakin, mutta adjektiivi pulpahti ajatuksiini ilman että huomasinkaan.
”Onko leirissä ollut rauhallista?” valkoinen naaras kysyi. Nousin hiljaa seisomaan varoen herättämästä Vatukkatuhkaa ja Routapentua, joita vasten olin makuulla ollessani painautunut. Veli urahti ja liikahti, muttei havahtunut. Sipaisin kollin lapaa hännälläni ja vilkaisin häntä, ennen kuin luikin ääneti vatukkatiheikön sisäänkäynnille. Sammaleet kahahtivat tassujeni alla.
”Täysin”, Suistohaukka vakuutti. Jännityksestä värähtäen painauduin sammaliin ja ryömin eteenpäin sen verran, että pääsin kurkistamaan ulos pesästä. Pienehkö pääni, joka kaiken lisäksi oli tumma eikä siksi erottuisi hämärästä helposti, tuskin joutuisi huomatuksi. Nyt edessäni oli vain roikkuva vatukanotsa, ja painoin pääni käpälilleni, jotta näkisin sen alta. Sinisielu seisoi Vaahteratähden vierelle valkoinen turkki kuunvalossa kirjaimellisesti hohtaen, ja isäni oli pysähtynyt heidän luokseen keskustelemaan. Komeettaväre pujahti juuri sotureiden pesään. Tuulitassun juovikas hahmo erottui istumassa leirin laitamilla varjoissa, missä hän suki turkkiaan ilmeisesti ennen nukkumaanmenoa.
”En odottanutkaan vaikeuksia”, Helläkajon kumppani naurahti hieman ja vilkaisi samassa pentutarhalle. Hänen sinisten silmiensä katse oli läpitunkeva ja tuntui ulottuvan aina mieleni perukoille asti. Sydämeni löi pari ylimääräistä kertaa ja odotin hengitystäni pidättäen, kun naaras tuijotti vatukkatiheikön suuntaan. Lopulta hän kääntyi taas isäni puoleen ja sanoi jotakin, mutta en kuullut mitä, sillä olin liian helpottunut. Huokaisin äänettömästi ja hengähdin antaen ilman paeta keuhkoistani ja vetäen sitten lisää sisään. Kun taas kohotin katseeni, Vaahteratähti käveli pesäänsä Suurtasanteella eikä Sinisielua näkynyt. Tuulitassu oli jäänyt vaihtamaan pari sanaa Kotkatassun kanssa ja lähti sitten oppilaspesää kohti. Ainoastaan Suistohaukka jäi istumaan yksin aukiolle. Hän katseli syvänmustalle taivaalle, jossa lukemattomat tähdet tuikkivat ja kuu lipui hiljalleen alemmas, kelluen nyt juuri ja juuri puiden yläpuolella. Viileä tuuli kantautui nenääni ja näin sen pörröttävän isäni karvoja kevyesti. Kolli istui siinä pitkän aikaa, ja jossakin vaiheessa taisin nukahtaa. Kun havahduin taas hereille ja etsin isää katseellani, häntä ei näkynyt enää. Hänkin oli kai mennyt nukkumaan jaksaakseen huomenna. Vilkaisin vielä kerran taivasta ja sitten puita, jotka suhisivat notkon reunoilla. Kaikki oli rauhallista, ja yö oli kaunis. Voisin aivan yhtä hyvin yrittää saada unta. Niinpä vetäydyin hiljaa pentutarhan suulta ja tassutin takaisin Vatukkatuhkan luokse käpertyen vanhalle paikalleni ja työntäen nenäni hännän alle. Routapentu raotti toista silmäänsä ja katseli minua hetken, mutta olin jo unessa enkä enää nähnyt sitä.
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteen alle klaanikokoukseen!” Vaahteratähden kutsu kajahti notkossa, ja hätkähdin hereille. Vatukkatuhka istui hännänmitan päässä ja pesi lapaansa Routapennun, Tavipennun ja Vaarapennun nujakoidessa hänen lähellään sammalilla.
”Hei, Ilvespentu heräsi!” Tavipentu naukaisi riemastuneena, kun hänen katseensa osui minuun. Hypähdin käpälilleni ja nuolaisin rinnassani sojottavan karvatukon ojennukseen. Haukotus karkasi suustani ja tunsin väsymystä, mutta karistin sen lavoiltani, kun Vaarapentu loikkasi kimppuuni ja kaatoi kumoon. Potkaisin häntä vatsaan takajaloillani ja hän lennähti kauemmaksi. En kuitenkaan antanut hänen selvitä niin vähällä, vaan sukelsin perään ja työnsin hänet maahan voimakkaalla lavallani. Hetken kierimme sammalissa ja yritimme kumpikin päästä voitolle, mutta juuri kun olin painamassa kollin alleni omalla vuorollaan, Routapentu tömähti kylkeeni ja mitätöi yrityksen. Tavipentu loikkasi mukaan, ja koetin huitoa molempia yhtä aikaa käpälilläni. Tällä kertaa Vaarapentu ei jäänyt pois vaan onnistui jopa yllättämään minut, ja virnistin hänelle tyytyväisenä. Oli mukavaa, kun nuori kolli kerrankin pärjäsi leikeissämme ja hänestä sai vihdoin jotain vastustakin.
”Jääkää te tänne”, Vatukkatuhka maukaisi ja sai meidät kiemurtelemaan irti toisistamme. Tuijotin emoa moittivasti ja annoin hännänpääni vääntyillä erään pehmeän saniaisen päällä.
”Ei käy, olemme jo tarpeeksi isoja klaanikokoukseen”, vastustelin, ja Tavipentu nyökkäsi. Routapennun viikset värisivät ja hän vilkaisi Vaarapentua.
”Vaarapentu voi jäädä tänne, hän on meitä nuorempi”, kolli naukaisi ja sai Vaarapennulta tönäisyn kylkeensä. Siniharmaa kissa katsoi veljeään varoittavasti ja tämä virnisti hieman.
”Routapentu vain vitsaili”, Vaarapentu korjasi Vatukkatuhkalle, ja emon silmissä käväisi hilpeä kimmellys. Sitten hänen korvansa värähtivät ja hän vaikutti mietteliäältä. Tavipentu ei jaksanut odottaa, vaan hiipi hänen taakseen ja läpsäisi hänen häntäänsä tassullaan. Routapentu tuli mukaan ja kiskoi itsensä naaraan selkään. Kolli piteli kiinni hänen lavoistaan omilla käpälillään, mutta itse jäin murjottamaan siihen paikkaan. Vaarapentu taputti sammalta tassullaan ja vilkaisi ensin Vatukkatuhkaa, sitten pesän suuaukkoa.
”Routapentu, voisitko ystävällisesti laittaa kynnet piiloon, ne pistelevät”, Vatukkatuhka kehotti rauhallisesti. Veli veti kynnet sisään ja päästi irti kierähtäen pois selästä. Hän näytti tyytyväiseltä noustessaan jalkeille ja ravistaessaan turkkiaan kuin olisi juuri noussut kylmästä vedestä, paitsi että pisaroita hänen turkistaan ei norunut, sammalta vain.
”Käyhän se?” naukaisin emolle, ja lopulta tämä nyökkäsi. Silmäni kirkastuivat ja vaihdoin katseita Tavipennun kanssa.
”Hyvä on, mutta istutte minun vieressäni aivan hiljaa”, myrskyklaanilainen kuningatar komensi. Nyökyttelimme ja seurasimme naarasta innokkaina, kun hän kääntyi ja johdatti meidät leiriaukiolle. Suurin osa kissoista oli jo koolla, ja olimme viimeisten joukossa. Vatukkatuhka istui takariviin ja Routapentu avasi suunsa valittaakseen huonosta paikasta. Emon muistuttaessa veljeä hiljaa olemisesta katselin kunnioittavasti Vaahteratähteä, isän ystävää, joka seisoi Suurtasanteella ja katseli klaania alhaalla. Hänen vihreät silmänsä kävivät kissojen yli, ja suurehko ruskeavalkoinen hahmo piirtyi sinistä taivasta ja notkon reunalla kasvavia puita vasten. Suurtasanteen juurella istui Sinisielu tyynen näköisenä muita katsellen.
”Olemme kokoontuneet nimittämään klaanille kaksi uutta oppilasta”, päällikkö sanoi kuuluvalla äänellä, kun puheensorina oli vaiennut ja kaikkien katseet olivat kääntyneet ylöspäin. ”Talvioturkin pennut ovat tulleet kuuden kuun ikään. Niemipentu ja Leijonapentu, tulkaa tänne.” Seurasin katseellani, kuinka kaksikko nousi emonsa viereltä ja pujotteli klaanitovereiden joukossa pysähtyen sitten päällikön eteen. Heidän turkkinsa hohtivat nousevan auringon kultaisessa valossa kiiltävinä ja puhtaina.
”Pian minäkin olen tuolla”, supatin Vaarapennun korvaan ja nojauduin häntä kohti. Vaarapentu väläytti haastavan katseen.
”Et ennen minua”, hän naukaisi. Virnistin ja käännyin taas Vaahteratähteen päin. Leijonapentu seisoi muiden edessä ja tärisi jännityksestä, mutta Niemipentu vain odotti paikoillaan, eikä hänen eleettömyydestään ollut havaittavissa samanlaista innostusta.
”Niemipentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja olet valmis oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Niemitassuna. Mestariksesi tulee Pikkupuro”, Vaahteratähti julisti päätöksensä. Vilkaisin uteliaana Niemitassua ja huomasin hänen silmiensä välähtävän, mutta päällikön valitseman soturin tultua eteen hän kosketti naaraan kanssa valittamatta kuonoja. Niemitassu asteli onnahtelevan mestarinsa kanssa yleisön joukkoon katselemaan Leijonapennun nimitysmenot. Nuori kolli sai mestarikseen Sulkamyrskyn, josta hän oli pentutarhassa puhunut paljon, ja olin tyytyväinen Vaahteratähden valintaan. Onneksi Leijonatassun luonteeseen ei kuulunut ylpeileminen, joten tuskin saisimme kuulla hänen julistavan mestariaan varapäällikön tyttärenä.
”Niemitassu! Leijonatassu!” klaani puhkesi hurraahuutoihin, ja toistelin heidän nimiään muiden mukana. Sitten Vaahteratähti tassutti alas sortunutta kivivyörymää pitkin ja osoitti siten, että kokoontuminen oli päättynyt. Hän jäi vaihtamaan muutaman sanan Sinisielun kanssa, ja päällikön mentyä kokenut soturi jäi tarkistamaan sivummalta katsoen, että oikeat kissat lähtivät aurinkohuipun partioon. Nostin katseeni, kun Suistohaukka kokoontumisen loputtua asteli luoksemme ja pudotti leukojensa välissä pitelemän hiiren voidakseen puhua.
”Tämä on teille”, kolli maukui ja osoitti hiirtä käpälällään.
”Kiitos, Suistohaukka”, Vatukkatuhka kehräsi kumppanilleen. Isä ja emo katsoivat toisiaan lempeästi, ja sitten Suistohaukka kääntyi ja tassutti pois. Kyyristyin matalaksi ja kuiskutin Routapennulle:
”Minä en ainakaan ikinä rakastu keneenkään! Minusta tulee soturi eikä isä.”
”Sama täällä”, veli naukui virnistäen.
”Pennut, täällä on ruokaa. Vai aiotteko jättää hiiren syömättä? Voin toki pyytää Sammaltassua kiikuttamaan sen klaaninvanhimmille”, Vatukkatuhka kiusoitteli, ja hyppelin hiiren viereen päätäni pudistaen. Tottahan tuoresaalis aina maistui.
Katselin saniaistiheikköön kyyristyneenä, kun kaksijalkojen vesihirviö irtaantui puolisillasta ja lähti pöristen kiitämään järvenselälle. Se jätti jälkeensä rauhattomiin kuohuihin vaahtovanan, ja aavistelin riistan kaikkoavan rannan tuntumassa koloihinsa kuullessaan moisen metelin. Kaksijalat tosiaan eivät vaivautuneet peittelemään läsnäoloaan vaan käyttäytyivät kuin omistaisivat koko maailman ja jopa huutelivat pörinän yli toisilleen. Kohotin kulmaani hiirenaivoiselle touhulle ja nousin jaloilleni niemenkärjen kasvillisuudessa, kun pelkästään ajattelemattomuudellaan vaaraa aiheuttavat kaksijalat ja arvaamaton vesihirviö olivat päässeet kauemmaksi. Kannatti silti etsiä tietoa asioista, joista klaanitoverit varoittelivat ja käskivät pysyä kaukana. Sitenhän oppisin enemmän kuin muut ja olisin tietopankki, johon muiden oli luottaminen. Vaahteratähden vakava ilme, kun iltapartio oli palannut leiriin ja tehnyt tiedotuksen kaksijaloista, jotka pikku hiljaa viherlehden saapuessa olivat taas palanneet järvelle, oli kiinnittänyt huomioni ja saanut minut seuraavana päivänä pyytämään kollilta luvan aurinkohuipun ajan yksinäiseen metsästysretkeen. Olin tullut juuri niemelle sen takia, että se oli maakappale, joka kurkotti rannasta järveen ja oli siten lähempänä puolisiltaa. Ei minua kiinnostanut tehdä fyysistä tuttavuutta kaksijalkojen kanssa, kun ajattelin puolisisareni Lehtiturkin kuolemaa, mutta tieto tuskin olisi pahitteeksi. Kaksijalat hakkasivat hengiltä. Miten ne todella saattoivat tehdä niin pentuja odottavalle naaraalle? Tunsin surun ja vihan jäisen otteen sydämessäni, kun seurasin katseellani kaksijalkojen huoletonta meininkiä järvellä. Vanhemmat kissat sanoivat Lehtiturkin olevan aina läsnä ja hänen henkensä tuikkivan tähtenä yötaivaalla, ja kunnioitin näkemystä, mutta tunsin silti turhautumista ja halua käydä viherlehtipaikan kaksijalkojen kimppuun. Ei se ollut sama asia. Halusin Lehtiturkin elävänä, hänen tuoksunsa, äänensä, kosketuksensa. Pörhistin tummanruskeaa mustaraitaista turkkiani ja suoristauduin vihreät silmät leimahtaen vesihirviön liikuttua järvellä aikansa ja palatessa nyt puolisillalle. Se pysähtyi aivan rakennelman viereen laineilla keikkuen, kun kaksijalat kapusivat yksitellen pois jotain keltaista päällään. Pörinä lakkasi kuulumasta ja kaikki kolme lähtivät jotain polkua pitkin jonkinlaiselle pesälle. Myrskyklaanin oli hyvä täällä, kun ongelmat kaksijaloista kasaantuivat enemmänkin Jokiklaanille ja Varjoklaanille. Varovaisuus viherlehtipaikan läheisyydessä oli kuitenkin aiheellista, ellei sitten halunnut samanlaista kohtaloa kuin puolisiskoni oli kärsinyt. En viitsinyt katsella kolmikon katoamista pesäänsä vaan käännyin ja loikin aluskasvillisuudessa takaisin vedenrajaan, missä maa laajeni Myrskyklaanin reviiriksi. Olin juuri kävelemässä syvemmälle metsään, kun pensaikko kahahti yhtäkkiä ja kuonooni lehahti puolituttu tuoksu. Valkoinen, mustalaikkuinen oppilas astui kasvien keskeltä säihkyvä taivaansininen katse älykkäänä vihreissä silmissäni, ja hätkähdin hieman ennen kuin tunnistin naaraan Sammaltassuksi.
”Mitä sinä täällä teet?” töksäytin ehkä turhan töykeästi, mutta vanhemman oppilaan äkillinen tulo kuvioihin oli kieltämättä yllättänyt. Sammaltassu mittaili minua rauhallisesti katseellaan ja tuntui epämiellyttävästi näkevän salaisimmatkin ajatukseni.
”Samaa voisi kysyä sinulta”, naaras vastasi ja väräytti korviaan. Polkaisin maata käpälälläni ja vilkaisin kärsimättömästi hänen ohitseen, mutta tämä vaikutti olevan yksin liikkeellä, sillä en havainnut kenenkään lähestyvän.
”Minun on varmaan turha valehdella, koska jos kysymyksiin on vastaukset, pengot ne kuitenkin”, huoahdin ja irvistin. Sammaltassun suupieltä nyki ja hän nyökkäsi. Noiduin mielessäni varomattomuuttani ja toivoin, että olisin ollut tarkkaavaisempi. Tehty mikä tehty se oli kuitenkin ja nyt täytyisi selvittää asiat, jotta käyntini niemellä ei kantautuisi Vaahteratähden korviin.
”Näin, kun kävit tuolla, joten paras kertoa tai Vatukkatuhka ja Vaahteratähti saavat tietää”, Sammaltassu naukaisi ja pakotti minut tietämättään pukemaan sanoiksi tunteet ja asian, jotka mieluummin jättäisin omaan tietooni.
”Hyvä on, jos kerran vaatimalla vaadit. Tulin ottamaan selvää kaksijalkojen puuhista järvellä. En.. en halua, että kukaan joutuu kokemaan samaa kuin minä. Läheisen kuolema aiheuttaa tuskaa, josta sinä et ole tietoinen, Sammaltassu. Mielestäni kaksijalkojen touhusta tulisi ottaa paremmin selkoa, jotta jokainen osaisi varoa. Ajatukseni kaatuisi siihen paikkaan, jos kertoisin kenellekään, joten toimin itse”, paljastin ja odotin naaraan suovan minulle säälivän katseen ja lupauksen olla kertomatta kenellekään. Hyvä Tähtiklaani, en minä säälipisteitä ollut tullut keräämään! Pärjäsin mainiosti yksinkin. Sammaltassu ei kuitenkaan tehnyt kumpaakaan, vaan katseli sinisin, vakavin silmin. Heilautin häntääni ja vilkaisin koivunoksalla istuvaa pikkulintua, jonka vatsa oli keltainen. Se päästi soinnukkaan laulun tietämättä Myrskyklaanin menetyksestä ja lensi sitten kauemmaksi. Jostakin syystä tunsin katkeruutta, vaikka eihän lintu voinut osata surra.
”En tiedä miltä se tuntuu, ja häpeän sitä, etten koe surua kuin lyhyen aikaa ja hän oli minulle kissa muiden joukossa. Mutta vaikka et pääse siitä yli, voit oppia elämään sen kanssa”, Sammaltassu sanoi hiljaa, ja vihreissä silmissäni käväisi epäuskoinen pilke. Paljastin käyrät mustat kynteni ja painoin niitä pehmeään maahan.
”Harva ymmärtää, hyvä että sinä”, tuhahdin hieman. Kuitenkin kävisi niin, että Lehtiturkki unohdettaisiin, vaikka ensin niin oltiin surullista ja kaikkea. Emoni oppilas uskaltautui hymyilemään varovasti, ja siristin silmiäni.
”Vähintä mitä voin tehdä, on kai jättää tämä tähän. Mutta varoitan sinua, älä toista”, naaras hymähti. Kohautin lapojani. Jos Sammaltassu kiitollisuutta odotti, niin hyvästi. Vauhdikas rämäpääkään ei aina ollut vauhdikas rämäpää. Tunteitakin löytyi.
”Ajattelin myös saalistaa”, vihjasin oppilaalle, jonka naamalle levisi vino hymy. Väläytin haastavan katseen ja nostin häntäni pystyyn.
”Voit tulla mukaani, mutta nappaan kolme saaliseläintä paljon ennen sinua”, hän varoitti, ja kallistin päätäni.
”Sehän nähdään. Älä lannistu, kun palaan leiriin riistakasani kanssa ja kerään kaikki ihailevat katseet, aina voi yrittää”, kiusasin Sammaltassua. Naaras väräytti korviaan ja pinkaisi metsään. Jännitin voimakkaat lihakseni ja ponkaisin perään.
”Eiköhän tämä kisa ole jo selvillä”, Sammaltassu huikkasi lapansa yli. ”Jos haluat silti saalistaa, niin mikäpä siinä. Mene sinä toiseen suuntaan niin minä metsästän täällä.”
”Sopii”, ulvaisin vastaukseksi ja suuntasin Varjoklaanin rajalle päin, kun toinen oppilas taas sukelsi aluskasvillisuuteen Tuuliklaania kohti. Latasin lihaksiini voimaa ja kiisin hurjaa vauhtia metsässä. Vasta, kun olin juossut jonkin matkaa, pysähdyin ja tasailin hetken hengitystäni, ennen kuin kohotin kuonoani ja haistelin sateen raikastamaa ilmaa. Metsän tuoksut olivat tuttuja, eikä kestänyt kauaakaan, kun löysin vesimyyrän hajun ja lähdin jäljittämään sitä aluskasvillisuuteen. Päästyäni tarpeeksi lähelle pudottauduin vaanimisasentoon ja väijyin hetken, kunnes loikkasin ja tapoin eläimen yhdellä puraisulla. Lämmin veri tulvahti suuhuni ja viekoitteleva haju sai veden kielelle, mutta hautasin saaliini maahan koivun juurelle ja keskityin etsimään lisää. Tuuli kuljetti nenääni heikon Varjoklaanin tuoksun. Pysyttelin kuitenkin tarpeeksi kaukana viherlehtipaikalta ja sen reviiriltä, jotta mikään olisi häirinnyt metsästystäni. Olin aina pitänyt tästä hieman enemmän kuin taistelemisesta. Metsän monet tuoksut olivat vain haaste, josta piti selvitä. Sitten saisin saalista ja kunnolla. Vaeltelin hetken viherlehtipaikan suuntaan mutta en mennyt liian lähelle. Kun löysin taas uuden hajun, jonka tunnistin kuuluvan jollekin linnulle, etsin ja tapoin sen taitavasti. Laulurastas teki lauluunsa uusia sovituksia hämmästyttävällä tahdilla. Sen vatsan pilkut olivat kuin pieniä nuolenkärkiä, ja kainaloiden kellertävät laikut erosivat vain koon ja muodon perusteella. Uutta verta mukaan tuoresaaliskasaan. Nappasin vielä siron ja pienen pajulinnun ja palasin takaisin rantaan, koska emme olleet sopineet mitään tapaamispaikkaa ja siten tämä tuntui järkevimmältä. Pettymyksekseni huomasin siellä jo Sammaltassun, jonka käpälissä lojui kaksi hiirtä ja jopa suuri jänis. Tönäisin häntä kuitenkin ystävällisesti lapaan ja pudotin omani eteeni silmät sulkien. Kiitin Tähtiklaania näiden eläinten hengistä ja käännyin sitten puhumaan oppilastoverilleni.
”Paras voittakoon”, maukaisin hänelle. ”Onneksi olkoon.” Sammaltassu virnisti ja heilautti ylpeänä häntäänsä.
”Ei hätää, pentu, sinun tarvitsee vain kasvaa vielä vähän”, naaras kiusoitteli, ja värisytin viiksiäni. ”Vaan eipä silti, oli hienoa metsästää taas ja kisata jonkun toisen kanssa.” Nyökkäsin olevani samaa mieltä ja loin ajatuksissani katseen järven rantaan liplattaviin aaltoihin. Lehtiturkki ei haluaisi kenenkään murehtivan puolestaan, koska oli sitä paitsi täysin turvassa, joten ei kai olisi väärin ottaa elämästä kaikki irti?
”Palataan leiriin, lupasin Vaahteratähdelle palata ennen aurinkohuippua. Muuten hän lähettää etsintäpartiot perääni ja koluaa koko reviirin, kunnes löytää minut höpöttämästä kanssasi”, kehräsin, ja Sammaltassu nosti yhden hiiren suuhunsa mutta pudotti sen sitten.
”Sama täällä Vatukkatuhkan kanssa, mutta miten saamme nuo viedyksi notkoon asti?” hän kysäisi. Kohotin kulmaani ja vilkaisin kahta lintua sekä vesimyyrää. Tosiaan, tuo lasti ei hevillä mahtuisi leukoihin.
”Nyt tarvittaisiin sitä sinun kuuluisaa älyäsi”, huomautin ja mietin, pääsisimmekö sittenkään aurinkohuipuksi leiriin. Sammaltassu sai kuitenkin kehiteltyä idean, jonka uskoin toimivan ainakin puoliksi.
”Kannetaan kahta niin kuin veisimme sammalta ja yhtä tavallisesti suussa”, naaras ehdotti, ja nyökkäsin hyväksyvästi.
”Tuota sietää kokeilla.” Nostin linnut maasta ja painoin leukani niiden päälle, jolloin ne jäivät kätevästi rintani ja leukani väliin. Vesimyyrän kaappasin leukoihini ja viitoin hännälläni, että Sammaltassun pitäisi seurata. Tämä näytti siltä kuin olisi mieluusti marissut olevansa vanhempi ja siksi parempaa johtaja – ainesta, mutta ei olisi voinut puhua pudottamatta saaliitaan, joten tyytyi seuraamaan sen näköisenä että tästä kuultaisiin vielä. Onnekseni hänen silmäkulmassaan oli pilke, joten hän ei ollut tosissaan. Nujakka oppilaiden pesällä tuskin olisi pahitteeksi, ajattelin tyytyväisenä. Sammaltassu voitti tämän erän, mutta toisen veisin minä. Palasimme leiriin ja veimme saaliit tuoresaaliskasaan. Vaahteratähti tuli juuri Suurtasanteelle johtavalta kivivyörymältä ja maukui meille muutaman kehuvan sanan, mikä sai ylpeyden hehkumaan sisimmässäni. Sammaltassu tönäisi minua ja supatti:
”Älä tule liian ylpeäksi, tai käy näin.” Virnistin ja puskin tätä päälläni. Sehän nähtäisiin! Tästä voisi kehittyä oikein kunnon tilanne, loistava sellainen.
”Miten muka? Itse kuljet kuono pystyssä”, härnäsin ja otin leveämmän asennon. Sammaltassun siniset silmät välkähtivät, ja hän jännitti lihaksiaan.
”Tappeluako haluat? Sopii paremmin kuin hyvin. Nyt pääsen vihdoin näyttämään sinulle, kumpi on vanhempi”, hän ulvaisi ja loikkasi kimppuuni. Läimin Sammaltassua voimakkain, nopein lyönnein kynnet piilossa ja taoin tämän vatsaa takajaloillani, mutta laikukas oppilas oli yllättävän vahva ja onnistui hetken painimisen jälkeen painamaan minut maahan.
”Hiirenaivo, vain pari kuuta”, puhisin hänen allaan ja kohtasin sinisten silmien ilkikurisen katseen omalla vihreälläni.
”Se riittää”, Sammaltassu nauroi, kun kiemurtelin vimmatusti ja yritin päästä irti tukevasta otteesta. Naaras oli kuitenkin päässyt yllättämään, enkä onnistunut livistämään siitä minnekään.
”Päästä irti, senkin möykky”, nurisin leikkisästi. Oppilas astui sivummalle ja hypähti ketterästi pois tieltäni, kun kierähdin jaloilleni ja turkin puhdistamisen sijaan kävin hänen päälleen.
”Tästäs saat.. ja tästä..” kehräsin ja kaadoin naaraan. Tämä kuitenkin onnistui luikahtamaan altani ja hyökkäsi kimppuuni. Kun Vatukkatuhka lopulta tuli sanomaan, että meidän pitäisi käydä syömässä samoihin aikoihin kuin muut, vatsani oli naurusta kipeä.
”Haluatko jakaa?” kysyin Sammaltassulta ilon ja tyytyväisyyden kupliessa sisälläni. Kamppaileminen toisen oppilaan kanssa oli ollut hauskaa ja mukavaa, eikä mikään tähän mennessä kokemani ei ollut vetänyt sille vertoja. Olonikin oli nyt rento, kun olin saanut vähän irrotella.
”Et sinä tuota yksinkään jaksa syödä, pentu”, naaras naurahti pilke silmäkulmassaan ja tönäisi minua. Hänen lapansa oli yllättävän voimakas, minkä käsitin johtuvan soturikoulutuksesta. Sellaista ei kuka tahansa kotikisu kestäisi, mutta vastanimitetyiden kissojen kunto koheni nopeasti heidän viettäessään paljon aikaa metsässä.
”Hienoa”, vastasin ja raahasin herkullisen näköisen jäniksen oppilaiden pesälle. Asetin sen menneisyydessä eläneiden kissojen käpälien kovettamalle hiekalle hieman sivuun sisäänkäynnistä ja nyökkäsin Sammaltassulle merkiksi aloittaa. Vanhempi oppilas kyyristyi ja haukkasi palan.
”Hyvää”, hän mumisi suu täynnä, kun upotin hampaani lihaan ja lähdin matalana kiemurtelemaan taaksepäin korvat luimussa niskaa vasten. Ravistelin hiljaa muristen päätäni ja onnistuin lopulta repäisemään epämuodostuneen möykyn, jota istuin pureskelemaan tyytyväisen näköisenä.
”Sinulla on hyvä maku”, naukaisin nielaistuani ja pomppasin samassa kauhistuneena jaloilleni. Sammaltassu tuijotti ällistyneenä ja repesi sitten nauramaan ilmeelleni. Kierin kakoen maassa ja tuurikseni sain lihan nousemaan takaisin suuhuni.
”Mitä ihmettä oikein teet? Ensin käyttäydyt kuin koira ja sitten yrität matkia lehmää. Usko pois, märehtiminen ei ole meitä varten”, Sammaltassu vakuutti ja näytti yhä siltä, kuin ei voisi pidätellä hillitöntä hihitystään. Mulkaisin tätä muka vihaisena, mutta vaikutelma hajosi virnistykseen.
”Anteeksi, tahdoin vain kokeilla uutta tyyliä. Ja lihaa meni henkeen”, selitin ja värisytin huvittuneena viiksiäni. Pesätoveri hymähti ja nuolaisi riistanmurusia suupielistään.
”Myrskyklaanissa ei ainakaan ole tylsää”, hän maukui. Nostin käpälääni katse hänen säihkyvissä taivaansinisissä silmissään.
”Olenkin syntynyt piristämään teitä, koska muuten nukkuisitte paikoillanne”, sanoin vakavana, ja Sammaltassun suupieltä nyki.
”Ainakin tähän asti olet onnistunut hyvin. Oli nimittäin piristävää päästä voittamaan taistelu”, naaras kiusoitteli. Huitaisin hännälläni ja irvistin leikkimielisesti.
”Neiti häviää kyllä vielä”, lupasin Sammaltassun härnätessä minua katseellaan.
”Uusintaottelu myöhemmin siis?” hän halusi tietää, ja nyökkäsin.
”Vaahteratähti kouluttaa minusta kaikkien aikojen taitavimman taistelijan”, ennustin. Sammaltassu siristi silmiään, nielaisi viimeisen palan jäniksestä ja nousi istumaan.
”Vatukkatuhka ei ehkä ole yhtä kokenut, mutta tietää paljon ja osaa opettaa kaikenlaista. Sinuna varoisin nahkaani”, vanhempi oppilas kehräsi. Nuolaisin käpälääni ja pyyhkäisin sillä korvantaustaa pörröttäen sitten märkää ruskeaa karvaa.
”Se nähdään neljäsosakuun kuluttua”, varoitin. Aurinko oli laskemassa, tulenpunainen hehku taivaanrannassa näkyi puiden ja aluskasvillisuuden seasta, ja pitkät varjot lankesivat aukiolle. Joku klaaninvanhimmista solahti pesäänsä kuusamapensaaseen. Sammaltassu siirsi katseensa silmiini, jotka välähtivät kysyvästi.
”Mentäisiinkö kysymään Tulilehvältä ja Tuomikynneltä, olisiko heillä jokin tarina kerrottavana?” hän tiedusteli hymyillen.
”Sopiihan se. Kun olin vielä pentutarhassa, Tulilehvä lupasi kertoa minulle Graniittisodasta. Ehkä sen aika olisi nyt. Käykö sinulle?” naukaisin noustessani ylös. Sammaltassu pörhisti innostuneena karvojaan.
”Totta kai. Olen kuullut siitä jotain, mutta kunnon tarina olisi mielenkiintoinen”, hän vastasi, ja kohautin lapojani ystävällisesti. Kävimme hautaamassa jäniksen jäänteet tarpeidentekopaikan taakse leirin ulkopuolelle metsään ja suuntasimme askeleemme klaaninvanhimpien pesälle. Kun pujahdimme kuusamapensaan oksien lomitse, punaruskea Tulilehvä, joka makasi pesän perällä varjoissa, kohotti katseensa ja hymyili.
”Kas, Tuomikynsi, saimme vieraita. Ilvestassu ja Sammaltassu”, hän hyrisi hyväntuulisena. Kumarsin kunnioittavasti ja lysähdin kyljelleni sammaleille. Ennen kuin Sammaltassu ehti sanoa mitään, kysäisin:
”Olisiko teillä aikaa kertoa Graniittisodasta?” Tulilehvä paransi asentoaan ja katsoi meitä mietteliäänä. Räpäytin silmiäni ja vilkaisin pesätoveriani, joka oli jäänyt hieman taemmas.
”En olekaan kertonut siitä pitkään aikaan”, klaaninvanhin totesi. Tuomikynsi otti hiljaa paikan hänen viereltään. Kolli täydensi aina ystävänsä kertomusta. Harmaa Putouspisara istui kauempana, mutta näin hänen höristävän korviaan. Viitoin Sammaltassua lähemmäksi ja tunsin tämän lämmön kylkeäni vasten, kun hän otti mukavan asennon vierestäni. Pieni lämpö hehkui hetken mielessäni, ja hymyilin huomaamattomasti. Toisen kissan läheisyys sai oloni aina turvalliseksi. Ei tarvinnut koko ajan huolehtia pärjäämisestään, saattoi vain jättäytyä vahvemman viereen ja nukkua siinä niin kauan, että voimat palaisivat. Elämästäni tuli nopeasti väritöntä, jos olin yksin enkä voinut turvata kehenkään. Ystävien ja perheen tuki oli korvaamaton, etenkin silloin kun klaania kohtasi suru. Lehtiturkki välähti ajatuksissani, ja karistin hänet peloissani pois. En kestänyt ajatella. Jos heittäydyin elämään enkä ajatellut häntä, ei suru ollut niin suuri. Silti se oli mahdotonta, koska halusin aina muistaa kissan, jota olin rakastanut ja joka oli ollut siskopuoleni. Pakenin muistoja hetkeksi Tulilehvän tarinaan ja Sammaltassun läsnäoloon.
”Graniittisota oli rajakiistojen aiheuttama taistelu”, Tulilehvä aloitti, ja katselin häntä intensiivisesti, kuin olisin sillä tavoin voinut kuluttaa surun pois. ”Se käytiin sovitusti sovittuna ajankohtana kokoontumissaarella. Oletteko käyneet siellä vielä?” Pudistin päätäni, ja Sammaltassu teki samoin.
”Kun pääsette sinne, kunnioittakaa sodan henkeä. Ei ole tarkoitus käydä enää taistelua sen pyhällä maaperällä. Siellä yksi kaikkien aikojen suurimmista päälliköistä uhrasi henkensä lopettaakseen turhan sodan.” Väräytin korviani ja painoin pääni. Graniittitähti oli ollut hieno päällikkö, sen tiesin.
”Oli pimeä ilta, kun klaanit kohtasivat kokoontumissaarella. Liekkitähti tuoreena päällikkönä johti Myrskyklaania rinnallaan uusi varapäällikkö Kuusiturkki. Riihitähti oli tuonut Tuuliklaanin ja Laikkutähti johti Jokiklaania: hän on päällikkö vielä tänäkin päivänä. Unikkoväre -Varjoklaanin varapäällikkö- oli johtanut Varjoklaanin sotaan, kun Graniittitähti oli jäänyt leiriin sitä vastustaen”, Tulilehvä sanoi vakaasti. ”Jokainen klaaninsa tuonut kissa oli vahva, eikä ollut epäilystäkään huonoista johtotaidoista.”
”Riihitähti ja Laikkutähti loikkasivat rääkäisten Liekkitähden kimppuun, mutta Varjoklaanin päällikkö, Graniittitähti, syöksyi väliin ja tönäisi Liekkitähden sivuun. Molempien päällikköjen hampaat upposivat Graniittitähden kaulaan ja repivät siihen syvät haavat. Graniittitähti paiskautui selkä edellä Puhujantammea päin ja jäi nojaamaan siihen puoliksi istuen, puoliksi seisoen. Kaikki äänet olivat lakanneet kuin seinään, jäljellä oli vain kuolemanhiljaisuus. Hänen kuoltuaan Liekkitähti nimesi taistelun Graniittisodaksi, jotta kaikki muistaisivat oikeudenmukaisuuden ja uhrautuvaisuuden elämässään. Neljä klaania ulvoi yhdessä tähtien täyttämälle avaralle taivaalle Graniittitähden ja muiden menehtyneiden muistoksi.” Tarinan edetessä kurkkuani oli alkanut kuristaa, ja pakahduttava tunne hiipi sydämeeni. Tunsin, että kyyneleet eivät olleet enää kaukana, ja nousin vähän turhan nopeasti käpälilleni vältellen muiden kolmen pesässä olevien kissojen katseita. Lehtiturkki nousi mieleeni, kun vain kuulinkin sanan ’kuolema’, enkä halunnut murtua muiden nähden, joten sanoin hiljaisella äänellä:
”Anteeksi, mutta minun täytyy mennä. Kiitos tarinasta ja mukavasta illasta.” Niine hyvineni solahdin ulos pesästä, loikin aukion halki ajansaatossa kovettunut hiekka polkuanturoideni alla ja kiihdytin askeleitani, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti pois leiristä. Viileät kasviseinämät pyyhkivät kylkiäni, kun tulin pois tunnelista leirin ulkopuolella metsässä ja jatkoin pysähtymättä kohti Tuuliklaanin puoleista rajaa. Tuuli pörrötti turkkiani ja lintujen kaunis laulu soi ilmassa, mutten välittänyt edes riistan rapistelusta aluskasvillisuudessa vaan venytin askeleeni juoksuun. En pystynyt enää pidättelemään kyyneleitäni, jotka valuivat kauniin kirkkaanvihreistä silmistäni poskille ja kastelivat niiden pehmeän karvan märäksi. Tahdoin vain juosta, juosta ja juosta, pakoon hirvittävää tuskaa ja kaipuuta, joka kaihersi sisälläni ja söi minua hitaasti loppuun. Elämäni tuntui värittömältä, kun ei ollut enää Lehtiturkkia kannustamassa vaikeina hetkinä, vaan piti jatkaa yksin eteenpäin ja yrittää löytää toinen, kissa joka auttaisi minua elämässäni ja johon voisin tukeutua. Juuri nyt en kuitenkaan ajatellut sellaista, vaan kiisin aina joelle asti. Matkalla poskillani helmeilleet hopeiset kyyneleet kuivuivat tuulen voimasta, ainoastaan karva jäi hieman kosteaksi. Heti nähtyäni puiden välistä pilkottavan välkkyvän joen sekä tuulessa väreilevän nummiruohon ja kuullessani veden solinan vauhtini putosi laahustamiseksi, ja kävelin hitaasti metsän suojasta sen rannalle. Lysähdin siihen istumaan pää painuksissa ja silmät kiinni, ryhti olemattomiin vajoten. Kyyneleet valuivat edelleen poskilleni, kun itkin hiljaa kehoni täristessä ja toivoin selviäväni tästä mahdollisimman pian, sydämeni haavojen paranevan niin hyvin, että menetyksestä jäisi vain arvet ja saattaisin muistella sisarpuoltani pieni hymy huulilla, vihreä katse lämpimänä. Voi kunpa se vain tulisi pian! Mitään ei voinut ymmärtää ennen kuin on kokenut sen itse, eikä kukaan voinut sanoin missään vaiheessa lohduttaa, sen ymmärsin nyt. Piti vain ponnistella yksin jaloilleen ja jatkaa matkaa askeleiden ensin horjuen, sitten varmoiksi vakaantuen. Maailma ei ollut reilu. Iskuista oli usein selvittävä yksin, ilman kenenkään apua.
Kun heräsin, tajusin jonkin lämpimän olevan vasten selkääni, mutten avannut silmiäni katsoakseni, mikä tai kuka se oli, vaan makasin yhä tasaisesti hengittäen ja nautin tuon olennon jatkuvan kosketuksen tuomasta turvallisuudentunteesta. Viimein en kuitenkaan enää voinut vastustaa sitä tosiasiaa, että aurinkohuippu oli jo tullut ja mennyt ja minulla ja Sammaltassulla vielä aikaa tehdä jotain ennen iltaa, joten pakotin itseni vastahakoisesti nousemaan ja katsoin nyt, kuka oli uskaltautunut tulemaan niin lähelle. Valkoinen naaras, jonka turkissa oli mustia laikkuja, makasi vieressäni kerälle käpertyneenä ja nukkui yhä. Hänen selkänsä oli ollut vasten omaani. Jostakin syystä hymy valaisi kasvoni, kun katselin Sammaltassua. En pystynytkään herättämään häntä vielä, vaan jäin katselemaan vihreät silmät varsin lämpimiksi sortuen. Tunsin pitäväni hänestä, halusin olla hänen lähellään, ja hän oli minulle ystävä.
”Sammaltassu, herätys”, naukaisin lopulta johdatellen ja kyyristyin nuolaisemaan hänen poskeaan. Laikukas oppilas avasi sumeat siniset silmänsä ja katseli ympärilleen.
”Ilvestassu?” hän kysyi. Nyökkäsin ja virnistin. Sammaltassun katse kirkastui, ja hän nousi ylös.
”Tässähän minä”, vastasin hymähtäen. Naaras sukaisi rintansa sekaiset karvat ojennukseen ja katsoi sitten minua epäröivästi.
”Haittasiko sinua, kun nukuin vieressäsi?” hän halusi tietää. Pudistin hymyillen päätäni ja polkaisin sammalia etutassuillani aavistuksen nolostuneesti.
”Se oli mukavaa”, myönsin. ”Jospa jäisit siihen jatkossakin?” Sammaltassun ilmeestä näki heti, mitä mieltä hän asiasta oli, ja ilo pilkahti sisälläni.
”Totta kai”, naaras maukaisi ja heilautti häntäänsä. Räpäytin silmiäni ja vilkaisin vatukkatiheikön sisäänkäynnille, kun huomasin Leijonatassun pujahtavan näkyvistä.
”Ja nyt ulos?” varmistin. Pesätoveri nyökkäsi ja lähti loikkimaan samaa tietä kuin Leijonatassu. Seurasin häntä korvat pystyssä ja astuin aukiolle Sammaltassun perässä, pohtien samalla, mitä meidän pitikään nyt tehdä. Ajatuksissani olin vähällä törmätä naaraaseen ja sain viime hetkellä vältettyä uhan. Vilkaisin Sammaltassua, joka virnisti säikähtäneelle ilmeelleni.
”Oletko varma, ettet nuku vieläkin?” hän naurahti. Tassutin hänen kanssaan kohti tuoresaaliskasaa, sillä molemmilla oli unien jälkeen nälkä, ja hymähdin samalla vastauksen.
”Taidan olla ihan hereillä, mutta mielelläni on oma tahto, ja se kai haluaa vaipua rauhassa omiin ajatuksiinsa milloin vain huvittaa”, naukaisin ja kyyristyin Sammaltassun vierelle valikoimaan kasasta parhaan näköistä saaliseläintä. Naaras tuhahti ja katsoi minua muka käskevästi.
”Sinun täytyy laittaa mielesi kuriin”, hän komensi vetäessään itselleen mustarastasta. Nostin leukoihini suuren hiiren ja mumisin sen takaa tukahtuneesti mutta hilpeästi:
”Se on vaikeampaa kuin näyttää, mutta voin yrittää. Aloitankin heti.” Sammaltassu heilautti häntäänsä hyväntuulisesti äännähtäen, ja kannoimme ruuan hieman sivummalle kasasta. Jäimme vastakkain ja laskimme kumpikin eläimet eteemme. Kyyristyin haukkaamaan palaa hiirestä ja tunsin sen herkullisen maun leviävän kielelleni samalla, kun seurasin leirin toimia. Jostakin syystä katseeni harhaili usein Sammaltassun säihkyviin sinisiin silmiin, joista sumeus oli haihtunut kuin aamukaste auringonpaahteessa hänen herättyään viimeistä karvaa myöten, mutta välillä saatoinkin hämmentyä niiden kirkkautta ja tarkkaavaisuutta ja laskin sen taas kiireesti hiireen.
”Miten koulutuksesi menee?” ystäväni kysyi yhtäkkiä. Pureskelin hiirenlihan suussani ja nielaisin sen, jotta voisin vastata selkeästi enkä mumisemalla.
”Hyvinhän se. Vaahteratähti on loistomestari, ja itse asiassa meillä on tänään hieman ennen auringonlaskua taisteluharjoitukset”, sanoin korviani väräyttäen. ”Entäpä omasi?” Sammaltassu näytti miettiväiseltä ja repäisi rastaastaan uuden palan.
”Ei valittamista. Vatukkatuhka on taitava soturi ja kouluttaja, eikä minulla ole vaikeuksia ymmärtää hänen opetuksiaan”, hän naukaisi nielaistuaan.
”Osaatko jotain erityistä tällä hetkellä, jotain mistä olet erityisen ylpeä?” lausuin mielessäni poltelleen kysymyksen. Sammaltassun ei tarvinnut kauaa miettiä.
”Osaanpa hyvinkin. Välähdysiskun, jossa hyökätään piilosta vihollista kohti, haavoitetaan mahdollisimman nopeasti ja piiloudutaan taas. Metsähyökkäyksen, jossa vastustajat on piiritetty, ja kun päällikkö antaa merkin, hyökätään. Sitten pari vaikeaa taisteluliikettä”, hän maukui ja nosti hieman leukaansa. Hänen silmissään oli yhä ystävällinen katse, joten en pitänyt sitä ylimielisyyden merkkinä.
”Täytyy ehdottaa Vaahteratähdelle, että hän opettaisi minullekin nuo”, vastasin ja pyyhkäisin rippeitä kielelläni suupielistä.
”Ne ovat käteviäkin”, Sammaltassu myönsi hymähtäen. ”Pidän silti enemmän lähitaistelusta, koska olen siinä hyvä nopeuteni ja ketteryyteni ansiosta.”
”Sama täällä. Voimalla jyrääminen ei ole minun alaani”, naukaisin ja kohautin lapojani.
”Metsästäminenkin on silti mukavaa, ainakin minun mielestäni”, naaras kertoi. Kokosin hiiren pienet luut käpälälläni kasaan ja katsoin häntä miettiväisesti.
”Niin on.” Oppilastoverini vilkaisi minua tarkkaavaisesti ja kohotti kulmaansa.
”Mitäs nyt?” hän tiedusteli, ja pudistin päätäni hymyillen hieman.
”Kunhan ajattelin. Muuten..” ääneni vaimeni. ”..voitan sinut siinä vielä!” Haastava sävyni sai Sammaltassun hätkähtämään, mutta hän kokosi itsensä nopeasti ja pilke palasi hänen silmiinsä.
”Niinköhän?” Nyökkäsin virnistäen, ja Sammaltassu huitaisi ilmaa leikkisästi hännällään.
”Sitä saat odottaa!” hän maukaisi aivan yhtä haastavasti.
”Enpä usko. Uusinta huomenna aurinkohuipun jälkeen? Käykö sinulle?” kyselin häntä heilahdellen. Laikukas naaras väläytti minulle katseen.
”Sopii toki. Olen tosin varma, että joudut jälleen nielemään häviösi”, hän nauroi.
”Mitä sanoit?” tuhahdin ja kävin leikilläni vanhemman oppilaan kimppuun. Kierimme valkoisen, mustan ja ruskean kirjavana karvakasana oppilaiden pesän edustalla ja huidoimme toisiamme kynnet piilossa. Lopulta nousimme ylös ja tasailimme hengitystämme. Vilkuilin samalla virnuillen Sammaltassua, joka näytti siltä kuin hyökkäisi kohta itse uudestaan jos en lopettaisi. Hänen sinisissä, säihkyvissä silmissään välkkyi hilpeä, varoittava katse.
”Lähdetäänkö nyt sinne järvelle?” naaras kysyi. Heilautin häntääni ja vilkaisin hiirenluita käpälissäni nostaen sitten katseeni takaisin Sammaltassuun.
”Lähdetään toki, mutta käydään ensin hautaamassa nuo”, vastasin ja huitaisin käpälälläni riistaeläinten luita kohti. Ystäväni hymähti myöntyvästi, ja lähdimme tassuttamaan jäännösten kanssa tarpeidentekopaikan taakse. Haudattuamme luut ja lihanrippeet maahan vilkaisimme virnistäen toisiamme ja pinkaisimme sitten metsään. Käpäläni nielivät maata tasaista tahtia, ja nautin vauhdin tuomasta voiman tunteesta ja tuulesta, joka pörrötti turkkiani. Sisälläni kupli, ja Sammaltassu vaikutti olevan yhtä hyvällä tuulella kuin minäkin. Metsässä olevat esteet tosin hidastivat tahtiamme hieman, mutta ainakin kehomme vahvistuivat, kun ponkaisimme kivien yli, kiersimme pensaita jyrkin käännöksin, pujottelimme puiden lomitse ja koetimme samalla edes jotenkin pitää silmällä arvaamatonta metsämaata. Lopulta järvi alkoi pilkottaa puiden välistä, ja kävelimme viimeiset ketunmitat pois metsän kasvillisuudesta ja puuttoman ruohoalueen halki rantaan. Yhtäkkiä tunsin kuitenkin jonkin uppoavan polkuanturaani, ja älähdin kivusta. Nostin vaistomaisesti tassuni ilmaan ja käänsin polkuanturan ylöspäin nähdäkseni, mitä oli tapahtunut. Näin osan okapensaan piikistä, toinen puoli oli sisälläni. Tartuin piikkiin hampaillani ja vedin sen pois voimatta olla valittamatta hiljaa kivusta. Verta vuosi vieläkin nopeammin, kun piikki ei ollut estämässä sen tuloa. Nakkasin haavani aiheuttajan tiehensä ja nuolin haavaa varovasti. Sammaltassu oli kiepahtanut säikähtäneenä ympäri kuullessaan älähdykseni ja katsoi minua nyt siniset silmät laajenneina.
”Kävikö pahasti?” hän kysyi ja tuli lähemmäksi. Irvistin ja näytin hänelle tassuani. Naaras pudisti päätään ja näytti miettivän kuumeisesti, minkä aikana yritin yhä saada verenvuodon lakkaamaan. Piikki oli kai kulkeutunut tähän kovan tuulen mukana tai jotain, se ei ollut painava mutta ikävän terävä kyllä.
”Sattuu kyllä, mutta haava paranee”, naukaisin arvioni. Sammaltassu heilautti häntäänsä.
”Pystytkö astumaan sillä?” hän kysyi. ”Vai palaammeko takaisin näyttämään sitä Tiikkiviklolle?” Laskin tassuni ja kokeilin varovasti ottaa muutaman askelen. Sitä kirpaisi jokaisella, mutta uskoin, että pystyisin kyllä sinnittelemään, emmehän olleetkaan tulleet tänne riehumaan vaan nauttimaan kauniista alkavan viherlehden iltapäivästä.
”Kestän kyllä, jos otamme rauhallisesti”, vastasin ja hymyilin rauhoittavasti. Sammaltassu rentoutui hieman, mutta hänen katseessaan oli yhä huolta. Puskin naarasta ystävällisesti ja hieraisin poskeani vasten hänen poskeaan.
”Hei, ei hätää, en usko että tämä on vakavaa”, maukaisin. ”Kaikki on hyvin.” Pesätoverini tuntui vihdoin uskovan sen, ja helpottunut, ilahtunut ilme levisi hänen kasvoilleen.
Päivä Sammaltassun kanssa oli ollut mukava, enkä ollut ehtinyt huomatakaan, kun olin jo ystävystynyt laikukkaan oppilaan kanssa ja pidin tuosta hyvin paljon. Joskus katsoessani häntä saatoin tuntea pilkahduksen jotain muutakin, mutta en ollut varma, mitä se oli, joten annoin asian olla ja keskityin pitämään naaraan kanssa hauskaa. Huomista aurinkohuipun kilpailuamme en saisi unohtaa, sillä tahdoin kuumeisesti jättää Sammaltassun toiseksi, leikkimielisessä taistossa tosin. Ajatukseni harhailivat jälleen kerran Lehtiturkkiin, ja pieni hymy karkasi huulilleni. Tunsin, että soturi katseli minua ja koko muuta klaania parhaillaankin, ja samalla hetkellä tiesin myös, että hän oli turvassa Tähtiklaanin metsästysmailla Syvänneloikan ja muiden kanssa. Vilkaisin Sammaltassua miettiväisesti. En ollut useinkaan nähnyt hänen viettävän aikaa muiden oppilaiden kanssa, mitä nyt puhelevan välillä pesässä tai leirissä. Jos se merkitsi, ettei hänellä oikein ollut sitä parasta ystävää, vaikka hän olikin väleissä kaikkien kanssa, hänellä oli sama ongelma kuin minullakin. Auringonvalo läikehti veden pinnassa, ja näin välillä tumman hahmon sukeltavan syvempiin vesiin. Varmaankin kaloja. Tuijottelin järveen ajatuksissani ja pohdin, kelpaisinko Sammaltassulle ystäväksi. Toisaalta me olimme jo ystäviä, ja tunsin salaperäisen yhteyden välillämme, mutta sittenkään en ollut varma. Sen vain aika näyttäisi, joten minun täytyisi odottaa. Ehkei siihen hetkeen, jona ystävyytemme todistuisi, menisikään enää kauaa. Äh, Lehtiturkki, ajattelin, oliko sinun pakko mennä? Nyt kukaan ei voi kertoa minulle, mitä tunnen Sammaltassua kohtaan ja toisin päin.
”Sinun pitää selvittää se itse”, lempeä, ilkikurinen kuiskaus kaikui mielessäni. Korvani ponnahtivat pystyyn, ja valpastuin koko kehon laajuudelta. Ääni oli Lehtiturkin. Tiesin, että hän oli lähellä, mutta en nähnyt tai haistanut häntä enkä myöskään kuullut enää mitään. Mitä tarkoitat? kysyin äänettömästi. Lehtitukki ei kuitenkaan vastannut. Huokaisin hiljaa, ja hännänpääni käännähti ruohikolla vieressäni. Samalla pieni huvittuneisuus kajasti turhautumisen seasta ja sai viikseni värähtämään pari kertaa. Ei epäilystäkään, etteikö Lehtiturkki olisi ollut nyt tähtiklaanilainen kissa, kun käyttäytyi noin salaperäisesti. Oloni oli kumman helpottunut ja kevyt ja ajatukseni taas kirkkaat, kun Lehtiturkin läsnäolo rauhoitti minua. En saanut enää oikein ajatelluksi mitään ystävääni liittyvää, joten mietteeni palasivat Vaahteratähteen, perheeseeni ja koulutukseeni. Vaahteratähti oli hyvä mestari, hän ei vaatinut liikoja ja osasi kohdella oppilaitaan hyvin, mutta samalla hänen opetuksensa oli määrätietoista ja selkeää. Päällikkö tiesi, minkä verran minulta pyysi, ja hänen käpälissään todella opin kaikenlaista. Olimme myös hyvissä väleissä. Rakastin metsästämistä, kaikkea sitä mitä siihen liittyi. Auringon lämpöä, tuulen suhinaa, veden solinaa, riistan tuoksuja ja rapistelua, lintujen laulua, ystävien seuraa. Myös itse saalistus oli taitolaji, vaati nopeutta, tarkkuutta ja keskittymiskykyä saada jotain napattua. Vaikka pidinkin metsästämisestä, se ei tarkoittanut, että olisin harrastanut sitä huvikseni, ei ollenkaan. Taisteleminenkin oli mielenkiintoista ja mukavan vaikeaakin välillä, kuin haaste jonka ottaisin vastaan hyvillä mielin ja vielä voittaisinkin. Halusin saada liikkeeni näyttämään yhtä sulavilta ja nopeilta kuin Vaahteratähdelläkin. Siihen menisi aikaa, mutta taitoni olivat koulutuksessa kohentuneet vauhdilla, joten miksipä ei? Sitähän varten tässä harjoiteltiinkin, jotta voisin puolustaa klaania. Eikä sujuvasta taistelusta olisi haittaa leikkimielisissä pikku kisoissakaan. Rakastin juoksemista, mutta puissa kiipeilemistä en ollut vielä kokeillut. Toivottavasti Vaahteratähti nostaisi senkin asian vielä pian esille. Katsoin kysyvästi laikukasta oppilasta vieressäni, ja kun kohtasin säihkyvän taivaansinisen katseen omalla vihreälläni, silmissäni pilkahti jokin, mutta se sammui pian näkyvistä ja jätti jälkeensä vain eloisan loisteen.
”Pitäisikö meidän lähteä jo takaisin? Minullahan on vielä ne harjoitukset”, muistutin hymyillen. Naaras nyökkäsi myöntyvästi, ja nousin ylös turkkiani ravistellen. Ystäväni hypähti myös ketterästi jaloilleen, ja lähdimme kävelemään kohti metsää. Askeleeni olivat ensin varovaisia, kun kokeilin astua haavoittuneella tassullani, mutta pian huomasin, ettei siihen enää sattunut kovin ja verenvuoto oli tyrehtynyt. Niinpä uskaltauduin taas palaamaan normaaliin. Sukelsimme metsän aluskasvillisuuteen ja lähdimme loikkimaan kohti leiriä.
”Muistakin huominen kilpailumme”, Sammaltassu naurahti yhtäkkiä ja virnisti. Vilkaisin naarasta toinen korva heilahtaen ja hymyilin, mutta sitten jouduin kiertämään suuren ja sotkuisen karhunvatukkatiheikön enkä voinutkaan heti vastata.
”Totta kai muistan. En voisi unohtaa päivää jolloin voitan sinut”, virnuilin ja väläytin ystävälleni haastavan katseen. Naaras murahti leikkisästi ja tönäisi minua lapaan. Kostin läimäisemällä häntä kevyesti kynnettömällä tassulla poskeen ja säntäsin pakoon, eikä Sammaltassu jäänyt kauaa odottelemaan vaan pinkaisi perääni. Kuulin hänen askeleidensa töminän takaani ja virnistin voitonriemuisesti loikatessani kiven yli ja mutkitellessani puiden välissä pensaita varoen. Jalkani olivat vahvistuneet koulutuksen aikana, ja olimme jo melkein yhtä nopeita, mutta tiesin Sammaltassun ajavan minua päättäväisesti takaa ja yrittävän kaikkensa saavuttaakseen minut, joten annoin kaikkeni ja suorastaan kiisin eteenpäin metsän meille järjestämiä esteitä väistellen ja niiden yli loikkien. Samassa tuttu haju leijaili nenääni, ja tunnistin Vaahteratähden tuoksun. Aloin hidastaa ja pysähdyin lopulta kokonaan. Sammaltassu loikki vierelleni ja haisteli ilmaa, mutta sillä ei ollut enää merkitystä, kun ruskeavalkoinen päällikkömme seisoi jo edessämme yllättyneen näköisenä. Räpäytin silmiäni ja kumarsin kollille.
”Minulle kerrottiinkin, että olisitte metsällä. En kuitenkaan arvannut törmääväni teihin tuollaisella vauhdilla”, hän kehräsi. Ystäväni naurahti pienesti ja asteli päällikön ohi koskettaen samalla lapaani hännällään.
”Näemme kai ennen kuunnousua”, oppilas naukaisi ystävällisesti ja kumarsi Vaahteratähdelle hyvästiksi. Virnistin voitonriemuisesti ja lähdin seuraamaan mestariani, joka heilautti häntäänsä ja käski minua tulemaan mukaansa. Sammaltassu jäi taaksemme, ja vilkaistessani pikaisesti lapani yli näin hänen seisovan hetken katselemassa. Sitten naaras kiepahti ympäri ja pinkaisi kohti leiriä.
”Aloitamme varmaankin puolustautumisliikkeestä”, Vaahteratähti maukui ja mietti hetken. Odotin hermostuneena, ja pian hän käänsikin minulle selkänsä ja lausahti lapansa yli: ”Katso minua ja tee sitten samoin.” Kolli painoi päänsä, käännähti, kierähti selälleen ja ponkaisi taas käpälilleen. Koko liike oli ohi silmänräpäyksessä. ”Haluatko kokeilla?” Nyökkäsin ja kertasin saman mielessäni toivoen, että osaisin tehdä sen käytännössä.
”Taisin tajuta”, naukaisin ja kohautin lapojani. Vaahteratähti jäi sivummalle katselemaan, ja hengitin syvään, ennen kuin aloitin. Painoin pääni, kierähdin ja olin taas hetkessä jaloillani. Iloinen katseeni hakeutui taas mestariini, ja hymyilin hieman. Onnistumisen tunne kupli sisälläni.
”Sehän meni hyvin”, päällikkö maukaisi tyytyväinen pilke tummissa vihreissä silmissään. Ravistelin itseäni ja valmistauduin seuraavaan liikkeeseen. ”Kokeillaan jotakin muuta.” Vaahteratähti näytti muutamia liikkeitä, ja yritin tehdä saman perässä mahdollisimman luontevasti ja sulavasti. Lopulta hän antoi luvan levähtää, ja istahdin maahan. Hengitykseni oli harjoitusten aikana tiheytynyt, ja tasailin sitä samalla, kun katselin Vaahteratähteä. Päällikkö seisoi yhä ja suki varmoin kielenvedoin sekaista ruskeavalkoista turkkiaan.
”Haluaisitko seuraavaksi koettaa yhtä toista liikettä? Se on kätevä, kun vastustaja pitää saada nurin”, hän ehdotti sitten ja kohotti katseensa. Nousin taas ylös ja heilautin häntääni.
”Miksipä ei.” Vaahteratähti hymähti tyytyväisenä, kääntyi ja käveli harjoitusaukion perimmäiselle reunalle. Ravistelin itseäni uudestaan ja olin jälleen valmis.
Aurinko oli jo laskenut taivaanrannan taa ja jättänyt hiljalleen hämärtyvän metsän ilman valoa, kun vihdoin astuin piikkipensastunnelista leiriin. Pitkät varjot hiipivät hiekalla ja täyttivät notkon laitamat. Väsymys hidasti ajatuksenjuoksuani ja painoi käpälissäni, kun Vaahteratähti käveli vierelleni ja katsoi aukiota. Pimenevällä taivaalla hehkui jo valkoinen kuu, jota vasten piirtyi harmaita epämääräisiä kuvioita.
”Voit mennä nukkumaan”, päällikkö maukaisi samassa ja vilkaisi minua. ”Olet varmasti väsynyt.” Nyökkäsin uupuneesti ja haukottelin.
”Hyvää yötä”, naukaisin Vaahteratähdelle ja lähdin loikkimaan oppilaiden pesälle.
”Hyvää yötä”, kolli toivotti perääni ja lähti voimakkain askelin kohti pesäänsä Suurtasanteella. Pujahdin itse vatukkatiheikköön ja hiivin heti omalle paikalleni, varoen herättämästä ketään. Kaikki muut nukkuivat jo, ja käperryin Sammaltassun viereen laskien hännänpääni nenälleni. Tunsin häntäni koskevan naaraan tassua, mutten ajatellut hänen heränneen vaan asetuin mukavasti selkä häneen päin.
”Hyvää yötä Ilvestassu”, kuulin naaraan mumisevan hiljaa, niin että kuitenkin kuulin sen. Valpastuin ja korvani värähtivät. En kuitenkaan kääntynyt katsomaan, vaan hyrähdin hiljaa.
”Hyvää yötä.”
Heräsin vatukkapensaan sisällä omissa sammaleissani kerällä maaten, kun auringon ensimmäiset säteet pujahtivat oksakaton raoista ja kajastivat suljettujen silmieni läpi. Nousin istumaan ja suin turkkini nopeasti huomaten samalla, että Sammaltassua ei näkynyt. Sinisielu oli kai määrännyt hänet aamupartioon, tai sitten hän oli koulutuksessa, jos en löytäisi häntä ulkoa. Muutama oppilas nukkui vielä, kun tassuttelin ulos pesästä ja köyristin sen edustalla selkäni venytykseen. Sitten suuntasin tuoresaaliskasalle ja valikoin itselleni mehukkaan näköisen oravan. Kannoin eläimen sivummalle ja kyyristyin repimään sitä seuraten samalla leirin toimia. En ollut illalla ehtinyt syömään, joten nyt olin nälkäinen kuin susi, eikä minulla kestänyt kauaa hotkaista orava. Se sai kuitenkin vatsani sopivan täyteen, ja kävelin varjoon leirin laitamille kellahtaen sinne kyljelleni makaamaan. Oli jo lämmin, vaikka viherlehden edetessä lämpenisi vielä huomattavasti enemmänkin. Viileä hiekka lapaa vasten ja sama viileys koko kehossani makasin mukavasti ja odottelin Vaahteratähteä. Kolli oli harjoitusten loppupuolella ilmoittanut, että lähtisimme heti aamusta kertaamaan metsästystä, enkä halunnut jäädä mistään paitsi. Hän oli onneksi luvannut jättää aikaisimman herätyksen pois ja sanonut, että lähtisimme, kun heräisin. Odottelin kaikessa rauhassa ja näin lopulta ruskeavalkoisen päällikön lähtevän tuoresaaliskasalta luokseni. Nousin heti jaloilleni ja kumarsin kollille.
”Sitten vain menoksi”, mestarini naukaisi hyväntuulisesti.
Hain vielä tasapainoani, kun jaloilleen ketterästi kierähtänyt Sammaltassu aikaa hukkaamatta kävi hyökkäykseen ja heittäytyi päin lapaani. Yritykseni pysyä pystyssä olivat yhtä tyhjän kanssa, ja hänen painonsa vei minut helposti mukanaan maan pintaan. Puristauduin kovettunutta, auringon lämmittämää hiekkaa vasten, ja Sammaltassu lysähti päälleni. Haukoin henkeäni ja jännitin kaikki koulutuksen aikana voimistuneet lihakseni. Rimpuilin minkä voin, mutta naaras kohensi nopeasti asentoaan ja asettui yläpuolelleni seisomaan. Hän painoi toisen tassunsa niskan taakse olkapäiden väliin ja toista hän piti selälläni.
”Luovutatko?” laikukas oppilas naurahti. Murisin hänen allaan ja kiemursin liukkaasti kuin käärme. Se ei kuitenkaan auttanut, sillä naaras paransi aina otettaan sitä mukaa kun heikensin sen tehoa.
”En ikinä”, henkäisin ja vedin samassa etukäpäläni alleni tuoden takajalatkin lähelle kehoani. Nostin takaruumistani ilmaan takajaloillani eturuumiilla ja etukäpälillä maasta ottamani tuen avulla ja jännitin jalkani.
”Kannattaisi”, Sammaltassu kehräsi. En vastannut, vaan keskityin hakemaan hyvää asentoa tassuilleni. Minun täytyi kuitenkin pitää naaras tyytyväisenä, muuten hän huomaisi mitä yritin ja tyhjäisi senkin keksintöni.
”Vain kuolleen ruumiini yli”, murahdin leikkisästi ja valmistauduin. Kehon jatkuva jännittäminen kulutti voimia todella nopeasti, ja tärisin jo rasituksesta. Yritys täytyisi pian laittaa toimeen. Aistin mustavalkoisen pesätoverini valpastuvan ja katsovan minua säihkyvät taivaansiniset silmät pilkahtaen, ja hän hiljeni äkisti.
”Mitä sinä oikein teet? Vai huvin vuoksiko olet valinnut tuollaisen asennon?” hän naukaisi epäillen. Naaraan huomion kiinnittyessä niskaani ja pystyssä oleviin korviini hän unohti pitää tassuaan selälläni ja laski sen maahan.
”Nyt näet, uusin keksintöni”, vastasin voitonriemuisesti ja ponkaisin pystyyn. Sammaltassu älähti, ja hänen etutassunsa kulkivat hetken lapojeni molemmin puolin muun ruumiin ollessa pystyssä ilmassa. Hän ikään kuin seisoi takajaloillaan, mutta otti minusta tahattomasti tukea. Heittäydyin hetkessä kyljelleni, kierähdin ja olin taas jaloillani. Aivan kuten Vaahteratähti oli opettanutkin. Ehdin juuri ja juuri vierähtää aivan ystäväni viereen, kun tämä tömähti jaloilleen ja hoippui hetken. Nyt oli minun vuoroni hyökätä, ja keikautin Sammaltassun helposti kumoon. Hän toipui nopeasti ja alkoi takoa vatsaani takajaloillaan.
”Ovelaa”, naaras naukaisi ja siristi silmiään. ”Kerrassaan nokkelaa.” Yllätyin hänen kehaisustaan niin, että otteeni heltisi hieman. Seuraavaksi tunsinkin lentäväni ilman halki juuri kun olin ollut ajattelemassa, oliko Sammaltassu minulle vihainen pikku huijauksestani. Iskeydyin maahan, ja ilmat pakenivat keuhkoistani. Haukoin henkeä, mutta onnistuin hypähtämään sulavasti tassuilleni ja kohtaamaan Sammaltassun, joka oli heti loikannut minua kohti. Törmäsimme niin, että päämme menivät kummankin olkapään yli, ja toinen olkapääni taas otti yhteen Sammaltassun toisen olkapään kanssa. Laikukas ystäväni ei ollut odottanut sitä, ja kun samalla puskin kaikin voimin eteenpäin, sain häntä työnnettyä taakse.
”Sinulla on vielä yksi isku kostamatta”, virnistelin, kun hän horjahti hieman ja loikkasi sitten ketterästi kauemmaksi.
”Saamasi pitää”, naaras maukaisi siniset silmät vaarallisesti välkähtäen. Nauroin ja laskin painoni tassujeni kärjille, kun hän syöksyi kohti mustavalkoisen salaman välähdyksen lailla.
”Pelottavaa”, kiusasin ja hypähdin sivuun. Hän oli kuitenkin valmistautunut siihen ja heittäytyi kesken kaiken kohti. Väistin taas, mutta naaraan toinen käpälä tarttui helposti kaulastani kiinni, ja hänen onnistui horjuttaa tasapainoani ja melkein keikauttaa minut mukanaan.
”Oho, osaatkin taistella”, Sammaltassu härnäsi kiepahtaessaan taas ketterästi jalkeille. Naurahdin ja heittäydyin häntä kohti tavoitellen etukäpälilläni hänen päätään.
”Totta kai”, hyrähdin ja onnistuin huitaisemaan häntä. Isku osui rintaan, ja Sammaltassu hypähti kauemmas. Alkoi hurja ajojahti, kumpikin tavoitteli voittoa. Oppilastoverini ei tahtonut luovuttaa sitä ihan vähällä, vaan teki kaikkensa napatakseen sen nenäni edestä. Ja sitähän minä en halunnut, joten käytin kaikkia Vaahteratähden opettamia liikkeitä, muokkasin joistakin improvisoiden itselleni vieläkin sopivampia, laitoin kaiken nopeuteni ja lähitaistelutaitoni peliin. Kamppailu oli hyvin tasaväkinen, ja huohotimme molemmat, mutta emme edelleenkään halunneet sopia tasatuloksista tai antautua, joten jatkoimme kisaamme. Taistelimme kynnet ja hampaat piilossa hyvinkin kauan, vain odottaen taiston keskellä, kumpi tekisi ratkaisevan virheen tai onnistuisi liikkeellään läpäisemään toisen puolustuksen. Virheen teki lopulta Sammaltassu. Hän oli väistämässä iskuani, kun menetti hetkeksi hallinnon kehostaan – se oli kummallisinta, mitä olin ikinä nähnyt. Naaras astui juuri nopeasti sivuun, kun ei saanutkaan vasenta takatassuaan oikeassa tahdissa muiden mukana ja oli vähällä sotkeutua omiin käpäliinsä. Tuijotin vain sekunnin murrososan ajan, ennen kuin kaadoin hänet ja painoin alleni koko kehoni voimalla. Sammaltassu oli aseeton.
”Luovutatko?” kysyin häneltä saman kysymyksen, jonka olin itsekin saanut kuulla. Naaras koetti vielä kiemurrella irti ja jännitti lihaksensa koettaen sitten ponkaista ylös, mutta lysähti vain takaisin maahan. Nyt, kun minulle oli tarjoutunut loistava tilaisuus päättää taistelu voittoon, en halunnut ottaa mitään riskejä vaan suorastaan makasin Sammaltassun päällä koko painollani, jotta hän ei vain karkaisi. Tehokas tapa se ainakin oli.
”Hyvä on, mutta tuo oli vain tuuria”, hän sanoi hilpeästi. Nousin ketterästi ja ravistelin turkkiani kohottaen sitten vihreän, säkenöivän katseeni Sammaltassuun.
”Eikö mennytkin hyvin?” kehaisin virnistäen. Naaras tuhahti ja kohautti lapojaan, mutta hänen siniset silmänsä välkkyivät hyväntuulisesti.
”Aika hyvä aloittelijalta”, hän heitti kipakan vastauksen. Huitaisin pöyheällä ruskeamustalla hännälläni ja väräytin korviani, joiden päistä sojottivat kohtuullisen pienet, mutta selkeästi erottuvat mustat tupsut, joista olin saanut nimenikin.
”Hauskaa se oli, vaikka hävisitkin”, nauroin ja laikukas oppilas huitaisi minua leikillään tassullaan.
”Et sinä aina tule voittamaan”, hän naukaisi aavistuksen haastavasti. Virnistin uudestaan ja istuuduin sukimaan sysimustat raidat omaavaa lyhyttä karvaani, joka oli taistelun aikana mennyt sekaisin.
”Kuka tietää.” Vanhempi oppilas katsoi minua siniset silmät ammollaan ja kohensi asentoaan.
”Ei kun ihan oikeasti! Sehän on mahdotonta”, hän hengähti. Kohotin toista kulmaani, ja vihreässä katseessani pilkahti.
”Ei minulle”, hymähdin ja vilkaisin naarasta tietäväisesti. Tämä vain räpäytti silmiään.
”Luulen, että olet väärässä”, Sammaltassu vastasi kuin epäröiden.
”Lopeta teeskentely, tai alan oikeasti nauramaan esityksellesi”, komensin ja tönäisin ystävääni. Hänen enkeliesityksensä meni poikki, ja hän tönäisi nauraen takaisin.
”Uskoit heti!” naaras naukaisi ilkikurisesti. Huitaisin häntä irvistäen.
”Takuulla en!” tuhahdin ja keikautin Sammaltassun kumoon. Oppilas kierähti jaloilleen ja istuutui siistimään laikukasta turkkiaan. Huomasin hänen vilkuilevan minua välillä ilkikurisena, mutta tyydyin vain irvistämään leikkisästi ja istuin odottamassa. Katselin mietteissäni hiekkaa edessäni ja annoin välillä itselleni luvan vilkaista vuorostaan Sammaltassun suuntaan.
”No niin”, naaras maukui reippaasti ja hypähti pystyyn. Vääntäydyin käpälilleni ja ravistelin turkkiani katsoen sitten Sammaltassua kysyvästi.
”Onko sinulla jotain menoa? Partiota tai muuta?” kysyin. Naaras pudisti päätään.
”Ei ainakaan niin, että tietäisin. Olin jo aamupartiossa ja harjoituksissa Vatukkatuhkan kanssa”, hän kertoi hymyillen.
”Aamupartiossa? Etkö nukahtanut pystyyn?” kiusoittelin ja huiskautin häntääni.
”En nyt ihan”, Sammaltassu hymähti. Haukottelin pienesti, vilkaisin naarasta ystävällisesti ja katsahdin Suurtasanteelle, kun ruskeavalkoisen turkin vilahdus kiinnitti huomioni. Vaahteratähti loikki luokseni ja nyökkäsi Sammaltassulle, joka kumarsi. Suljin silmäni hetkeksi kunnioitukseni osoittaakseni ja katsoin sitten tarkkaavaisesti mestariani.
”Menet illemmalla metsästyspartioon”, päällikkö ilmoitti. ”Jos en ehdi tulemaan mukaan, muut voivat opettaa sinua sen aikana.”
”Ketkä muut tulevat?” kysyin innokkaasti. Vaahteratähti väräytti korviaan ja polkaisi tassullaan maata, ja vilkaisin tuoresaaliskasalle, jonka luo oli jo kerääntynyt klaanitovereitani.
”Kettuväijy, Routatassu, sinä, Savijalka ja Varjoturkki”, hän luetteli. ”Kannattaa muuten käydä syömässäkin joskus.” Kolli virnisti ja tassutti pois. Karvani pörhistyivät innosta, ja käännyin katsomaan Sammaltassua.
”Syömään siis”, mustavalkoinen naaras naurahti. Heilautin häntääni ja lähdin oppilaan kanssa tuoresaaliskasalle. Valikoimme yhteistuumin kaksi hiirtä ja jaoimme ne oppilaiden pesällä.
Iltarusko värjäsi puiden välistä pilkottavan taivaankappaleen kuparinruskean, punaisen ja oranssin sävyin, ja yläpuolellani taivas oli pehmeästi sinertävä. Näin valkoisen kuun hohtavan hieman latvojen alapuolella ja saatoin erottaa harmaat alueet valkoisuutta vasten. Puiden lehvistöissä lehdet kahisivat tuulessa toisiaan vasten, ja aurinko oli hieman taivaanrannan yläpuolella, melkein laskemaisillaan. Tassutin pehmeällä metsämaalla puiden katveessa varjojen keskellä, ja verenpunainen valo sai turkilleni osuessaan sysimustat, paksut ja voimakkaan väriset raitani sekä tummanruskean turkkini näyttämään välillä kuin veriläiskien täplittämältä. Varjoturkki loikki edelläni partion johdossa, musta kolli valkoisin merkein ja meripihkaisin silmin. Hänen musta turkkinsa sulautui hyvin hämärään, joten pienet valkoiset alueet näyttivät välillä nopeasti vilkaistuna liikkuvan itsestään. Savijalka käveli kollin perässä, ja Kettuväijy eteni hieman takanani Routatassun hyppelehtiessä hänen vieressään. Metsässä oli hiljaista ja rauhallista, mutta iltalinnut olivat vasta aloittaneet laulunsa hämärän keskeltä.
”Mitä haistat?” kuulin Kettuväijyn kysyvän veljeltäni. Tiesin Routatassun raottavan leukojaan ja maistavan illan tullen viilentynyttä ilmaa.
”Hiiren, ketun ja.. kaksijalan ja koiran tuollapäin”, pentuetoverini vastasi varmalla äänellä. Aistin hänen mestarinsa valpastuvan, ja toinen korvani käännähti taakse, jotta mikään ei vain jäisi välistä. Siitä ei kuitenkaan ollut huolta.
”Ketun? Kaksijalan ja koiran?” naaras kysyi ja pakotti äänensä vakaaksi. Routatassu taisi nyökätä.
”Tuolla on kaksijalkojen polku. Niitä kulkee metsässä pari. Kaksijalka on mennyt sieltä koiransa kanssa, mutta siitä on jo aikaa. Aamulla. Ja ketun tuoksukin on vanha, se oli varmaan ohikulkumatkalla”, kolli ilmoitti. Vilkaisin lapani yli ja näin Kettuväijyn keskittyvän hajuihin. Tarkistettuaan asian naaras näytti rentoutuvan, ja nyökkäsi nyt Routatassulle.
”Sinusta on tulossa hyvä tuoksujen kanssa”, hän kehaisi. Veljen silmät syttyivät, ja hän puski Kettuväijyä pikaisesti.
”Kiitos, Kettuväijy!” Soturi naurahti ja heilautti häntäänsä. Routatassu loikki hänen edelleen katse minussa ja jäi viereeni kävelemään.
”Hei, Routatassu”, tervehdin hymyillen. Hymy valaisi veljenikin kasvot, ja silmät loistivat älykkäinä.
”Ilvestassu”, hän maukaisi. ”Miten koulutuksesi etenee? Hyvä että olet saanut Sammaltassusta ystävän. Minäkin pidän Hohtotassun kanssa olemisesta.” Kohautin virnistäen lapojani ja näpäytin veljeni korvia hännälläni.
”Hyvinhän se. Vaahteratähti on loistomestari, hänen taitonsa ja opetuksensa ovat parasta mahdollista. Lisäksi hän on myös mukava. Ja Sammaltassu on kyllä aivan huippukissa”, kehräsin.
”Mekin tulemme Hohtotassun kanssa hyvin toimeen keskenämme”, Routatassu kertoi hymyillen.
”He ovat meille hienoja ystäviä, mutta sinä olet minulle veli, aina erityistärkeä, muistathan”, naukaisin ja pukkasin entistä ja nykyistä pesätoveriani päälläni. En ollutkaan vähään aikaan tajunnut kiinnittää huomiota perheeseeni. Asia täytyisi korjata, vaikka olisinkin Sammaltassun kanssa.
”Niin sinäkin”, kolli hyrisi ja silitti lapaani omalla hännällään. Vaihdoimme iloisia katseita ja jatkoimme matkaa yhdessä jutellen.
”Kummasta pidät enemmän: taistelusta vai metsästyksestä?” kysyin Routatassulta. Oppilas mietti hetken.
”Ehkä taistelusta, mutta ei tietenkään ole mukava satuttaa toisia tieten tahtoen, edes keskellä taistelua. Niin on silti vain tehtävä, koska klaanin paras on etusijalla. Minä en kuitenkaan koskaan aio tappaa ketään, vaikka minkälaisessa tilanteessa olisin”, hän vastasi lopulta. ”Entä sinä?”
”Metsästys, koska pidän kaikista siihen liittyvistä sivuseikoista ja olen siinä myös hyvä”, naukaisin sen kummempia ajattelematta. Kylkeni pyyhkäisi viileitä saniaisia, kun etenin hämärässä. ”Ja minun mielestäni olet aivan oikeassa tappamisesta. Kuolleita saaliseläimiäkin täytyy kunnioittaa ja niiden hengestä kiittää Tähtiklaania, joten toisten silmitön murhaaminen on jotain niin hullua.” Routatassu nyökkäsi olevansa samaa mieltä.
”Onneksi Myrskyklaani kouluttaa oppilaansa mahdollisimman oikeudenmukaisiksi, uskollisiksi valitsemalleen tielle sekä kunniakkaiksi ja rohkeiksi.”
”Totta”, naukaisin. ”Tulisitko muuten huomenna metsästämään minun ja Sammaltassun kanssa? Jos hän ei pääse, niin voisimme mennä kahdestaankin tai pyytää Hohtotassua”, ehdotin. Veljeni pohti hetken ja väräytti sitten viiksiään.
”Sopiihan se. Joskus aamulla?” hän kysyi.
”Vaikka”, myönnyin ja huomasin yhtäkkiä, että Kettuväijy oli tullut viereeni.
”Iltaa Kettuväijy”, naukaisin kunnioittavasti emoni ystävälle.
”Iltaa vain, Ilvestassu”, naaras kehräsi. ”Haluaisitko, että kertaamme eri tuoksuja ja koetat sitten kertoa, mitä tällä alueella haistat?” Nyökkäsin Kettuväijylle hymyillen ja kiitin samalla mielessäni Vaahteratähteä, joka oli pitänyt lupauksensa. Routatassu virnisti, iski silmää ja loikki keskustelemaan Savijalan kanssa.
Kun saavuimme leiriin, aurinko oli jo laskenut ja myöhäinen ilta saapunut. Leirissä oli hämärää, mutta kuun heikko kajo valaisi hiekkaista aukiota aavistuksen. Hyppelehdin tuoresaaliskasalle Routatassun kanssa Varjoturkin annettua luvan ja annoin katseeni samalla kiertää leiriä, jos Sammaltassu olisi paikalla.
Metsä oli hämärä ja hiljainen, kuulin vain parin yksinäisen linnun laulun ja tuulen kuiskeen lehdissä, kun kävelin puiden katveessa kohti leiriä. Taivas, joka pilkotti niiden lehvistöjen välistä, sinersi pehmeästi. Kuu käyskenteli korkealla sen keskellä ja riista rapisteli aluskasvillisuudessa. Korvani olivat valppaasti pystyssä, kun kuuntelin metsän iltahämärän ääniä, ja hengittäessäni kiinnitin enemmän huomiota nenääni virtaaviin moniin tuoksuihin kuin tavallisesti. Tein myös katseellani töitä, kun kierrätin sitä välillä edessäni. Sammaltassun lämpimän, pehmeän turkin tai viileän saniaisen koskettaessa minua olin asiasta hyvin tietoinen.
”Kaunista ja salaperäistä”, naaras naukaisi yhtäkkiä hiljaa. Väräytin korviani ja vilkaisin häntä.
”Totta. Voisin olla täällä vaikka ikuisuuden”, vastasin pienesti hymyillen.
”Niin minäkin”, Sammaltassu kehräsi.
”Sääli, että näin ei voi tehdä aina”, harmittelin. Ystäväni hymähti.
”Sitten kun nimitysmenomme pidetään, voimme istua koko yön ulkona, ja vieläpä luvallisesti”, hän vastasi. Virnistin ja sivelin samalla polulleni sattunutta kiveä, joka oli litteä ja tasaisen harmaa. Se tuntui viileältä ja sileältä polkuanturaa vasten.
”Sinusta tulee joka tapauksessa soturi ennen minua, koska olet vanhempi”, sanoin järkevästi, pieni pettymys äänestä kuvastuen.
”Et ole paljoa nuorempi, vähän vain”, naaras huomautti. ”Ja vaikka emme voisikaan valvoa yhdessä, voimme ainakin pian nukkua taas vierekkäin.” Katseeni kirkastui hieman, ja nyökkäsin.
”Ei pahaa ilman hyvääkin”, hymähdin aina positiiviselle Sammaltassulle, jonka näin murjottavan niin harvoin, etten edes muistanut aina edellistä kertaa.
”Oikea asenne”, naaras virnisti. Heilautin huvittuneena häntääni ja sukelsin kasvitiheikköön. Maasta nousevat varret heiluivat hurjasti, kun mutkittelin niiden keskellä näkymättömissä.
”Ainahan minulla”, naurahdin, kun tulin pois toisella puolen. Sammaltassun viikset värisivät, ja näpäytin häntä korville. ”Vai eikö muka?”
”Ehkei aina, mutta voin opettaa sinua”, hän hyrähti. Tuhahdin ja kiersin suuren karhunvatukkaryteikön, joka osui eteeni.
”Ihan hyvinhän minä olen pärjännyt”, maukaisin leikilläni. Sammaltassu avasi suunsa vastatakseen, mutta samassa terävä napsahdus kantautui korviimme, ja jähmetyimme molemmat aloillemme. Katseeni etsi hitaasti suunnan, josta ääni oli kuulunut, ja aloin tuijottamaan sinne. Niskakarvojani kihelmöi ja käpäliäni kihelmöi halu juosta pakoon. Äkillinen keskeytys kuitenkin veti mielenkiintoani puoleensa, enkä hievahtanutkaan.
”Aivan kuin oksa olisi napsanut poikki jonkun tassun alla”, ystäväni kuiskasi ja vilkaisi minua. Nyökkäsin olevani samaa mieltä ja käänsin pääni taas äänen suuntaan. Hetken oli hiljaista, sitten alkoi kuulua kahinaa. Silmäni laajenivat, kun punaruskea vilahdus pensaikossa kiinnitti huomioni. Valkopäinen häntä ohitti pensaan liehuen, kun kettu kaarteli ympärillämme.
”Ongelmissa ollaan”, suhahdin Sammaltassulle. Naaras oli huomannut saman ja heilautti toista korvaansa.
”Emme voi taistella. Meidän pitää päästä pois täältä”, hän kuiskutti takaisin.
”Mutta miten?” kysyin hätäisellä äänellä. Kylmät väreet juoksivat selkärankaani pitkin, ja ketun hiiviskelevät askelet ja turkin vilahdukset saivat molemmat ymmärtämään, että nyt oli tosi kyseessä. Jännitys oli tassuin kosketeltavaa.
”Harhautetaan sitä”, Sammaltassu ehdotti hiljaisen päättäväisellä äänellä seurattuaan ketun liikkeitä aluskasvillisuudessa aikansa katseellaan.
”Hyvä idea”, naukaisin vaimeasti. Yritin rauhoittua ja ajatella selkeästi ja kirkkaasti. Olin tarpeeksi nokkela kiemurtelemaan pois pinteestä, niin kuin Sammaltassukin, ja nyt oli sen aika.
”Jos toinen meistä huijaisi ketun peräänsä ja toinen lähtisi kohti leiriä”, pesätoveri ehdotti.
”Sopii. Se, joka käyttää tilaisuutta hyväkseen, jäisi turvallisen välimatkan päähän leiristä odottamaan sitä, joka harhauttaa”, mau’uin. Suunnitelma alkoi kehkeytyä mielessäni, ja oloni vakaantui itsevarmaksi. Tiesin, mitä tehdä. ”Toinen karistaisi ketun kannoiltaan ja palaisi toisen luo.”
”Kuulostaa hyvältä”, Sammaltassu vastasi. Katsoimme toisiamme hiljaa. Kumpikin tiesi, kuinka vaarallinen yritys oli, mutta emme missään tapauksessa halunneet joutua ketunruuaksi tai jäädä kiinni yöseikkailustamme.
”Kumman osan sinä haluat?” kysyin naaraalta, ennen kuin hän ehti sanoa mitään, tarjoten hänelle mahdollisuutta ottaa helpompi osa. Harhauttajalla olisi huomattavasti suurempi vaara jäädä ketun kynsiin, ja senkin me tiesimme. Sammaltassu räpäytti silmiään.
”Sinä saat päättää, olethan nuorempi ja ehkä aavistuksen hitaampi juoksemaan”, hän maukui tosiasiat ja jäi odottamaan vastausta. Vilkaisin suuntaan, josta kahina nyt kuului, ja näin ketun kiiluvien mustien karhunvatukkasilmien välähtävän näkyvissä. Tähän ei ollut aikaa.
”Kiitos mahdollisuudesta, ystäväinen, mutta minä harhautan. Sinun pitää päästä turvaan”, ilmoitin hiljaisella, vakaalla äänellä. Sammaltassu katsoi minua.
”Oletko aivan varma? Minäkin voin tehdä sen”, hän lupautui ja väräytti korviaan. ”Kyllähän sinä sen tiedät.”
”Niin tiedän, ja juuri siksi olet ystäväni”, naukaisin hymyillen. ”Ja juuri siksi sinun täytyy päästä pakoon. Käy reittisi varrella purossa tai joessa huuhtelemassa itsesi vedellä, jottei kettu pääse tuoksusi jäljille, ja juokse niin, ettet jättäisi maahan tassunjälkiä tai talloisi mitään. Minä teen samoin. Emme saa johdattaa sitä suoraa päätä leiriin. Oletko valmis?” Sammaltassu nyökkäsi reippaasti. Samassa ärinä keskeytti keskustelumme, ja kiepahdimme ympäri. Kettu oli astunut esiin ja kyyristeli nyt edessämme silmät kiiluen, niskakarvat pörhössä. Vilkaisin Sammaltassua, joka nyökkäsi toisen kerran säihkyviä taivaansinisiä silmiään siristäen.
”Olen täällä, tyhmä kettu!” ulvaisin hiljaa ja säntäsin suoraan kohti punaruskeaa eläintä. Näin Sammaltassun jännittävän voimakkaat jalkansa, kun syöksyin ja viilsin kettua. Verta tulvahti sen kapealle kuonolle, ja se kiljaisi kivusta ja raivosta. Sen huomio kiinnittyi täysin minuun kieppuessani sen ympärillä näykkien ja ärsyttäen. Ei ollut aikaa katsoa, miten Sammaltassulla meni, joten tein uhkarohkean, salamannopean syöksyn ja tartuin kettua takajalasta. Kiskaisin, ja kettu keikahti hetkellä selälleen, koska ei ollut ollut varautunut kolmella jalalla hoippumiseen. Minun oli luotettava siihen, että ystäväni älyäisi itse paeta. Seisoin ketun yläpuolella ja jakelin sille iskuja vatsaan ja kasvoihin. Kun se lopulta onnistui heittämään minut kauemmaksi ja loikkasi kimppuuni, olin vain hädin tuskin valmis ja sukelsin sen vatsan alle. Eläin ärähti ja potkaisi toisella koivellaan. Se oli kova ja jäntevä, ja isku osui suoraan naamaan. Kuonostani katosi hetkeksi tunto, ja se sai taistelun liekin roihahtamaan sydämessäni. Viha syttyi sisälläni, ja liu’uin vastustajani taakse kiepahtaen heti ympäri. Olimme vastakkain, ja kettu tavoitteli heti äristen etutassujani, rintaani, kaulaani ja päätäni hampaillaan. Näykkäisin sitä korvasta ja väistin ketterästi äkillisen syöksyn, joka melkein pääsi yllättämään minut. Huohotin jo, enkä ollut vielä ihan hirveän kokenut taistelija. Nyt kun minut laitettiin kettua vastaan, olin pulassa. Aluksi minun oli onnistunut härnätä kettua näykkimällä ja tähtäämällä iskuja kynnet piilossa, pysytellen juuri ja juuri sen ulottumattomissa, ja sitten olin koettanut luoda Sammaltassulle sopivaa tilaisuutta pakoon ja yllättänyt ketun pakon edessä. Se oli keskittynyt täysin iskuihin, joita jakelin voimakkaasti, ja pois pääsemiseen altani. Oli yö, ja koska minun ei alun alkaenkaan olisi kuulunut olla täällä, olin myös jo jonkin verran väsyksissä sen lisäksi aistien jatkuvan valppaana pitämisen jälkeen. Minun täytyisi enää vain saada kettu pois kintereiltäni. Raivo antoi voimia, ja kävin ketun kimppuun raivokkaasti äristen, törmäten siihen kaikilla voimillani. Kettu hypähti sivuun, mutta kiepahdin kuin lehti tuulessa ja sain sen rintaan tähdättyä iskun. Seurasi lyhyt kamppailu, ja sitten onnistuin vihdoin yrityksessäni. Heti, kun kettu oli maassa, ponkaisin mahdollisimman kauas ja lähdin vatsaturkki metsämaata hipoen kiitämään eteenpäin. Kettu kompuroi pystyyn ja säntäsi perääni. Olin tuntevinani kuuman hengityksen turkillani ja haistavinani sen löyhkän, mieleeni piirtyi mielikuva, jossa sen leuat haukkasivat ilmaa aivan jalkani vierestä, ja kuulin takaani töminää. Huohottaen juoksin minkä ehdin, mutkittelin puiden lomassa, hyppelehdin kivikoissa, väistelin pensaita ja sukelsin täyttä vauhtia kasvitiheikköjen läpi. Tein kaikkeni, ja sain kuin sainkin kettuun hieman enemmän välimatkaa. Se oli kuitenkin yhä pelottavan lähellä. Samalla, kun keskityin pakenemiseen, minun täytyi ajatella. Eikä se ollut mitenkään helppoa. Pelkäsin ja inhosin vettä muussa muodossa kuin juotavana, enkä osannut uida, mutta nyt olisi pakko. Pakko, toistin mielessäni. Muuten kuolisin. Pakokauhu alkoi jo hiipiä mieleeni, ja kaduin, että olin edes suostunut moiseen, mutta vihdoin onnistuin muistamaan. Tuuliklaanin rajajoki olisi tehokas mutta liian kaukana. Ei kuitenkaan ollut pitkäkään matka yhdelle metsästä virtaaville joista tai puroista, ja käänsin suuntani vinoksi. Kettu kiisi läähättäen perässäni, mutta olin jo saanut määränpään selkeänä mieleeni ja keskityin nyt vain tekemään kaikkeni, jotta pääsisin sinne. Tuntui kestävän pienen ikuisuuden, että pienehkön joen tuttu solina kantautui korviini, ja kimmeltävä virta alkoi pilkottaa puiden välistä. Keuhkojani poltteli, ja silmät laajenneina loikkasin keskelle virtaa, vaikka lihakseni huusivat vastalauseitaan ja olisin mieluummin kääntynyt ja kohdannut ketun taistelussa. Painuin heti pinnan alle loiskahduksen saattelemana ja vajosin vedessä. Hätääntyneenä aloin huitoa käpälilläni ja koetin päästä pintaan. Virta nyki turkkiani, ja vesi oli tummaa ja synkkää. Ponnistelin sokeasti ylöspäin ja näin pian kuun heikon kajon pinnassa. Jos kettu olisi ollut valmiina loikkaamaan perässäni, olisin ollut mennyttä, mutta kun pääni rikkoi taas pinnan ja haukoin henkeä, näin sen lähestyvän välillä äristen vettä katse pinnalla keikkuvassa päässäni ja perääntyvän sitten taas muutaman askelen. Jäin odottamaan ja tunsin hetkellistä helpotusta. Kettu ei näyttänyt siltä, että osaisi uida, eikä se varmasti jaksaisi odottaa tuossa koko yötä. Helpotus kuitenkin haihtui pian, kun kettu istuutui rannalle tuuhea häntä maata vasten heilahdellen ja alkoi tuijottaa minua kiiluvin silmin. Levottomuus valtasi mieleni. Jaksaisiko se todella sittenkin olla siinä? Olin jo väsynyt, en jaksaisi odottaa kauan, kun minun piti polkea vettä koko ajan käpälilläni pysyäkseni pinnalla ja ne alkoivat jo puutua. Enkä edes osannut uida kunnolla, vaan pysyttelin hukkumatta liikutellen vaistonvaraisesti jalkojani. Silmäni uhkasivat painua kiinni ja pääni meinasi välillä painua pinnan alle. Rasitus tuntui kehossani, ja pysyttelin hereillä ja elossa vain hädin tuskin. Olisi tehnyt vain mieli antaa itseni vaipua alas ja nukahtaa. Kun olin ajattelemassa sitä tosissani, kettu yhtäkkiä päästi matalan, luovuttaneen murinan, nousi, mulkaisi minua vielä viimeisen kerran uhkaavasti ja tallusteli näkyvistä – päinvastaiseen suuntaan kuin missä leiri oli. En voinut uskoa tuuriani, vaan odotin hetken, peläten väijytystä, mutta lopulta minun oli pakko uida kömpelösti ja rantaan. Kuononi painui välillä veteen, ja pärskytin sitä sitten inhoten ulos. Nousin rantaan ja ravistelin turkkiani voimakkaasti silmät kiinni, niin että kimmeltävät vesipisarat vain lentelivät. Sitten huokaisin hiljaa ja lähdin kävelemään kohti leiriä tietäen jo, miten peittäisin jälkeni. Halusin vain ja ainoastaan nähdä Sammaltassun, pujahtaa hänen kanssaan salaa takaisin leiriin ja asettua mukavasti hänen viereensä nukkumaan.
Leirissä vallitsi täysi kaaos. Soturit ja oppilaat säntäilivät aukiolla, kuningattaret yrittivät hillitä tohkeissaan vinkuvia ja keskenään nujakoivia pentuja, Sinisielu huuteli kaiken keskellä käskyjä ja klaaninvanhimmat kyyristelivät pesänsä edustalla säikähtäneen ja hätääntyneen näköisinä. Vihreä katseeni leiskui jännityksestä ja innosta, kun seisoin paikoillani ja seurasin tapahtumia ympärilläni. Samalla huoli tottelemattomasta Fenkolipennusta kuitenkin hiipi mieleeni, ja olemukseni vaihtui epäröiväksi, kun en tiennyt mitä tehdä.
”Ilvestassu, sinä tulet Kivipolun partioon”, solakka ja notkea, pehmeän vaaleanharmaan turkin omaava Purotaival naukaisi määrätietoisesti. Seurasin häntä tyytyväisenä ja liityin joukkoon, joka oli kerääntynyt piikkipensastunnelille. Nähdessään minut Kivipolku nyökkäsi tervehdyksen ja kääntyi häntäänsä heilauttaen.
”Hyvä, nyt kaikki ovat koolla. Etsimme Varjoklaanin suunnalta, se on pentujen mielestä kaikkein jännittävin”, kolli maukui ja sukelsi tunneliin. Leijonakynsi ja Savijalka seurasivat, ja astuin vatukkaseinämien sisään tuntien niiden viileän pyyhkäisyn lavoissani. Aikojen saatossa monien käpälien kovettama hiekka vaihtui nopeasti pehmeäksi, hieman epätasaiseksi maaksi, kun putkahdimme leirin ulkopuolelle metsään. Nuori ruskea soturi laski päätään ja hartioitaan kumartuen kuljettamaan kuonoaan ruohon, kasvien ja risujen seassa. Kivipolku etsi merkkejä Fenkolipennusta toisesta suunnasta, ja Purotaival haki hajuja nenäänsä ilmavirrasta. Odotin hermostuneena ja annoin katseeni harhailla kasvillisuudessa tutkien jokaisen sopukan, mihin vain näin. Korvani olivat valppaasti pystyssä ja vetäytyivät luimuun jokaisen rapsahduksen tavoittaessaan.
”Tännepäin”, Kivipolku murahti rikkoen hiljaisuuden, jonka keskellä oli kuulunut vain linnunlaulua ja tuulen suhinaa puiden lehvistöissä. Viivyttelin hetken, ennen kuin lähdin tassuttamaan Savijalan vieressä aistit äärimmilleen viritettyinä. Olin sellaisessa tilassa, että jos kuulisin mitään tavallisesta poikkeavaa, saisin varmasti melkoisen sätkyn. Savijalankin piti tietysti huomata se, ja harmaa mustaraitainen kolli vilkaisikin minua ilkikurisesti keltaisilla silmillään, tyytyen kuitenkin jättämään asian siihen. Kohtasin hänen katseensa hetken ajan ja väräytin korviani, kun hän käänsi sen eteensä ja tutki maata ja matalaa kasvustoa silmillään.
”Pentu ei ole kovin suurikokoinen, joten hän ei jätä jälkiä korkealle”, Purotaival huomautti nähdessään pienen määrän tallottuja saniaisia, muutaman katkenneen risun ja aavistuksenomaisia tassun painaumia. Leijonakynsi nyökkäsi, mutta kukaan ei sanonut mitään. Kuljimme kohti Varjoklaanin rajaa kasvavan huolen vallassa, kun lähestyimme jokaisella askeleella sen reviiriä. En kuitenkaan voinut estää pientä hymyä nykimästä suupieliäni, kun näin maassa ryömivän koppakuoriaisen ja kynnenjälkiä. Jos tuo oli ollut Fenkolipennun saalis, hänen pitäisi harjoitella vielä paljon. Aavistin kaikkien pyörittelevän mielessään samaa kysymystä, kun Varjoklaanin pistävä haju kulki nenääni ja puustossa näkyi muutamia kuusia ja mäntyjä. Askeleet pitenivät ja tahti reipastui, katseet olivat päättäväisiä ja huolestuneita ja hännänpäät vääntyilivät. Tein välillä muutaman hermostuneen hypähdyksen ja polkaisin tassuillani maata. Lopulta Kivipolku pysähtyi erään pensaikon viereen ja nosti häntänsä merkiksi pysähtyä. Kaikki jäivät paikoilleen ja katselivat hänen ohitseen miten vain parhaiten taisivat, ja valppaat korvat ja silmät, vähän väliä ilmaa huitovat hännät ja hermostuneet liikahdukset kertoivat välittömästä toimintavalmiudesta.
”Taisin kuulla jotain”, harmaa soturi ilmoitti hiljaa. Henkäisin ja jäin odottamaan vihreä katse hehkuen, kun soturit kuuntelivat ja haistelivat ilmaa. Hetkeen ei kenenkään korviin kantautunut mitään epäilyttävää, ainoastaan metsän tavallisia ääniä, mutta sitten Purotaival hätkähti ja joukko valpastui entisestään vilkaisten välillä Vaahteratähden kumppania. Eikä kestänyt kauaakaan, kun Leijonakynsi jähmettyi paikoilleen ja painoi korvansa niskaa vasten. Yritin kuumeisesti kuulla saman minkä hekin, ja vihdoin erotin tuulesta pennun vinkaisuja ja vanhemman kissan matalampia murahduksia. En edes tiennyt mitä tein, vaan kehoni tuntui toimivan itsestään, kun käännyin katsomaan Savijalkaa. Soturi näytti tuntevan samoin ja tuijotti minua keltaiset silmät hieman laajentuneina. Sitten hän pudisti päätään ja henkäisi hiljaa.
”Mennään katsomaan”, Purotaival sanoi kireällä äänellä ja heilautti korviaan. Kivipolku nyökkäsi ja lähti kävelemään kevein, melkeinpä hiipivin askelin kohti ääntä ja Varjoklaanin rajaa. Savijalka seurasi matalaksi pudottautuneena, Leijonakynsi loikki ääneti hänen vierellään ja Purotaival tassutti mitään puhumatta kaksikon välissä. Hiippailin peränpitäjänä ja pälyilin jännittyneenä ympärilleni. Äänet voimistuivat ja vauhtimme kiihtyi, ja lopulta tupsahdimme Varjoklaanin ja Myrskyklaanin rajana toimivan joen toisella puolella olevalle aukiolle. Fenkolipennun tuoksu tuntui edelleen voimakkaana kasveissa, maassa ja tuulessa. Silmäni levisivät, kun näin myrskyklaanilaisen pennun Varjoklaanin puolella kahden vihollisoppilaan edessä kyljellään. Kissat sähisivät vuorotellen solvauksia pienelle kollille ja uhkailivat tätä tavoittelemalla pentua kapeilla käpälillään. Fenkolipentu vinkaisi välillä ja yritti kompuroida pystyyn, mutta hänet tönäistiin aina helposti kumoon. Heti, kun astuimme aukiolle, jäntevät oppilaat kohottivat katseensa ja Fenkolipentu naukaisi innoissaan nähdessään meidät. Oppilaat sen sijaan eivät vaikuttaneet yhtä ilahtuneilta, vaan luimistivat korviaan ja murisivat.
”Mitä täällä tapahtuu? Miksi Fenkolipentu on Varjoklaanin puolella rajaa?” Kivipolku tiedusteli piikikkäällä äänellä ja loikki joelle. Hän pysähtyi rannalle ja tuijotti varjoklaanilaisia kysyvästi ja vihaisesti. Muu partio asettui hänen vierelleen, ja katselin kahta itseäni hieman suurempaa kissaa niskakarvat pörhistyen.
”Onko tuo otus teidän vai? Hakekaa omanne pois, mutta yrittäkääpä opettaa pentunne tavoille. Rajan ylittäminen ei ainakaan kuulu kohteliaisuuksiin”, musta kolli sihisi.
”Myrskyklaani on tehnyt alueloukkauksen”, raidallinen lisäsi ja mulkaisi joen toiselle puolelle järjestäytynyttä partiota. Kivipolun kynnet liukuivat esiin, ja hän upotti ne maahan.
”Fenkolipentu ei mitenkään ole voinut päästä yksin joen yli!” kolli vastasi meripihkasilmät leimahtaen. Ruskea naaras kohtasi katseeni ja härnäsi minua vetämällä huulensa irveen ja sähähtämällä.
”Hän lensi”, oppilas ilkkui. ”No ei nyt sentään. Eiväthän myrskyklaanilaiset osaa lentää. Tulkaa hakemaan pentunne pois.” Purotaival hillitsi Kivipolkua laittamalla häntänsä hänen eteensä. Naaras solahti jokeen, ui sen yli voimakkain vedoin, käänsi selkänsä varjoklaanilaisille ja tarttui Fenkolipentuun. Sitten hän soljui yli oikealle puolelle ja laski kollin maahan.
”Jätämme tämän nyt tähän, mutta seuraavan kerran Varjoklaani ei pääse ihan näin vähällä”, Leijonakynsi maukui tyynesti. Kivipolku nyökkäsi, ja partio palasi metsän suojiin.
”Fenkolipentu!” aukion laitamille istunut, piikkipensastunnelille levottomasti katsellut Sulkapilvi huusi, kun pujahdimme takaisin leiriin. Naaras oli hetkessä jaloillaan ja säntäsi luoksemme silmät riemusta loistaen. Ruskea, vihreäsilmäinen kolli kiemurteli ja vastusteli parhaansa mukaan, kun kuningatar nuoli häntä hurjasti. Hiljalleen kielenvedot muuttuivat tasaisemmiksi ja lempeämmiksi, ja Sulkapilvi kehräsi katsoen partiota kiitollisena.
”Mistä löysitte hänet?” naaras kysyi ja veti Fenkolipennun takaisin tassullaan, kun tämä yritti nousta ja hipsiä tiehensä. Kolli älähti, ja virnistin huvittuneena.
”Varjoklaanin reviiriltä keskustelemasta parin oppilaan kanssa. No niin, käyn ilmoittamassa Vaahteratähdelle ja sanon Sinisielulle, että etsimisen voi lopettaa. Ilvestassu, sinulla on varmasti nälkä, joten voit mennä syömään jotakin”, Kivipolku maukui, nyökkäsi Sulkapilvelle kunnioittavasti ja suuntasi Suurtasanteelle. Vilkaisin Purotaivalta kysyvästi. Kokenut soturi heilautti häntäänsä, ja pinkaisin tuoresaaliskasalle etsien vaistomaisesti Sammaltäplää katseellani. Näin kuitenkin vain Routatassun, joka pureskeli hiirtä kasan lähistöllä ja katseli minua. Nappasin itselleni myyrän ja istahdin muitta mutkitta maassa makaavan, käpäliensä välissä olevaa eläintä syövän veljeni viereen.
”Terve, Ilvestassu”, Routatassu maukaisi virnistäen. ”Löysitte karkulaisen vai? Koko klaani on ollut huolesta suunniltaan, mutta minä kyllä tiesin että se veijari oli vain tylsyyttään karannut.” Naurahdin kollille ja repäisin vesimyyrästä palan.
”Aivan. Tosin hän oli joutunut varjoklaanilaisten kaappaamaksi ja tappeli heidän kanssaan”, vastasin liioitellen ja pureskelin lihaa. Se maistui herkulliselta ja sointui metsän ääniin ja tuoksuihin, ja tuntui kuin en olisi syönyt ikuisuuksiin. Aamupala oli jäänyt väliin Fenkolipennun tempauksen takia.
”Kaapattu? Tappeli?” Routatassu takertui sanoihini. Hymyilin huvittuneena ja nuolin suupieliäni vilkaisten häntä sitten äkisti mietteliäänä, mikä sai veljen kohottamaan päänsä kiinnostuneena. ”Kerro heti!”
”No, löysimme hänet joen väärältä puolelta makaamassa kyljellään. Pari varjoklaanilaiskattia oli hänen kimpussaan, lähinnä pelottelivat”, hymähdin lapojani kohauttaen. ”Oletko muuten nähnyt Sammaltäplää? Routatassu kohotti yhtäkkiä kulmaansa, ja hänen silmiinsä tuli ilkikurinen pilke.
”Sammaltäplää? Onko hänen korkeutensa ihastunut?” veljeni vihjaili virnuillen. Tönäisin häntä käpälälläni ja tuhahdin, mutta sisälläni tunsin hypähdyksen ja poskiani kuumotti toisen tietäväinen katse. Ei meidän välillämme ollut kuin ystävyyttä. Silti tuollainen puhe sai minut nolostumaan.
”No en todellakaan”, murahdin irvistäen. ”Oletko kiusannut Sammaltäplääkin?”
”Mitä jos olenkin? Revitkö minut kappaleiksi?” Routatassu vinoili. Hänen kasvoilleen oli levinnyt voitonriemuinen ilme, joka ärsytti minua suunnattomasti. Kävin hänen kimppuunsa sähisten solvauksia nauruni seasta, ja hetken nujakoimme ruuan unohtaneena, mutta sitten kysyvä, tuttu ääni sai minut potkaisemaan Routatassun kauemmas ja kompuroimaan pystyyn.
”Mitäs te täällä tappelette?” Valkoinen naaras, jonka turkissa oli mustia laikkuja, katsoi meitä säihkyvillä taivaansinisillä silmillään.
”Hei Sammaltäplä”, naukaisin ilahtuneena ja sain heti Routatassun virnistämään. Mulkaisin häntä varoittavasti ja tähtäsin huolimattoman iskun kollin lapaan. Miksi Tähtiklaanin nimeen veljeni oli pakko olla tuollainen hiirenaivo?
”Ilvestassu”, nuori soturi tervehti hyväntuulisesti. ”Löysitte Fenkolipennun vai? Koko leiri on ollut sekaisin, kun kaikki ovat etsineet ja odottaneet.”
”Juu, hän oli onnistunut lentämään Varjoklaanin puolelle”, naurahdin ja selitin Sammaltäplälle, mitä oli tapahtunut.
”Voi Fenkolipentu”, ystäväni oli huokaisevinaan ja virnisti. Hymähdin ja siivosin myyränluut kasaan vilkaisten samalla varoittavasti Routatassua, mutta kolli näytti tuijottelevan mietteissään jonnekin tyhjyyteen.
”Niinpä. Pennut ovat sellaisia. Hyvä ettei Sulkapilvi hypännyt nahoistaan, kun mokoma selitti olevansa tekemässä jotain hyödyllistä”, vastasin. Sammaltäplä katsahti luita käpälissäni ja heilautti häntäänsä siirtäen katseensa jonnekin taivaalle, mutta kun tuijotin häntä uteliaana, naaras laski sen taas silmiini arvoituksellinen ilme kasvoillaan.
”Tiedätkö, miten aurinkohuipun partio sinuun liittyy?” hän maukaisi siristäen haastavasti silmiään. Mietin hetken ja vastasin sitten arvaillen:
”Jos Sinisielu on jakanut partiot, niin.. olen aurinkohuipun?” Sammaltäplä nyökkäsi merkiksi jatkaa. ”Ja ketä muita?”
”Varjoturkki, Suistohaukka, Pakkastassu ja minä. Vaahteratähti ei ehdi juuri nyt, hän sanoi että teillä on harjoitukset sen jälkeen”, naaras hymyili. Katsoin häntä ilahtuneena, ja vihreät silmäni alkoivat loistaa.
”Sehän on hienoa! Ja pian olen seurannut sinua sotureiden pesään”, nauroin virnistäen ja heilautin häntääni. Routatassu kehräsi ilkikurisena, ja katsoin Sammaltäplää anteeksipyytävästi.
”Valitettavasti myös tuo kiusankappale tulee Tavitassun kanssa”, naukaisin lapojani kohauttaen ja väistin lihaksikkaan oppilaan käpälänhuitaisun.
”Ei haittaa, saamme hänet kyllä pidettyä kurissa”, Sammaltäplä lupasi ja vilkaisi Routatassua sininen, haastava pilke silmissään. Virnistelin itsekseni veljeni ja ystäväni katseidenvaihdolle ja nousin seisomaan turkkiani ravistellen, polkaisten tassuillani pari kertaa kärsimättömästi maata. Aurinkohuippuun ei olisi enää kauaa, mikä oli hyvä, sillä en millään olisi jaksanut vetelehtiä leirissä koko aamua. No jaa, olinhan ollut mukana pelastamassa yhtä pentuakin Varjoklaanin reviiriltä, joten ehkä vähän liioittelin.
”Otetaanko kiipeilykilpailu leirin lähellä? Kuka kiipeää korkeimmalle nopeimmin”, ehdotin Routatassulle ja Sammaltäplälle. Ystäväni silmät syttyivät, eikä Routatassunkaan kauaa tarvinnut miettiä.
”Totta kai! Syön vain ensin jotain”, naaras vastasi, nyökkäsi pehmeästi ja tassutti tuoresaaliskasalle. Vilkaisin hänen jälkeensä ja katsoin sitten virnistellen veljeäni.
”Häviät aivan varmasti, etenet hännänmitan ja putoat alas”, kiusasin. Suurikokoisempi kolli keikautti minut kumoon ja painoi alleen. Tuijotin nauraen säkenöiviin silmiin ja koetin kiemurrella irti, mutta Routatassu oli ottanut tukevan otteen, enkä päässyt juuri liikkumaan.
”Mitä sanoit, aloittelijakiipeäjä?” hän tiedusteli. Kurkotin päälläni ja yritin näykkäistä hänen tassujaan, mutta hän siirsikin toisen ketterästi kaulalleni ja painoi maahan. Olin voimaton.
”Sanoin, että putoat alimmalta oksalta”, kehräsin katkonaisesti, koska hänen tassunsa puristi kaulaani.
”Peru pahat puheesi, makaathan kohta Tiikkiviklon pesässä tajuttomana hypättyäsi latvasta ja luultuasi, että olet kissalintu”, Routatassu virnuili.
”Ei ikinä”, tuhahdin ja kiemursin karkuun liukkaasti kuin käärme. Routatassu sihisi ja loikkasi perääni, mutta olin jo käpälilläni ja pinkaisin karkuun. Veli lähti perääni tassut hiekkaa vasten tömisten, ja pidättelin naurua, kun hän jahtasi minua ympäri aukiota. Väistin Vaaratassua ja väläytin kollille pahoittelevan katseen mennessäni, mutta sitten tunsin kevyen näykkäisyn hännässäni ja vauhtini lisääntyi entisestään. En juossut aivan parasta vauhtiani, ja silti Routatassu meinasi tipahtaa kilvasta. Hänen onnistui melkein loikata niskaani ja kaataa minut, mutta viime hetkellä hypähdin sivuun ja säntäsin tuoresaaliskasalle lysähtäen siihen huohottamaan. Sammaltäplä, joka oli juuri viimeistelemässä ateriaansa, katsoi minua huvittuneena ja sipaisi korvaani kuonollaan. Vilkaisin häneen hymyillen ja nousin pystyyn kohdatakseni veljeni, joka ponkaisi päin. Kierimme sekaisena karvakasana ja olimme vähällä törmätä kekoon tuoresaaliita, ja viime hetkellä hitaampi mutta voimakkaampi Routatassu sai minut heitettyä pois ja jarrutti juuri ennen yhteentörmäystä. Kompuroin jälleen kerran ylös hiekasta ja ravistelin turkkiani yrittäen tasoitella sitä.
”No, lähdetäänkö?” Sammaltäplä kysyi virnistäen. ”Vai aiotteko ottaa toisistanne mittaa koko loppupäivän?”
”Ei, ei, me tulemme”, Routatassu ähkäisi ja hoiteli itsensä ylös. Kohautin lapojani hymyillen salaa itsekseni ja jäin kulkemaan Sammaltäplän vierellä, kun veljeni hyppelehti edelle kohti piikkipensastunnelia.
SINISIELU
”Tervehdys, Helläkajo”, naukaisin ystävällisesti työnnyttyäni turkkiin takertuvien karhunvatukoiden välistä sotureiden pesään.
Sammaleilla kyljellään makaava vaalea kolli nosti katseensa, ja hänen vihreisiin silmiinsä tulvahti ilo sen tavoittaessa minut. Väistin hieman sivuun pesän uloskäynnin edestä ja istuuduin alas. Hetken harkinnan jälkeen vedin häntäni vierelleni, ettei se olisi osunut takanani kohoavaan vatukkaseinämään, ja tyydyin hymyilemään kissalle, jota rakastin. Helläkajo vaihtoi asentoaan nähdäkseen minut yhä.
”Sinisielu, mikä sinut tänne lennätti?” hän kysyi yhä iloisen näköisenä, mutta hänen korvansa värähtivät.
Ele kertoi epävarmuudesta, varautuneisuudesta asiaani kohtaan. Helläkajo ei ollut varma, olisiko minulla sanottavanani pahaa vai hyvää.
”Sinä”, maukaisin vastaukseksi.
Hännänpäätäni nyki, kun tarkkailin ystäväni reaktiota, ja sinisissä silmissäni oli tutkimaton katse. Helläkajo hätkähti yllättyneenä ja nousi käpälilleen. Tein samoin ja tuijotin häntä hetken tarkkaavaisesti.
”Tuossa tuskin oli kaikki. Kerro, mitä asiaa sinulla on”, kolli kehotti lisäten heti perään: ”Koskeeko tämä perhettämme? Sulkatassua ja Piiskutassua? Vai aiotko sinä jotakin?”
Sisälläni kupliva ilo hiipui hieman, ja tassutin koskettamaan neniä kumppanini kanssa. Eleellä tahdoin osoittaa, etten ollut ainakaan tekemässä samaa temppua kuin Lumikkotaival. Ei sillä, ettei naaras olisi hyvä soturi, mutta kumppanin ja pentujen hylkääminen vain oli teko, jota en pystynyt kunnolla käsittämään.
”Ei, ei mitään sellaista. Tulin pyytämään sinua metsälle”, naukaisin ja painauduin hetkeksi Helläkajoa vasten. ”Ajattelin, että sen jälkeen voisimme viettää hetken aikaa yhdessä, kaikki viisi. Haluan Piiskutassun ja Sulkatassun riidan soviteltavan, eikä olisi pahaksi, jos he kaikki kolme kertoisivat kuulumisiaan.”
Helläkajo nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi ja heilautti häntäänsä. Hänen lihaksensa rentoutuivat, ja hän kehräsi kosketuksestani. Istuimme hetken hiljaa, ja tunsin valtavaa iloa siitä, että vaikka Saarnihalla ja monet muut olivat poissa, minulla oli hänet yhä vierelläni. Suruni kunnioitetun varapäällikön puolesta olin sisällyttänyt sanoihin ”Se harmaa karvakasa olisi saanut luvan vetäytyä taistelusta jo aiemmin, mutta ei, niin sitä vain mentiin.” Mutta eihän Saarnihallalle koskaan olisi tullut mieleenkään vetäytyä taistelusta heti muutaman pahan haavan saatuaan, etenkään kun se käytiin Tuuliklaania vastaan Myrskyklaanin menetetyn alueen takaisin saamiseksi. Ei ollut ollut mikään salaisuus, että varapäällikkökin oli tahtonut sen maapalan kuuluvan sinne minne se oikeasti kuuluikin. Se vain, ettei tuuliklaanilaisilla ollut kunniaa säästää vastustajiensa henkiä.
”Mitä mietit?” Helläkajon kysymys tunkeutui ajatuksiini, ja hätkähdin hieman.
”Saarnihallaa. Saa nähdä, milloin pystyn katsomaan Kanjoniloikkaa hyökkäämättä hänen kimppuunsa. Kokoontumisista tulee yhtä tuskaa, jos hän on siellä samaan aikaan kanssani. Olisi Tähtiklaanin tahdon vastaista taistella kokoontumisessa.” Murahdin ja vedin korviani luimuun. ”Kuulit mitä Viimatähti sanoi – tämä ei jää tähän.”
Helläkajo oli vaiti, mutta havaitsin hänen kehonsa läpi kulkevan väristyksen. Tuijottelin sammaliin hyvin tietoisena kollin lämpimästä turkista kyljessäni. Nyt muistin, ettei kumppaniani ollut valittu mukaan taisteluun, mutta kun Helläkajo puhui, hän ei maininnut sitä sanallakaan.
”Kohtalo on tuleva, etsimmepä sitä tai emme. Oli Saarnihallan aika siirtyä Tähtiklaanin riveihin. Hänestä ei ollut tarkoitus tulla päällikköä, mutta hän eli hyvän elämän ja kuoli kunnioitettuna varapäällikkönä. Tähtiklaani tuomitsee Kanjoniloikan”, kolli maukui ja siristi silmiään.
Pukkasin häntä kevyesti korvat nykien.
”Älä saarnaa minulle kuin tottelemattomalle oppilaalle”, kielsin kuulostamatta kuitenkaan kovista sanoista huolimatta vihaiselta. ”No, tuletko metsästämään?”
Hädin tuskin ehdin puhua loppuun, kun kumppanini jo nousi innokkaana ylös. Hänen häntänsä heilahteli, ja hän upotti hetkeksi kyntensä sammaliin tuttu palo vihreissä silmissään. Kollin lihakset kiristyivät pitkän vaalean turkin alla, ja lumenvalkea vatsa erottui selkeästi pesän tummia alusia vasten. Monen vuodenajan kokemuksella saatoin kuitenkin erottaa hänen korviensa aavistuksenomaisen liikahduksen niskaa kohti. Helläkajolta ei ollut jäänyt äkillinen puheenaiheenvaihtoni huomaamatta. Ei hän tyhmä ollut. Soturin vastaus oli kuitenkin jämäkkä ja päättäväinen, enkä kuullut pilkahdustakaan ärtymyksestä tai epäröinnistä, kun hän naukaisi: ”Tietenkin tulen. En missään nimessä jättäisi käyttämättä tilaisuutta metsästää kanssasi klaanin hyväksi, kun sellainen tuodaan tarjolle nenän eteen. Mitä vielä odotamme?”
Helläkajo näköjään tiesi aina, miten toimia. Sanattomaksi tuo kissa näytti jäävän vain harvoin. Tyytyväisenä ja ilahtuneena myöntävästä vastauksesta suuntasin askeleeni kohti vatukkatiheikön ahtaanpuoleista uloskäyntiä, ja Helläkajo seurasi perässäni, kun työnnyin taas ulkoilmaan. Lämminhenkinen tuulahdus pörrötti turkkiani, kun kaikkein ensimmäiseksi vilkaisin ylös. Sinistä taivaankantta peittänyt paksu valkoharmaa pilvipeite oli alkanut repeillä ja paljasti nyt kätköistään kultaisen auringon, joka hehkui pilvien keskelle avautuneessa tilassa. Siristelin silmiäni luonnonilmiön kirkkaiden säteiden livahtaessa pilvien välistä pienistä raoista ja osuessa suoraan niihin. Oli helpottavaa tuntea lämpö turkillaan. Ajatukset Saarnihallasta kuitenkin kaivelivat yhä, ja pohdin, miten suuresta osasta puheistaan kumppanini oli varma. Yksi asia oli kuitenkin selvä, tapahtui mitä tapahtui; Saarnihalla oli Tähtiklaanissa eikä sieltä palaisi, vaikka kuinka Kanjoniloikan tekoa vihaisin ja häntä murehtisin. Saati muut klaanissa. Ei Saarnihalla olisi toivonut Myrskyklaanin heikentävän itseään suremalla. Suru ja rakkaus olivat heikkoutta. Ymmärsin Saarnihallan näkökulman, mutta mietinkin enemmän sitä, mikä oli saanut hänet ajattelemaan noin ja muokannut hänen käsitystään rakkaudesta ja surusta ajan kuluessa, kuin sitä, mitä hän kenties oli menettänyt pitäessään ajatuksestaan tiukasti kiinni. Hän oli uskonut olevansa oikeassa. Rakkaudessa ja surussa oli omat huonot ja hyvät puolensa, ja Saarnihalla oli päättänyt, että nämä kaksi tunnetta eivät saisi paikkaa hänen sydämessään. Mutta kukapa olisi voinut tietää, mitä toinen oikeastaan ajatteli? Havahduin mietteistäni, kun huomasin Helläkajon olevan jo puolessa välissä aukiota, ja lähdin astumaan hänen jäljessään. Vain vaivoin onnistuin työntämään Saarnihallan ajatuksistani, vaikka tiesinkin, että hän jäisi sinne mieleni laidoille häälymään ja hiipisi kyllä sopivan hetken tullen esiin. Katsahdin ympärilleni saadakseni pikaisen kuvan leirin tapahtumista, ja silmäni sattuivat Kettuväijyn hännänpäähän, joka katosi juuri piikkipensastunneliin. Savitassun ja Kukkatassun tuoreista tuoksuista sen luona päättelin, että hänellä oli oppilaat mukanaan. Suistotähti, Kvartsituike, Lehtituuli ja Kettuväijyn ystävä Kivipolku loistivat poissaolollaan, joten osa heistä luultavasti oli partiossa tai pesissä. Vilkaisin pentutarhalle ja näin Paatsamahännän pujahtavan pentutarhaan. Musta naaras pysähtyi hetkeksi tervehtiäkseen Setriviikseä, joka tuli häntä sisäänkäynnillä vastaan ja hävisi sitten tuoresaaliskasalle. Näky sai minut muistamaan, etten ollut vielä käynyt katsomassa nuoren soturin ja hänen kumppaninsa pentuja. Käänsin katseeni ja nyökkäsin tervehdyksen piikkipensastunnelin vieressä istuvalle Vinhasielulle, joka suoritti vartiovuoroaan, ja päätin samalla, että tekisin sen metsästyksen jälkeen. Solahdin ulos leiristä ja olin törmätä aivan uloskäynnin edessä seisovaan Helläkajoon. Pelastauduin tekemällä äkkijarrutuksen ja otin askeleen päästäkseni hänen viereensä. Soturin katse oli eteen avautuvassa metsässä, ja hän nuuhki ilmaa korvat valppaasti pystyssä. Suljin hetkeksi silmäni ja annoin aistieni kurkottautua syvälle metsään. Tuuli pörrötti taas turkkiani, voimakkaampana kuin leirissä vähän aikaa sitten, ja haistoin sen mukanaan kuljettamat tuoksut, jotka tulivat Myrskyklaanin reviirin kaukaisemmista osista. Jostakin kantautui linnun soinnukas laulu, ja kuulin jonkin rapistelevan muutaman ketunmitan päässä vähäisessä aluskasvillisuudessa. Sään lämmetessä oli riista uskaltautunut jopa näinkin lähelle leiriä.
”Mitä jos lähtisimme Varjoklaanin suuntaan ja kokeilisimme metsästää lähellä järveä? Voisimme juodakin samalla”, Helläkajo ehdotti ja heilautti pöyheää häntäänsä.
”Hyvä ajatus”, vastasin tyytyväisenä.
Järvestä tosiaan pystyi juomaan vettä, eikä se edes ollut pahanmakuista, vaan puhdasta ja kylmää. En ollut juonut mitään vähään aikaan. Ajatellessani vettä mieleeni muistui ensimmäinen oppilaspäiväni, kun roiskutimme sitä toistemme päälle joella lehtikadon aikaan ja sairastuimme viheryskään. Vuortenviha, ensimmäinen mestarini, oli puhutellut minua vakavasti sen jälkeen. Enää en kyllä erehtyisi tekemään sellaista. Helläkajo ei ollut pahastunut asiasta, vaan sen sijaan hän oli osoittanut olevansa mukavaa seuraa, silloinkin kun näin painajaista. Ja erään kerran olin vahingossa harhaillut Varjoklaanin reviirille ja minusta oli melkein tehty variksenruokaa. Helläkajo oli kuitenkin pelastanut minut lievästi loukkaantuneenakin.
”En ole juonut mitään koko aamuna, enkä kyllä ole huomannut sinunkaan poistuvan leiristä kuin kuunhuipun partioon”, kumppanini huomautti.
Hän vilkaisi suuntaani ja näpäytti hännänpäällään lavassani olevaa pitkää arpea, joka erottui yhä selkeästi valkean karvan keskeltä. Värähdin huomaamattomasti hänen koskettaessaan jälkeä, jonka olin saanut isäni ja veljeni tappaneelta ketulta ollessani pentu.
”Huomaatko sinä, jos lähden yöllä partioon?” kysyin yllättyneenä.
Jos minut oli määrätty kuunhuipun partioon, yritin aina lähteä pesästä niin, ettei Helläkajo heräisi. Kolli kehräsi huvittuneena.
”Tietenkin minä huomaan, jos joku lähtee viereltäni keskellä yötä”, hän naukaisi.
Hymyilin vinosti. Kai moni heräisi, jos toisen kehonlämpö yhtäkkiä häviäisi jonnekin, oli hän kuinka hiljaa tahansa. Vaikka koska olin hiljaa, en tähän asti ollut herättänyt metelöimällä ketään – paitsi ensimmäisen kerran kuunhuipun partioon lähtiessäni olin havahduttanut Lumikkotaipaleen astumalla vahingossa tämän hännälle, ja hän oli kyllä sihissyt vihaisena.
”Niin tietenkin”, hymähdin aavistuksen nolostuneena ja tassutin puiden välistä metsään, jättäen notkon kiviseinämät taakseni. ”Tule, mennään jo. Turha hidastella enää, tai tähän menee koko päivä”, jatkoin ja näpäytin hännälläni.
Helläkajo loikki perääni ja kiihdytti vauhtiaan ohitukseen.
”Minusta olisi oikein mukavaa viettää kanssasi kokonainen päivä!” hän huusi hilpeästi lapansa ylitse.
Venytin askeleitani ja pinkaisin juoksuun oksan napsahtaessa poikki käpäläni alla.
”Ikävä kyllä meillä ei ole siihen aikaa”, puuskahdin hengitykseni tihetessä.
Helläkajo mutkitteli puiden välissä järveä kohti, ponkaisi yhdellä mahtavalla loikalla kaatuneen rungon ylitse, kiersi pensaat ja kivet mahdollisimman tiukasti ja heittäytyi välillä kesken juoksun maahan kierimään vierähtäen sitten taitavasti käpälilleen pysähtymättä hetkeksikään.
”Hullu!” huusin ihailevasti, kun hän teki temppunsa taas.
Helläkajo naurahti ja kiristi vauhtiaan. Hän oli hyvin nopea, eikä se jäänyt minulta huomaamatta, kun kirin yhden ketunmitan, sitten toisen ja kolmannen, ja pääsin muutaman jäniksenloikan päähän hänen taakseen. Samassa kuitenkin huomasin soturin hidastavan tasaisesti vauhtiaan ja pian vain enää hölkyttelevän metsästä ulos. Hidastin itsekin, mutta kokonaan kävelyksi, ja tasasin hengitystäni huohottaen hieman. Seurasin Helläkajoa hitaammin ja astuin hetken kuluttua pois metsästä. Hämmästyksekseni huomasin hänen seisovan jonkin matkan päässä karvat pörhistettyinä ja lihakset jännittyneinä. Katseeni liukui Myrskyklaanin soturin ohi järven rantaan ja pysähtyi kolmeen kissaan, jotka tuijottivat meitä kukin omalla tavallaan. Lyhytturkkisen mustavalkoisen kollin vihreät silmät kuvastivat rauhatonta päättämättömyyttä. Hännänmitan päässä hänestä seisovan haaleanharmaan ja valkoisen kirjavan naaraan syvänsiniset silmät olivat omituisen ilmeettömät. Katseeni viivähti hänessä hieman pidempään kuin mustavalkoisessa kissassa, mutta osui kuin vahingossa pieneen kilpikonnakuvioiseen pentuun, jonka näin naukaisevan hätäisesti ja peruuttavan toisten taakse mustavalkoisen kollin livautettua jotakin suupielestään. Siristin silmiäni, joihin oli hulmahtanut siniset liekit. Jälleen kerran erakoita Myrskyklaanin reviirillä. Vastahan itse Suistotähti oli partioineen törmännyt johonkin erakkoon, joka yllättävää kyllä oli ollut sentään kohtelias. Kävelin Helläkajon luokse ja varoin osoittamasta minkäänlaista uhkaavuutta, kun mau’uin tasaisella, varmalla äänellä:
”Olette Myrskyklaanin reviirillä. Mitä asiaa teillä on tänne?”
Hetken näytti siltä, kuin kaunis naaras olisi aikonut vastata, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, hänen mustavalkoinen toverinsa erkani joukosta ja tassutti kahden kissajoukon välissä olevan maan keskelle. Hän nyökkäsi kohteliaasti ja katsoi minua suoraan silmiin. Vilkaisin suurikokoisen kissan ohi pientä naarasta ja näin närkästyksen pilkahduksen tämän silmissä. Viikseni värähtivät, mutta sitten laikukas kolli alkoi puhua katse yhä silmissäni. Heilautin häntääni nähdessäni hänen vasemman silmänsä ylitse kulkevan arven, joka pilasi komean ulkonäön.
”Tulemme kaksijalkalasta. Siellä on vain vähän ruokaa, ja vaaroja kaikkialla. Jokaisesta suupalasta saa taistella. Kaksijalat pitävät koiriaan irti, kaappaavat kissoja ja ahdistelevat niitä. Turvapaikkoja on vaikeata löytää, ja yöt joudutaan usein paremman puutteessa viettämään kastuneiden pahvilaatikkojen ja muun sellaisen alla. Kaksijalkalassa on myös kissoja, jotka liikkuvat ryhmissä ja pitävät tietyllä lailla yhtä. He eivät välitä muusta kuin omasta selviämisestään, ja hankaloittavat elämäämme. Siellä, mistä me tulemme, ovat kissat usein pohtineet, minkälaista metsässä on, mutta vain harva on uskaltautunut käymään täällä. Kerrotaan hurjia tarinoita kissoista, jotka syövät toisiaan.” Erakon ääni oli vakaa. ”Tulimme etsimään ruokaa. Emme tienneet, että täällä todella asui kissoja, koska emme uskoneet tarinoista edes sitä. Tarkoituksemme ei ole uhata teitä.”
Jokin kollin olemuksessa häiritsi minua, jokin sanoi, että hän ei puhunut totta. Normaalisti olisin tarkistanut asian, mutta nyt jokin muu oli kiinnittänyt huomioni. Mustavalkoisen kissan tuoksussa oli jotakin tuttua, jotakin minkä kanssa olin elänyt aina. Kaivelin kuumeisesti muistiani ja pengoin edes jotakin vihjettä tästä uudesta huomiosta. Ulkoa olin kuitenkin viileän rauhallinen, ja kohtasin vihreän katseen vakaasti. Hetken oli hiljaista; sitten Helläkajo työntyi hännänpää vääntyillen eteen.
”Mistä tiedämme, että puhutte totta?” Soturin ääni oli viileä, ja hän peitti epäluuloisuutensa vain vaivoin. ”Tuoksutte useammalta kuin kolmelta kissalta.”
Se oli totta, tajusin. Hajusta päätellen tunkeilijat olivat vastikään tavanneet muitakin eläviä sieluja. Asia ei kuitenkaan ollut mielessäni päällimmäisenä. Tunsin tuon arvekkaan kollin, olin varma siitä. Minä todellakin tunnistin hänen tuoksussaan jotakin tuttua, jotakin jonka tiesin paremmin kuin hyvin.
”Tietysti, koska juuri ennen lähtöämme juttelimme muutaman muun erakon kanssa”, uusi ääni töksäytti.
Kohotin yllättyneenä katseeni äänen omistajaan, kauniiseen naaraaseen, joka tassutti pois järven rannasta ja pysähtyi soturin olemuksen omaavan ystävänsä viereen. Hän tuijotti Helläkajoa uhmakkaan epäluuloisena ja antoi katseensa liukua minuun, siristäen samalla silmiään. Lihakseni kiristyivät. Helläkajo avasi suunsa ilmeisesti heittääkseen jonkin huomautuksen siitä, että haju tuntui kovin voimakkaalta, jos ajateltiin heidän vain tavanneen pari kissaa jo jokin aikaa sitten, mutta näpäytin hänen suutaan hännänpäälläni vaikenemisen merkiksi. Kumppanini pysyi hiljaa.
”Hyvä on. Uskomme, että puhutte totta, mutta teidän täytyy silti poistua täältä”, sanoin määrätietoisesti ja salasin yhä häiritsevän tunteen laikullisen erakon tuoksusta. ”Älkää tulko tänne enää.”
Kilpikonnakuvioinen pentu kyyristeli hermostuneena järven luona ja näytti siltä, kuin olisi valmis häipymään vaikka sillä samaisella hetkellä. Toinen naaras kääntyi sanomatta enää sanaakaan ja lähti kulkemaan hänen vierellään Myrskyklaanin ja Varjoklaanin rajaa pitkin. He katosivat metsään, ja jäljelle jääneiden kissojen välille lankesi painostava hiljaisuus, jonka aikana suurikokoinen kolli katseli minua ja Helläkajoa vaitonaisena. En saanut silmiäni irti hänestä ja hädin tuskin näin kumppanini kasvavan hermostuneisuuden, kun hän kokeili kynsiään maahan. Omituista kyllä, erakko näytti tuntevan samoin. Jokin liikahti muistissani, napsahti melkein paikoilleen, mutta pysytteli kuin tahallaan ärsyttääkseen kissankarvan verran ulottumattomissani. Hiljaisuutta kesti vielä hetken. Yritin epätoivoisesti saada otetta ajatuksesta, jonka niin kovasti tahdoin muistaa, ja koko ajan toinen katseli minua kiinteästi. Sitten hän nyökkäsi pikaisesti ja loikki muiden perään. Tuijotin hänen jälkeensä ja olisin kipeästi halunnut huutaa hänet takaisin, mutten löytänyt oikeita sanoja, ja mielessäni häilyvä arvoitus pysyi yhä kysymysmerkkinä. Helläkajo tuhahti, ja tajusin vain hämärästi soturin kävelevän järven rantaa kohti. Ajatukset äsken tapaamistamme kissoista pyörivät mielessäni. Viimein, kun en enää nähnyt tunkeilijoista karvaakaan, ja olin kuluttanut jo hyvän tovin seisomalla paikoillani, astelin myrskyklaanilaisen tavoin rantaan ja kyyristyin juomaan. Vesi oli kylmää, ja tunsin oloni voimakkaammaksi, kun se oli valunut kurkkua pitkin alas. Pyyhkäisin pisarat kielelläni suupielistä ja vilkaisin Helläkajoa. Yllätyksekseni huomasin kumppanini näyttävän kireältä. Helläkajo oli muuten hyväntuulinen ja suvaitsevainen, mutta vieraisiin kissoihin Myrskyklaanin reviirillä hän suhtautui hyvinkin varautuneesti. Ehkä se johtui hänen taannoisesta suhteestaan erakon kanssa – ehkä hänellä oli siitä huono omatunto ja hän yritti todistaa uskollisuutensa pitämällä rajoista tiukasti kiinni.
”Helläkajo? Onko jokin hätänä?” kysyin huolestuneena ja tassutin hänen luokseen.
Soturi katsahti suuntaani silmiään siristäen. Pisarat kimmelsivät hänen viiksissään.
”Olitte jotenkin kumman kiinnostuneita toisistanne sen erakon kanssa”, hän murahti.
Yhdessä nopeassa välähdyksessä asia valkeni minulle, ja niskakarvani pörhistyivät järkytyksestä. Otin askeleen eteenpäin ja pidin katseeni yhä kumppanissani.
”En minä hänestä ole kiinnostunut. Sinua minä rakastan. Hänen tuoksussaan vain oli jotakin tuttua, ja yritin muistaa, mitä. Sitä en tiedä, miksi hänkään ei tuntunut saavan silmiään irti minusta. Se vain jäi vaivaamaan, ja tahdon selvittää, mitä tuttua hänessä havaitsin”, selitin hetken epäröityäni.
Olisi parasta kertoa Helläkajolle kaikki. Kolli kuunteli vaiti ja nyökkäsi, kun päätin puheeni. Hän tuli lähemmäksi, ja hänen hengityksensä värisytti viiksiäni, kun hän kosketti nenääni omallaan. Tunsin huulien koskettavan huuliani hellästi, ja sitten Helläkajo vetäytyi taas kauemmas. Hänen silmänsä olivat lämmenneet.
”Hyvä on, uskotaan. Toivottavasti onnistut vielä muistamaan sen, mikä se sitten onkin”, hän naukaisi.
Hymyilin valoisasti ja annoin katseeni pysyä kumppanissani, kun hän heilautti päätään ja karisti vesipisarat viiksistään.
”Saisit tehdä noin useamminkin”, vastasin ja huiskautin hännälläni hymyni vaihtuessa ilkikuriseksi. ”Tämä oli vasta toinen kerta sitten sen kerran, kun olimme oppilaita.”
Helläkajo kohautti lapojaan ja näytti hetken nolostuneelta, mutta pian hänenkin ilmeensä oli sulanut kiusoittelevaksi.
”Olisit aiemmin sanonut!”
Nimitysmenoja seuraavana iltana suuntasin askeleeni piikkipensastunnelille kokoontuneen joukon luo odottamaan Suistotähteä. Piiskuvarjo oli valittu ensimmäiseen kokoontumiseensa soturina, mutta Sulkamyrskylle se hetki koittaisi myöhemmin. Naaras ei kuitenkaan vaikuttanut kateelliselta hyvästellessään veljensä. Myös Helläkajo jäisi – hän olisi vastuussa leiristä, kunnes muut palaisivat. Pysähdyin Kettuväijyn vierelle ja nyökkäsin ruskeanpunaiselle soturille, ennen kuin katseeni osui varjoista esiin astuvaan suureen mustamerkkiseen kolliin. Tämän perässä seurasi paksuturkkinen soturi, joka solahti muiden joukkoon. Suistotähti heilautti häntäänsä äänettömäksi kehotukseksi seurata, otti paikkansa kissojen kärjestä ja lähti johtamaan joukkoa ulos leiristä. Noudatin käskyä sanomatta sanaakaan ja pidin katseeni mietteliäänä maassa. Kettuväijyn turkki kosketti kylkeäni kulkiessamme ahtaassa sisäänkäynnissä Suistotähden ja Vaahteravalun jäljessä. Metsässä oli hiljaista ja rauhallista, kun lähdimme kulkemaan Kokoontumissaaren suuntaan. Korkealla öisellä taivaalla kelluvan täysikuun valo hopeoi puiden silmut ja lehtikadon jäljiltä takaisin kasvaneen harvan kasvillisuuden. Kauempana huhuili pöllö, joka lehahti lentoon, ja rapinasta päätellen jossakin oikealla puolellamme piilotteli hiiri. Ylitin kaatuneen puunrungon kyyristymällä ja loikkaamalla sulavin liikkein. Tehdessäni niin kuunsäde osui turkilleni ja sai sen hohtamaan aavemaisen valkoisena. Kettuväijy laskeutui viereeni hetkeä myöhemmin pehmeästi tömähtäen, suoristautui ja jatkoi matkaa. Siristin silmiäni ja sovitin askeleeni hänen tahtiinsa. Kumpuileva maasto pilkotti puiden välistä, ja joen solina kantautui metsään, kun jonkun käpälän alla napsahti oksa. Tukahdutin hätkähdyksen ja pinnistelin ollakseni pörhistämättä niskakarvojani. Havaitsin ympärilläni jännittyviä kehoja ja kihelmöiviä käpäliä, kun astuin kahteen osaan katkenneen oksan ylitse ja seurasin muita pois metsän tarjoamasta suojasta Tuuliklaanin avoimille nummille. Viima pörrötti turkkiani kuljettaen mukanaan voimakasta jäniksentuoksua. Suistotähti seisoi hetken paikoillaan ja tuijotti edessämme avautuvalle nummelle, joka ei tarjonnut minkäänlaista näkösuojaa. Sitten hän liikahti eteenpäin, ylitti mustana virtaavan ja tähtien tuiketta pinnassaan heijastavan joen loikkimalla kiveltä toiselle ja pysähtyi odottamaan muita. Yksi kerrallaan kissat seurasivat häntä. Katselin, kuinka Komeettaväre ponkaisi rannalle, ja jännitin lihakseni loikatakseni ensimmäiselle kivelle. Hyppy sujui hyvin, ja käpäläni laskeutuivat sileälle kivelle. Se tuntui viileältä ja rauhoittavalta polkuanturoita vasten. Suoritin seuraavan kiven ongelmitta, samoin kolmannen. Ennen viimeistä ponnistusta kiinnitin katseeni tiukasti vastarantaan ja laskin etäisyyden huolellisesti mustana kuohuvan veden yli. Sen tehtyäni loikkasin ja ylitin joen kokonaan, tassuttaen parin hännänmitan päähän pois seuraavan tulijan tieltä. Jokaisen suoriuduttua rajan yli Suistotähti venytti askeleitaan kovaan tahtiin muiden seuratessa perässä. Turvaton olo valtasi minut päästä hännänpäähän, ja tunsin olevani avuton mitä tahansa vaaraa vastaan. Puita ei ollut näkyvissä, eikä lyhyt kasvusto nummen pinnalla antanut juuri ollenkaan näkösuojaa. Tunsin olevani kuin kuun ikäinen pentu yksin metsässä ketun vaaniessa lähimmässä pensaikossa. Värähdin huomaamattomasti ja yritin saada katseeseeni mahdollisimman paljon maata, jotta havaitsisin jokaisen lähestyvän uhan tarpeeksi nopeasti varoittaakseni muuta klaania.
”Mikä hätänä? Näytät hermostuneelta”, Piiskuvarjo maukui viereltäni. Kolli katsoi minua huolestunein vihrein silmin, ja murahdin välttelevästi, ennen kuin suostuin uskoutumaan hänelle.
”En pidä nummesta. Täällä ei ole mitään suojaa”, vastasin lapojani kohauttaen. ”Oloni on epämukava, kun tiedän, ettei maastosta ole juuri hyötyä, jos täytyy piiloutua.” Piiskuvarjo nyökkäsi ymmärtäväisenä.
”Tiedän. Minustakin tuntuu siltä. Täytyy vain kestää saarelle asti, niin on parempi”, hän sanoi ja väräytti korviaan.
”En vieläkään tajua, miten tuuliklaanilaiset kestävät tätä. Kyllähän hekin varmasti ihmettelevät meidän metsäämme eivätkä tunne olevansa turvassa, kun kasvillisuus estää juoksemasta niin lujaa kuin mihin he ovat tottuneet, mutta silti”, naukaisin. Piiskuvarjo pudisti päätään ja kääntyi taas menosuuntaan. Kului hetki, jonka taivalsimme hiljaisuuden vallitessa, ja pohdin sen aikana Ikuisuustassua. Nuori naaras oli loukannut itsensä pahemman kerran törmätessään metsässä kettuun, muttei onneksi ollut kuollut, mistä sai kiittää Närhenkatsetta. Silti hänen nimitysmenonsa jäisivät kuun parin päähän Sulkamyrskystä ja Piiskuvarjosta, koska hän oli jäänyt heistä koulutuksessa jälkeen. Kolmas ensimmäisestä pentueestani tuntui kuitenkin työskentelevän ahkerasti saavuttaakseen muut ja oli jopa päässyt kokoontumiseen. Vilkaisin taivaalle nähdäkseni kuun, ja huomasin sen olevan lähellä huippuaan. Kokoontuminen alkaisi pian. Meidän täytyisi pitää kiirettä, jos aikoisimme ehtiä ajoissa paikalle. Vaihdoimme kulkemaan hevospaikkaa ympäröivän aidan viertä, ja näin silmäkulmastani osan kissoista luovan hermostuneita katseita aitaukseen sen takana. Suuren puun alla oli kaksi suurta, liikkumatonta hahmoa, joiden varjot heittyivät nurmen yli. Pistävä haju kirveli kitalakeni hajuaistimia. Hevosten läsnäolo tuntui häiritsevältä; en pitänyt siitä ollenkaan. Piiskuvarjo vastasi edelliseen puheenvuorooni toteavaan sävyyn, ja yllätyin, kun hän teki sen noin pitkän vaitiolon jälkeen.
”Oikeastaan se on ihan järkeenkäypää. Kai jokainen tottuu nopeasti olosuhteisiin, joiden keskelle syntyy, poikkeuksia lukuun ottamatta.” Sulattelin poikani sanoja yhä, kun pysähdyimme järven rantaan puunrunkosillan eteen. Hän todella taisi olla oikeassa. Olisinhan minäkin varmasti tyytyväinen Tuuliklaanin kissa, jos olisin syntynyt sinne ja elänyt koko ikäni nummella. Nyt oli sitten sekin arvoitus ratkaistu.
”Oivasti järkeilty”, mau’uin hypätessäni rungolle Komeettaväreen jälkeen. Sen sanottuani en enää uskaltautunut puhumaan, koska oli tarpeeksi työllistävää tasapainoilla runkosillan päällä putoamatta alapuolella väreilevään mustaan veteen. Puu tuntui kostealta käpälieni alla, kun lähdin etenemään varoen saaren suunnalle. Upotin kynteni runkoon ja painauduin hieman alemmaksi. Lihakset jännittyneinä ylitin veden askel askeleelta ja hypähdin helpottuneena tukevalle maalle. Jäin Suistotähden viereen odottamaan, kunnes Vaahteravalukin oli päässyt rantaan klaanin nuorimpiin oppilaisiin kuuluvan Minkkitassun perässä. Päällikön kääntyessä ja lähtiessä saaren keskustaa kohti jättäydyin oppilaani luokse.
”Ensimmäinen kokoontumisesi”, hymähdin. Minkkitassu katsahti minuun jännittyneen ja ylpeän näköisenä, kannatellen häntäänsä korkealla. Hänen silmänsä loistivat hämärässä.
”Niin. En malta odottaa, että pääsen tutustumaan muiden klaanien oppilaisiin”, hän maukui iloisena.
”Se on varmasti hienoa. Muista kuitenkin, että rauha kestää vain täydenkuun ajan, ja usein käykin niin, että kohtaat juttutoverisi taistelussa. Älä paljasta kenellekään liian yksityisiä asioita, vaikka joku yrittäisikin urkkia”, opastin hymyillen. ”Kannattaa myös pysytellä vain oppilaiden seurassa. Tuskin soturit tahtovat repiä sinulta korvia päästä, mutta kaikki heistä eivät välttämättä halua oppilaita jalkoihinsa.” Minkkitassu nyökkäsi reippaasti ja pujotteli mukanani puiden lomassa. Jostakin kantautui jo puheensorinaa, ja saatoin nähdä kaikenväristen turkkien vilahtelevan sieltä täältä. Nostin korvani valppaasti pystyyn ja loikin metsäaukiolle oppilas vierelläni, silmäillen samalla ympärilleni. Monenlaiset tuoksut kertoivat, että olimme viimeiset saapujat. Myrskyklaanilaiset solahtivat muiden sekaan ja sekoittuivat pian monenkokoisten ja –väristen kissojen mereen. Suistotähti käveli Vaahteravalu perässään Suurtammelle ja loikkasi yhdelle matalalla riippuvista oksista. Suoraan hänen yläpuolellaan kiilui tummansininen silmäpari, ja varjojen keskelle sulautui Viimatähden harmaa turkki, jossa oli tummia laikkuja. Silmäpari välähti Tuuliklaanin päällikön katseen vaeltaessa aukiolla. Unikkotähti ja Laikkutähti istuivat jo omilla paikoillaan paksuilla oksilla. Vaahteravalu liittyi muiden varapäällikköjen seuraan tammen juurakkoon, ja käännyin ympäri etsiäkseni jostakin seuraa. Minkkitassu katseli vähän matkan päähän kerääntynyttä oppilasrykelmää epäröiden ja vilkaisi minua kysyvästi samalla hetkellä, kun tajusin tarkistaa, että hän oli yhä tallella. Nyökkäsin hymyillen, ja naaras tassutti oppilaita kohti. Seurasin häntä katseellani ja jatkoin puuhaani vasta, kun olin nähnyt jonkun varjoklaanilaisen tekevän hänelle tilaa. Minkkitassu näytti osallistuvan keskusteluun alusta alkaen, ja supatti jotakin vieressään makaavan varjoklaanin kissan korvaan. Heilautin häntääni ja huomasin aukion laidalla pensaan lähelle kokoontuneen ryhmän, jonka luokse lähdin tassuttamaan. Lähemmäksi päästyäni kuulin arpisen, vaalean kullanruskean kollin maukuvan:
”Hyvä on ollut, Lumikellohiillos, kiitos kysymästä. Entä teillä?” Kermanvalkoinen kolli lihaksikkaan, leveälapaisen ruskean soturin vieressä nyökkäsi hänelle kunnioittavasti.
”Sitä samaa meillä”, hän vastasi. Solakka hopeankirjava naaras veti käpälät alleen ja näpäytti ruskean kissan lapaa hännänpäällään. Kolli räpäytti silmiään vilkaisten valkoiseen kolliin, joka oli osoittautunut Lumikellohiillokseksi. Lumikellohiilloksen viikset värisivät huvittuneesti. Kissa, joka kantoi turkissaan Jokiklaanin tuoksua, hymähti yllätettyään soturin. En ollut nähnyt mustaraitaista ruskeaa kollia ennen, joten arvelin tämän olevan uusi soturi.
”Tervehdys”, naukaisin kohteliaaseen sävyyn ja istuuduin hännänmitan päähän arpisesta kissasta, jonka tunnistin Tammiroihuksi. Tammiroihu katsahti minua ystävällisesti.
”Hei, Sinisielu! Millainen on ollut pyyntionni Myrskyklaanissa?”
”Hyvä. Mitenkäs teillä?”
”Menettelee.”
”Iltaa”, Lumikellohiillos kehräsi. Ruskea kissa naukaisi tervehdyksen, ja hopeankirjava naaras lausahti omansa. Tammiroihu viitasi minut hännällään lähemmäksi, ja siirryin istumaan tuntemattoman kollin viereen.
”Ruostearpi”, hän esittäytyi.
”Minä olen Untuvaturkki”, jokiklaanilainen kertoi ja räpäytti ystävällisesti silmiään.
”Sinisielu”, naukaisin kumartaen.
”Nyt kun tiedätte nimenne, minulla olisi eräs kysymys”, Tammiroihu maukui. Kallistin päätäni sivulle, ja kaikkien katseet kohdistuivat kokeneeseen kolliin. ”Oletteko haistaneet tuntemattomien kissojen tuoksuja rajojenne lähellä? Olin havaitsevinani sitä tässä yhtenä päivänä.” Kolli ei selvittänyt muille, oliko todella huomannut jotakin, vai vain ollut huomaavinaan. Siristin silmiäni ja mietin hetken. En varsinaisesti ollut haistanut mitään, mutta… Ne kolme kissaa silloin järvellä! Tukahdutin henkäyksen ja pudistin päätäni.
”En ole haistanut mitään.” Se ei ollut täysi vale, sillä tuoksut eivät enää olleet minulle tuntemattomia, kun olin jotenkuten tutustunut niiden omistajiin. Suistotähti mainitsisi erakot kyllä, jos katsoisi sen olevan tarpeen. Sitä ennen en viitsisi lähteä sooloilemaan kertomalla ilman kenenkään suostumusta Myrskyklaanin salaisuuksia.
”En minäkään”, Untuvaturkki paljasti lapojaan kohauttaen. Ruostearpi ja Lumikellohiillos vaihtoivat katseita, mutta ravistivat päitään. Tammiroihu katseli heitä hetken silmät siristettyinä, mutta nyökkäsi sitten.
”Ehkä se oli vanha tuoksu. Tai sitten haistoin väärin.” Hän heilautti korviaan. ”Kuka tietää, saatoinhan erehtyä.” Selkäni kahisutti lehdensilmuin verhottua pensasta, ja tunsin oksien muodot sitä vasten, kun vaivuin hetkeksi ajatuksiini. Mitä Tammiroihu oli haistanut, vai oliko haistanut yhtään mitään? Ja jos oli, niin miksi tuoksua oli löytynyt myös Myrskyklaanin puolelta rajaa? Nuolaisin mietteliäänä rintaani. Samassa aukiolla kaikui ulvaisu, joka sai viimeisetkin kissat asettumaan aloilleen. Äänet vaimenivat kuulumattomiin, ja katseet kiinnittyivät Suurtammen oksilla seisoviin päälliköihin, jotka olivat nousseet ylös. Nostin pääni, vedin häntäni vierelleni ja hiljennyin Lumikellohiilloksen, Tammiroihun ja Ruostearven tavoin kuuntelemaan heidän ilmoituksiaan.
Nyökkäsin Vaahteravalulle kunnioittavasti ja suuntasin askeleeni pois muiden luota, kohti sotureiden pesän edustalla lapaansa pesevää Helläkajoa. Suistotähti ei kaivannut ylimääräisiä huolestuneita vierelleen, eikä minulla ollut mitään syytä seurata häntä. En ollut päällikölle mitenkään läheinen, toisin kuin Vaahteravalu, ja pesään saattaisi muutenkin tulla ahdasta. Silmäni yläpuolella pisteli ja verta tihkui haavasta, jonka Rottahäntä oli viiltänyt kaulaani, mutta kumpikaan vamma ei ollut vaarallinen. Osaisin itsekin puhdistaa ne ja tyrehdyttää vuodon. Helläkajo kohotti katseensa, ja hänen silmänsä laajenivat, kun hän näki haavat ja sekaisen turkkini. Kolli keskeytti puuhansa käpälilleen nousten ja nuuhkaisi kaulan viiltoa. Seisoin hiljaa paikoillani, kun hän kiersi minut kerran ympäri ja pysähtyi sitten eteeni.
”Mitä sinulle on tapahtunut? Ja mikä Suistotähdellä on? Haistan Varjoklaanin löyhkän!” hän maukui hännänpää vääntyillen. Pudistin päätäni ja istuuduin nuolaistakseni toista tassuani.
”No ei ihme että haistat. Varjoklaanin rotat tunkeutuivat reviirillemme riistavarkaisiin, ja tulimme juuri häätämästä heitä. Mutta Suistotähti vaikuttaa menettäneen näön silmästään, häntä osui kasvoihin”, selitin nopeasti ja vedin käpäläni taakse, niin että saatoin pyyhkäistä sillä haavaa. Helläkajo astui askeleen ja alkoi vaitonaisena puhdistaa sitä. Värähdin, kun hänen kielensä kulki sen yli ja tunsin kirpaisun.
”Vai niin”, soturi naukaisi silmät siristyen. ”Kokoontumisessa he eivät vaikuttaneet kovinkaan vihamielisiltä, mutta taisin erehtyä. Varjoklaanilaisethan ovat aina olleet salakavalia kettuja, jotka luulevat muiden olevan yhtä epäluotettavia kuin he itse. Toivottavasti annoitte tunkeilijoille muutaman haavan nuoltavaksi.”
”Varmasti”, murahdin synkkänä. ”Miten he kehtasivatkin? No, siinä se tuli taas todistettua – älä luota Varjoklaaniin, tai huomaat kohta, että häntäsi on purtu poikki.” Kumppanini sai haavan puhdistettua ja laski päänsä selälleni. Tein samoin ja kuulin, kuinka hän mumisi korvaani:
”Olen iloinen että olet vierelläni. Älä kuole vielä, etenkään missään rajakahakassa.” Yllättyneisyys pilkahti silmissäni, ja räpäytin niitä kummissani. Helläkajo kuitenkin vetäytyi jo pois ja näytti aivan omalta itseltään. Ehdin kuitenkin tajuta; kolli oli menettänyt emonsa taistelussa, eikä halunnut kokea samaa uudelleen kumppaninsa kanssa. Vilkaisin häntä ymmärtäväisenä.
”Kyllä minä pidän huolen itsestäni, ei siinä mitään”, vastasin pehmeällä äänellä. Helläkajo räpäytti silmiään ja nuolaisi rintaansa ehkä peittääkseen jonkin tunteen, ehkä tasoittaakseen karvojaan. Aloin sukia taistelussa sotkeentunutta turkkiani pitkin, voimakkain vedoin, ja ajatukseni viipyilivät Suistotähdessä. Menettäisikö hän toisen silmänsä näön lopullisesti? Ja jos menettäisi, niin mitä hän tekisi? Vietävän varjoklaanilaiset, manasin mielessäni ja käänsin päätäni silotellakseni olkapään sekaisin sojottavat karvat. Sen tehtyäni tarkastelin itseäni niin laajalti kuin vain voin, ja huomasin tyytyväisyydekseni, että turkkini suorastaan hohti puhtaanvalkoisena. Sitä punannut veri oli nuoltu pois, ja vaikka metallinen maku kielellä oli inhottava, oli helpotus tuntea olonsa puhtaaksi. Kaulaan jäisi arpi, mutta silmän yläpuolella oleva pieni naarmu parantuisi ennen kuin ehtisin huomatakaan. Lapaani koristi jo yksi selkeä jälki, ja vasempaan korvaani oli viilletty lovi, niin että tuskin yksi näkyvä muisto lisää niin kummoinenkaan olisi. Verenvuoto oli lakannut, ja vilkaisin haavaani. Se oli siisti viilto, joka parantuisi nopeasti, jos puhdistaisin sen huolellisesti joka päivä.
”Et haavoittunut pahasti”, Helläkajo totesi. Nostin pääni ja huomasin hänen seuraavan tekemisiäni katseellaan.
”En niin. Ajattelin kuitenkin käydä vähän myöhemmin Tiikkiviklon luona kysymässä, tarvitseeko tuota toista haavaa hoitaa sen kummemmin kuin puhdistaa päivittäin”, lausahdin ja suoristauduin. Helläkajo nyökkäsi olevansa samaa mieltä ja katseli, kun nousin tassujeni kärjille ja köyristin selkäni venytykseen.
”Etpähän jätä mitään sattuman varaan”, hän naukaisi äänessään häivähdys kehräystä. Hymyilin vinosti ja näpäytin hänen lapaansa hännänpäälläni.
”Niin, en mielelläni ota sitä riskiä, että viilto tulehtuu pahastikin”, hymähdin. Samassa vatsani murisi äänekkäästi ja vilkaisin syyllisenä Helläkajoa, joka joutui kamppailemaan estääkseen suupieliään vetäytymästä ilkikuriseen virneeseen.
”Painele syömään siitä, tuo kuului varmaan Varjoklaaniin asti”, kolli komensi silmät tuikkien. Tuuppasin häntä lapaan muka närkästyneenä ja kietaisin häntäni hänen kaulansa ympäri estääkseni häntä kaatumasta, kun hän horjahti.
”Hieman kunnioitusta, pyydän”, naukaisin viikset väristen. ”Niille jotka vähän taistelivatkin.” Helläkajo tuhahti ja tönäisi takaisin, muttei niin voimakkaasti, että olisin kaatunut.
”Olisinkin ollut siellä, hiirenaivo. Kuka vauhditti taisteluasi puolestani?” Kumppanini ilme suli kiusoittelevaksi, sillä tottahan toki hänkin tiesi, että olin klaanin parhaita taistelijoita refleksieni, nopeuteni ja taitojeni ansiosta.
”Ei kukaan. Pärjään ihan hyvin itsekin, kiitos vain”, murahdin ja rypistin otsaani näytellen ärtynyttä niin hyvin kuin taisin.
”Osaatko siis todella taistella?” kolli kysyi silmät suurina.
”Sitä voit kysyä Rottahännältä, kunhan se pelkuri uskaltautuu ulos leiristä seuraavan kerran”, mau’uin tyytyväisenä. ”Mihin voi hyvinkin mennä vuodenaika tai pari.” Kohotin käpälääni ja paljastin hetkeksi sen hyvin terävät kynnet, joita Helläkajo vilkaisi hymähtäen huvittuneena.
”Ei kiitos, tiedän itsekin, miten paljon harmia noista teräaseista sinun käytössäsi voi koitua”, hän kehräsi. Laskin tassuni ja vedin kynnet piiloon katsellen, kuinka soturi istuutui ja veti häntänsä vierelleen. Samassa näin hänen hätkähtävän ja huomasin yllätyksekseni vihreiden silmien siristyvän. Katseeni liukui Helläkajon yli ja pysähtyi tuttuun, solakkaan raidalliseen kissaan, joka astui ulos piikkipensastunnelin syvyyksistä turkki takkuisena ja täynnä roskia ja pieniä risuja. Sulkamyrskyn silmissä oli väsynyt mutta onnellinen katse. Hetkeä myöhemmin Vinhasielu pujahti leiriin tyttäreni jäljessä aivan yhtä räjähtäneen näköisenä, mutta katse naaraan entisen mestarin silmissä oli etäinen ja sumea. Kurtistin kulmiani ja loikin Helläkajo seuranani kaksikkoa kohti. Pysähdyimme heidän eteensä aukion ylitse päästyämme, ja niin seisoimme hetken aikaa; neljä kissaa vastakkain, kaksi molemmilla puolilla. Sulkamyrsky katsoi minua silmiin, mutta nyt niistä näkyi kummallinen uhmakkuus, sitten huolestuneisuus. Vinhasielu vaikutti vaivaantuneelta, mutta heilautti häntäänsä Helläkajon lausuessa ajatukseni ääneen.
”Missä oikein olette olleet? Näytätte räjähtäneiltä”, hän maukui kulmaansa kohottaen. Sulkamyrskyn lihakset kiristyivät turkin alla, mutta nuoren soturin ääni oli vakaa, kun hän vastasi:
”Juutuin okapensaaseen. Vinhasielu auttoi minut pois.” Räpäytin silmiäni hännänpää nykien ja astuin lähemmäksi nuuhkien tytärtäni joka puolelta. Hän seisoi liikkumatta, kunnes sain työni tehdyksi ja kiersin jälleen hänen eteensä. Helläkajon katse viivähti Vinhasielussa, mutta laikukas kolli kohtasi sen vakaasti.
”Jos ette saaneet mitään vammoja, teidän kannattaa varmaan mennä nukkumaan”, ehdotin. Sulkamyrsky nyökkäsi, ja Vinhasielu kumarsi vaitonaisena. Molemmat lähtivät kulkemaan sotureiden pesälle, ja seurasin heitä katseellani, kunnes he olivat kadonneet karhunvatukkapensaan uumeniin. Jokin sai minut epäilemään sotureiden vastausta, ja Helläkajo näytti tuntevan samoin. Kolli nuolaisi huuliaan, ja olin näkevinäni epäilyksen varjon käväisevän hänen kasvoillaan.
”Eivät kai he.. Ei, eivät he ole voineet…” hän mutisi itsekseen.
”Voineet mitä?” tiedustelin terävästi. Helläkajon pää ponnahti ylös, ja hän ravisteli turkkiaan kuin olisi juuri noussut kylmästä vedestä. Hänen korvansa värähtivät kiusaantuneesti, kun hän vilkaisi toisaalle viikset värähtäen.
”Ei mitään”, hän maukui viimein. Kohotin kulmaani, mutten udellut enempää.
”Tule, mennään syömään. Kuolen nälkään”, ilmoitin ja lähdin tassuttamaan kohti tuoresaaliskasaa. Kuulin Helläkajon askelten äänet hänen seuratessaan perässä, ja kyyristyin valikoimaan kasvavasta kasasta jonkin eläimen. Vetäessäni jäniksen sivummalle näin silmäkulmastani Minkkitassun nostavan leukojensa väliin lihakkaan hiiren, ja jäin tarkkailemaan häntä. Minkkitassu loikki kohti klaaninvanhimpien pesää tietämättömänä mestarinsa katseesta turkillaan. Nyökkäsin pienesti kuin hyväksyen oppilaan toiminnan ja puraisin jäniksestä palan. Helläkajo teki samoin, ja maistoin kielelläni herkullisen maun, joka sointui metsän tuoksuihin ja ääniin. Sillä hetkellä tunsin olevani osa metsää, sulautuvani yhteen sen kanssa, niin kuin muutkin sitä asuttavat kissat. Neljä klaania olivat osa metsää – ne kuuluivat sinne. Niin se oli aina ollut.
”Sinisielu, tuletkos sieltä?” Kivipolku huikkasi lapansa yli. Nuuhkaisin sammalmätästä vielä kerran huolellisesti, ennen kuin nostin pääni ja suuntasin askeleeni muun partion perään hännänpää nykien.
”Tulen, tulen”, vastasin hitusen kärsimättömästi. Kivipolku kuittasi heilauttamalla korviaan ja kulki eteenpäin Tuulikaanin rajaa seuraillen. Savitassu pinkoi muiden edelle, ja Kvartsituike tassutti rauhallisena johdossa olevan vaaleanharmaan kollin jäljessä.
”Hei, Savitassu! Älä mene Tuuliklaanin puolelle!” kokenut soturi huusi yhtäkkiä, ja huomasin raidallisen kissan juoksevan aivan rajan vieressä.
”En tietenkään”, oppilas naurahti taakseen katsomatta. Ujuttauduin Kivipolun ohi ja kiihdytin askeleitani saavuttaakseni häntä edes vähän, mutten uskaltautunut juoksemaan, kun vaarana oli ylittää raja edes vahingossa. Tuuliklaanilaiset tuskin katsoisivat hyvällä, vaikka syy olisi mikä. He nimittäin olivat äkkipikaisia ja tarkkoja reviiristään, olkoonkin että kiivaudessa voiton taisi kuitenkin viedä Varjoklaani. Savitassu hidasti vauhtiaan hölkyttelyksi ja pysähtyi välillä nuuhkaisemaan pensaan juurta, tarkistamaan kivenkolon tai tutkimaan ruohomättään. Nummelta puhaltava viima pörrötti turkkiani, ja niskakarvojani kihelmöi hieman. Saatoin kuvitella pitkän rivin pienikokoisia mutta voimakkaita ja nopeita kissoja piirtyvän äkisti kukkulan harjalle pikku hiljaa laskevaa oranssia valoa loimottavaa aurinkoa vasten ja rynnistävän sitten alas kimppuumme. Maa rajan alueelta täyttyisi kamppailevista, rääkyvistä kissoista, tuulen ylle kohoaisi huutoja.. Räpäytin silmiäni ja tajusin muiden saavuttaneen minut ja Savitassun. Kvartsituike tassutti vierelläni vilkaisten suuntaani siniharmailla silmillään, jotka välkkyivät auringon oranssissa hehkussa oudossa sävyssä. Vastasin sanattomaan kysymykseen sanattomalla, pudistaen hieman päätäni. Naaras nyökkäsi pienesti ja erkani vierestäni kuin vedessä soljuva kala. Hän siirtyi hieman lähemmäs Savitassua ja supatti jotakin kokeneen oppilaan korvaan häntä liikahdellen. Savitassu nyökkäsi häpeilevänä, ja soturi lopetti tilityksensä näpäyttämällä hänen lapaansa hännällään ja naukaisemalla ystävällisemmin ilmeisesti jonkin lohdutuksen. Sitten naaras käveli hänen ohitseen ja seurasi Kivipolkua, joka oli kääntynyt takaisin metsään. Tuuliklaanin hajumerkit olivat voimakkaat ja tuoreet, vasta uusitut kuten nyt Myrskyklaaninkin. Ne olivat asianmukaisesti sovitulla paikalla – vihollisklaani ei yrittänyt anastaa maita. Mikään ei siis ollut vialla. Savitassu näytti pirteämmältä napattuaan puun oksalla istuneen linnun kapuamalla ensin runkoa pitkin ylös ja piilottelemalla sitten tiheiden oksien takana, ennen kuin oli uskomattoman nopeasti livauttanut käpälänsä eteen ja upottanut kyntensä sen niskaan. Kvartsituike kehui häntä vilpittömästi, enkä voinut itsekään olla naukaisematta pari ystävällistä sanaa, niin hienosti kolli oli onnistunut. Nyt oppilas tassutti pää pystyssä lintu leukojensa välissä, ja hänen korvansa kääntyilivät sitä mukaa, kun hän kuuli erilaisia ääniä. Hämärä oli laskeutunut metsään ja varjot kurkottelivat maan yli, mutta auringon oranssi hohde näkyi puiden rungoissa. Linnun hiljainen laulu kantautui jostakin viistosti takaapäin, ja hiiren tuoksuun yhdistyvä rapina kuului vasemmalta puoleltamme vähäisestä aluskasvillisuudesta. En kuitenkaan lähtenyt jäljittämään kumpaakaan vaan kuljin leiriä kohti muiden kolmen kissan kanssa.
”Se meni hyvin”, Kivipolku naukaisi äkkiä. Korvani värähtivät ja kävelin karhunvatukkaryteikön ohi pitäen katseeni nuoremman soturin harmaassa selässä, kylkeni kahisuttaessa versovia nuoria saniaisia kuitenkaan säikäyttämättä eläimiä metsän kätköissä, koska houkuttelevaa rapinaa kuului yhä.
”Totta. Savitassu teki typerästi juostessaan aivan rajan vieressä, mutta kunnostautui todella saalistaessaan sen linnun. Loistava suoritus”, Kvartsituike maukui tyytyväisenä. Nyökkäsin olevani samaa mieltä ja astuin huolellisesti aivan pienen, pehmeällä metsämaalla lojuvan terävän kiven vierestä.
”Hän voi jo pian alkaa odottamaan soturin arvoa. Tuuliklaani ei vaikuta siltä, että olisi valtaamassa menetettyä aluetta takaisin tai mitenkään muutenkaan uhkaamassa Myrskyklaania”, lisäsin heti perään. Savitassu heilautti häntäänsä ilahtuneena ja ylpeänä kehuista, ja kaksi muuta soturia väräyttivät korviaan kuin hätistääkseen ärsyttävän kärpäsen kuullessaan toisen osan puheestani.
”Toivottavasti he eivät vain vaikuta siltä, vaan todella pysyvät rauhallisina omalla reviirillään. Kannattaa kuitenkin olla varuillaan, repikää siihen syytä vaikka tämänpäiväisestä Varjoklaanin varasteluyrityksestä”, Kivipolku murahti. Kvartsituike yhtyi mielipiteeseen, ja kohautin lapojani hieman vastentahtoisesti.
”Olet oikeassa. Ei kannata luottaa liikaa muiden klaanien kunniallisuuteen”, vastasin aavistus ärinää äänessäni. Savitassu hidasti askeleitaan ja jättäytyi kulkemaan muiden kanssa. Hänen hännänpäänsä vääntyili, kun hän kuunteli keskusteluamme, ja hänen silmissään oli levoton katse. Vilkaisin häntä kummastuneena mutten kysynyt mitään. Savitassun niskakarvat liikahtivat hieman, kun hän avasi vihdoin suunsa puhuakseen. Nostin korvani valppaasti pystyyn kuullakseni kaiken mutten osoittanut mielenkiintoani muilla tavoin.
”Tuuliklaanilaisten kannattaisi pysyä omalla puolellaan, tai kynsin heiltä pari käpälällistä karvaa”, Savitassu maukui ja sähähti ylpeästi. ”Myrskyklaaniltahan ei mitään varasteta. Taistelen viimeiseen hengenvetoon, jos he yrittävät samanlaista temppua kuin silloin yhdistäessään voimansa Jokiklaanin kanssa. Minä en ainakaan luovu tassunjäljestäkään Myrskyklaanin maasta, ellei niin ole meidän kannaltamme paras pidemmälle ajateltaessa.” Siristin silmiäni nyökäten hänen sanoilleen hitaasti, ja katseessani välähti hetken ajan kunnioitus hänen rohkeuttaan ja uskollisuuttaan kohtaan. Ehkä Suistotähtikin muistaisi nuo kaksi ominaisuutta nimittäessään häntä soturiksi. Kvartsituike vilkaisi oppilasta yllättyneenä mutta nyökkäsi sitten hänkin. Veri virtasi kuumana suonissani, kun kuvittelin vihollisklaanin hyökkäävän varastaakseen maata. Sellainen ei tosiaankaan kävisi päinsä, ja taistelisin kaikin voimin vastaan noudattaen päällikköni käskyä ja soturilakia viimeiseen asti. Sillä hetkellä kun Liekkitähti oli lausunut sanat, joilla hyväksyi minut klaaniin, olin vannonut itselleni, että tekisin kaikkeni sen puolesta. Saman lupauksen olin toistanut kaikkien kuullen, kun nimitysmenoni soturiksi oli pidetty, eri muodossa vain. Havahduin ajatuksistani huomatessani Kivipolun koskettavan Savitassun lapaa kyljellään, ennen kuin hän otti taas johdon. Tällä kertaa oppilas ei kuitenkaan jäänyt paistattelemaan kehuissa, vaan hänen silmissään oli synkän päättäväinen katse, joka sai kylmät väreet juoksemaan selkärankaani pitkin. Epäilemättä oppilas taistelisi hänkin niin hyvin kuin vain osaisi, kun aika koittaisi. Saavuimme metsän reunaan ja kuljimme viimeiset viisi ketunmittaa leirin sisäänkäynnille, solahtaen sitten piikkipensastunneliin ja sieltä aukiolle. Savitassu loikki heti tuoresaaliskasalle, pudotti linnun ja kääntyi juttelemaan Kotkatassulle häntä heiluen, kertoen ilmeisesti onnistuneesta saalistuksestaan. Kvartsituike kumarsi ja lähti leirin laitamilla varjoissa kyyristelevää Sieponkatsetta kohti. Nyökkäsin kohteliaasti Kivipolulle, joka nyökkäsi takaisin ja suuntasi sotureiden pesälle. Seurasin häntä katseellani ennen kuin tassutin kysymään kuulumisia Piiskuvarjolta. Kettuväijy pujahti pesästä, ja soturit tervehtivät toisiaan lämpimästi tassuttaen sitten yhdessä tuoresaaliskasalle muiden kissojen joukkoon lähelle Vatukkatuhkaa. Hymyilin hiljaa itsekseni ja etsin katseellani Piiskuvarjoa. Löysin tämän juttelemasta Komeettaväreelle tuoresaaliskasalla, lähellä Savitassua ja Kotkatassua, ja astelin hänen luokseen silmät hyvästä tuulesta säkenöiden. Kaikki ongelmat tuntuivat juuri nyt kaukaisilta; erakon tuoksusta tekemäni häiritsevä havainto, jota en kunnolla tajunnut, Tammiroihun kysymys vieraista hajuista ja aavistuksenomainen epäily Sulkamyrskyn sanojen todenmukaisuudesta, jota ei aiheelliseksi ollut todistettu, väistyivät hetkeksi. Ainoastaan Varjoklaanin taholta tuleva uhka varjosti hyvää tuultani, mutta olin itsepintaisesti päättänyt olla edes tämän illan ajan murehtimatta jostakin. Se ei merkinnyt sitä, että olisin unohtanut nuo asiat tai halunnutkaan unohtaa, vaan sitä, että kun en kerran voinut niille juuri nyt mitään, olisi se ja sama, vaikka olisinkin yhden illan huolehtimatta niistä. Jaksaisin taas paremmin, kun niihin todella pitäisi keskittyä, jos pitäisin tauon.
”Hei, Piiskuvarjo”, tervehdin poikaani ystävällisesti. Kolli kääntyi ympäri, ja hänen silmiinsä syttyi ilahtuneisuus, kun hän näki minut. Komeettaväre heilautti häntäänsä, ja painoin hetkeksi pääni kunnioittavaan eleeseen.
”Komeettaväre”, naukaisin samalla. Komeettaväre nyökkäsi.
”Sinisielu.” Piiskuvarjo astui askeleen eteenpäin koskettaakseen kanssani neniä, ja vetäytyi sen jälkeen takaisin Komeettaväreen vierelle laskevan auringon oranssihehkuisten valonsäteiden tanssahdellessa hänen paksulla harmaalla turkillaan. Kollin silmät tuikkivat.
”Miten päiväsi on mennyt?” hän kysyi lämpimästi. Istuuduin alas, vedin häntäni vierelleni ja kohotin toisen tassuni nuolaisten sitä kielelläni. Pyyhkäisin korvantaustaani ja laskin käpäläni takaisin maahan. Hymyilin pojalleni pehmeästi ja vilkaisin Komeettavärettä, harkiten hetken sanojani.
”Hyvin. Varjoklaania vastaan käydystä taistelusta varmaan jo tiedätkin, ja sain sieltä pari haavaa, joista toisesta jää kaulaani elinikäinen arpi. Se ei kuitenkaan tee mitään, ja arvet ovat todellisen soturin merkki, vaikka poikkeuksiakin on. Sulkamyrsky kertoi yhdessä vaiheessa juuttuneensa okapensaaseen, mutta Vinhasielu oli auttanut hänet irti. Hyvä Tähtiklaani, miltä he näyttivätkään! Tulin juuri iltapartiosta, ja voin kertoa, että Tuuliklaanin raja on rauhallinen. Tarkistimme sen viimeiseksi”, mau’uin sitten ja räpäytin silmiäni. Piiskuvarjo ei hätkähtänyt kuullessaan Sulkamyrskyn nimen, vaan hänen viiksensä värähtivät huvittuneesti. Toivo läikähti rinnassani – oliko jo mahdollista toivoa, että pentuetoverit sopisivat riitansa?
”Koko klaani tietää”, Piiskuvarjo maukaisi. Hetken hiljaisuus. ”Vai oli sisko juuttunut pensaaseen. Mokoma tunari.”
”Ketä sinä täällä nimittelet tunariksi?” uusi ääni kysyi närkästyneenä, ja Sulkamyrsky työntyi ohitseni veljensä eteen. Pentutoverit katselivat toisiaan, molemmat isältä perityillä tummanvihreillä silmillään. Sulkamyrskyn silmissä oli erikoinen katse, ja Piiskuvarjon silmissä näytti pilkahtavan jokin tunne, josta en saanut selvää. Seurasi taas hetken hiljaisuus, jonka aikana vilkaisin Komeettaväreeseen ja huomasin hänen seuraavan tilannetta sivusta vaikeaselkoinen ilme kasvoillaan, eleettömänä kuten aina silloin, jos ei halunnut paljastaa ajatuksiensa suuntaa hiirenhännän vertaa.
”Sinua”, Piiskuvarjo yhtäkkiä vastasi. Hänen äänensä oli matala, pehmeä, ei vihainen eikä kaunainen. Sen sijaan saatoin erottaa siitä väkisin tukahdetuttua lempeyttä, aitoa rakkautta siskoa kohtaan. Hänen edessään seisovan raidallisen, solakan voimakkaan naaraan silmät heltyivät. Katselin hiljaa hymyillen, kun tyttäreni tassutti aivan veljensä eteen ja kosketti tämän nenää omallaan. Piiskuvarjo ei näyttänyt yllättyvän, vaan nuolaisi hänen poskeaan lempeästi. Sulkamyrsky supatti jotakin hänen korvaansa, ja hän vastasi naaraalle korvat värähtäen. Sulkamyrsky vetäytyi viereeni istumaan ja näytti vapautuneemmalta kuin aikoihin. Hänen pentuetoverinsa hymyili hiljaista hymyä.
”Mukavaa nähdä teidät taas väleissä, Piiskuvarjo”, Komeettaväre maukui, ja hänenkin suupielensä kääntyivät varovaiseen, mutta ystävälliseen hymyyn. Suljin silmäni, painoin pääni ja lähetin äänettömän kiitoksen Tähtiklaanille, Saarnihallan ja muiden luo tähtiin jotka eivät vielä olleet syttyneet taivaankannelle.
Paksu sumu kätki ympäristön näkyvistä, hyökyi vastaani ja vaimensi äänet, kun seisoin paikoillani ja yritin saada edes jonkinlaisen käsityksen olinpaikastani. Polkuanturoitani vasten tuntui ruoho, ja maan kaltevuudesta päättelin joutuneeni mäen päälle, mutta kun kohotin kuononi ja tavoittelin tuulta, tajusin sen olevan vain hädin tuskin havaittavissa olevaa virtaavaa ilmaa. Kosteus lävisti turkin ja tuntui nihkeänä iholla. Terästin kuuloani, jotta huomaisin jokaisen äänen ja mahdollisen lähestyjän, mutta pyörteilevän sumun keskellä oli pelkkää äänetöntä hiljaisuutta. Ponnistelin työntääkseni hiipivän pakokauhun sivuun ja paljastin kynteni upottaen ne pehmeään maahan. Siinä katsellessani sumu alkoi kuitenkin hälventyä, ja maiseman yksityiskohtien pääpiirteet hahmottua ja terävöityä. Siristin silmiäni ja seurasin sivusta, kunnes eteeni oli avautunut ympäristöni täydessä kokonaisuudessaan. Seisoin todellakin mäen laella. Sen alle levittäytyi tasaista, ruohikkoista maata, jonka vasemmalla puolella näkyivät kaksijalkojen pesät. Katseeni viivähti niissä hetken, mutta pian huomioni kiinnittyi vastakkaisessa suunnassa kasvavaan metsään. Siinä samassa hätkähdin rajusti. Metsää kohti tassutti leiskuvan liekinvärinen kissa vierellään kaksi pientä pentua, toinen kauniin puhtaanvalkoinen ja toinen kauttaaltaan tummanharmaa. Valkoisen naaraan horjahtaessa hänen veljensä tuki häntä leveällä, voimakkaalla lavallaan, jotta hän ei kaatuisi. Pian naaras saavutti tasapainonsa ja kiitti toista sanattomasti koskettamalla hänen korvaansa kuonollaan. Pennut jatkoivat matkaa aikuisen kollin kanssa, ja kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin, kun tunnistin kolmikon. Hämärä muistikuva tutulta ja lämpimältä tuoksuvasta pennusta käväisi mielessäni. Tummanharmaa kolli oli Sade, eikä tuo toinen voinut olla kukaan muu kuin minä itse. Kellanpunainen kissa taas oli kuin ilmetty isäni Näky. Tiesin vaistomaisesti, että olin irronnut ruumiistani, ja että kehoni paikalla oli pelkkää ilmaa, vaikka tunsinkin jokaisen lihaksen. Ainoastaan hiljainen tähtien kimmellys rajasi kissan kehon, pään, kasvonpiirteet, silmät, hännän ääriviivat… Värähdin.
”Isä, mihin ollaan menossa?” kuulin valkoisen pennun naukaisevan pelokkaalla äänellä. Näky vilkaisi häneen ja kosketti hänen lapaansa rohkaisevasti hännällään, mutta huomasin isäni vihreissä silmissä käväisevän surun varjon.
”Metsään”, kolli vastasi rauhallisesti.
”Ei metsään! Tahdon takaisin emon luokse”, hänen pentunsa vastusteli lysähtäen maahan makaamaan. Sade tuijotti isäänsä siniset silmät ammollaan, ja sydäntäni kirpaisi. Silmät olivat samanlaiset kuin minulla.
”Tiedän. Mutta emoa ei enää ole. Hän on poissa, eikä tule koskaan takaisin”, Näky maukui surullisesti. Sade laski katseensa käpäliinsä, ja hänen pentuetoverinsa ulvahti.
”Ei hän voi olla poissa, hän tulee takaisin, tiedän että tulee”, pentu vikisi. Kellanpunainen kulkukissa pudisti päätään ja tassutti takaisin kammetakseen hänet kuonollaan ylös. Tuijotin tapahtumia mäeltä kärsien vaiti samaa tuskaa, jota olin tuntenut siitä asti, kun pakenin ketuilta.
”Ei tarvitse teeskennellä”, Sade sanoi hiljaisella äänellä, kun hänen isänsä ja siskonsa kääntyivät ja palasivat takaisin. ”Emo on kuollut, ei kadonnut. Meillä ei ole mitään toivoa tavata häntä enää.” Näky katseli poikaansa tutkivasti ja heilautti sitten häntäänsä.
”Et ole tyhmä kissa, Sade. Kyllä, Maya on kuollut. Ja me menemme metsään selviytyäksemme elossa hänen puolestaan”, isä maukaisi. Hänen äänensä oli saanut hiljaisen kaiun, joka kumpusi jostakin syvemmältä hänen sisältään.
”Sinä sanoit että hän on elossa!” solakka naaras älähti. ”Sinä valehtelit!” Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana pienen pennun sanat leijuivat ilmassa, ja perheen jäljelle jääneet kissat tuijottivat toisiaan. Lopulta Sade loikki siskonsa luokse ja painautui tätä vasten luoden isäänsä päättäväisen katseen.
”Tein sen teidän omaksi parhaaksenne”, Näky vakuutti tasaisesti.
”Ei isä tarkoittanut pahaa”, Sade lisäsi ja katsoi siskoaan anovasti. ”Älä ole hänelle vihainen. Tiesithän sinä kuitenkin, ettei emo tulisi takaisin.” Sinen häntä laahasi maata, ja hänen korvansa olivat luimussa, kun hän lähti sanaakaan sanomatta laahustamaan kohti metsää. Seisoin kivettyneenä paikoillani tuijottaen menneisyyden murhenäytelmää. Pakahduttava tunne levisi mieleeni, kun Sade vilkaisi isäänsä vielä kerran surullisesti ja suuntasi askeleensa hänen peräänsä. Näky jäi hetkeksi aloilleen ja katseli pentuetovereita rakkaus ja suru silmissään vaihdellen. Sitten hän lähti seuraamaan heitä hännänpää vääntyillen. Tiesin jo valmiiksi, mitä tapahtuisi, kun pentujensa turvana kulkevan kollin katse yhtäkkiä valpastui ja hänen korvansa nousivat pystyyn. Näky nuuhkaisi ilmaa, ja siinä samassa hänen olemukseensa vaihtui varuillaanolo. Pennut eivät huomanneet muutosta isässään vaan olivat jo pujahtamassa puiden lävitse metsään, kun hän laittoi häntänsä heidän eteensä ja työnsi heidät kuonollaan kauemmas.
”Äkkiä takaisin”, Näky murisi. Sinen niskakarvat pörhistyivät ja hän otti leveämmän asennon silmät uhmakkaasti palaen, veljen tuijottaessa ällistyneenä.
”Mitä nyt? Meidänhän piti mennä metsään, enkä takuulla palaa sinne haisevaan kaksijalkojen paikkaan”, hän sähähti häntä viuhtoen.
”Etkö kuullut mitä sanoin? Takaisin ja heti”, hänen isänsä ärähti, tarttui häntä niskanahasta ja heilautti hänet kaaressa kauemmas. Tehtyään saman tempun Sateelle Näky kiepahti ympäri korvat luimussa, niskakarvat pystyssä ja raivokkaasti sihisten. Tummanharmaa kollipentu tuijotti isäänsä kauhistuneena, kun taas hänen siskonsa kömpi järkyttyneen näköisenä ylös ja perääntyi askel askeleelta. Ilmoille tulvahti ketun pistävä löyhkä, ja hetkeä myöhemmin solakka punaruskea eläin puikahtikin aukealle. Sen turkki oli kiilloton, takkuinen ja likainen, ja sen kylkiluut erottuivat nahan alta. Katse mustissa silmissä oli nälkäinen, mutta kuonossa oleva arpi kertoi, ettei otus ollut aivan ensimmäistä kertaa tappelemassa. Kettu hiipi lähemmäksi ja veti huulensa irveen paljastaen keltaiset hampaat. Laskevan auringon viimeiset säteet osuivat Näyn turkille ja saivat sen leiskumaan tulipunaisena, kun hänen voimakkaat lihaksensa jännittyivät ja hän loikkasi äristen ketun kimppuun. Alkoi hurja taistelu. Näky viilsi ensin ketun rintaan ja sitten lapaan kaksi syvää haavaa, joista purskahti verta, väisti eläimen kuolettavan puraisun kiepahtamalla kuin lehti tuulessa ja loikkasi sen selkään. Pennut tärisivät katsellessaan, kuinka heidän isänsä upotti hampaansa vastustajan niskaan. Seuratessani tapahtumia mäen päältä saatoin taisteluiden tuomalla kokemuksella havaita, että hän pyrki lopettamaan kamppailun nopeasti. Jokainen lihas kehossani olisi halunnut viedä minut puolustamaan isääni, ja pääni sisällä huutava ääni käski pelastamaan tilanteen kun vielä pystyi, mutta vaistomaisesti tiesin, etten saisi enkä pystyisi tekemään niin, joten en voinut kuin painautua maata vasten ja koettaa kestää. Kettu oli saanut ravistettua pentujaan suojelevan urhean kissan selästään ja sinkosi nyt itsensä tämän kurkkuun, mutta Näky väisti ketterästi sivulle ja naarmutti mennessään sen kylkeä. Punaruskea uros kääntyi äristen ympäri ja hyökkäsi uudelleen, ja pidätin henkeäni. Näky loikkasi petoa vastaan käpälät eteen ojennettuina. Kaksi taistelijaa kierähti nurmelle, ja hetken vihreää vasten näkyi vain punainen vinhasti ympäriinsä kieppuva läiskä. Sitten kuului kivusta ulvovan kissan ääntä, joka sekoittui ketun ärinään. Painoin kynteni multaan ja koetin estää itseäni vapisemasta, pakottautuen katselemaan yhä.
”Sini, sinun täytyy paeta!” Sade oli käännähtänyt siskonsa puoleen ja tuijotti tätä päättäväisesti, vaikka kauhu sumensi hänen katseensa. Valkoinen naaras liikahti ja suoristautui sitten vilkaisten isäänsä, joka oli iskenyt hampaansa ketun kaulaan, mutta jonka päähän kettu oli tarttunut repien tätä irti kaulastaan.
”En voi. Isä tarvitsee apua”, hän naukaisi ja otti askeleen kamppailevaa kaksikkoa kohti. Hänen veljensä kuitenkin työntyi hänen eteensä ja työnsi hänet voimakkaalla lavallaan kauemmas.
”Ei. Mene metsään ja elä meidänkin puolestamme”, kolli sanoi tyynesti. Sinen silmät laajenivat, ja hän jähmettyi paikoilleen.
”Sinähän puhut kuin..” hän ei kyennyt lopettamaan lausettaan vaan jäi tuijottamaan edessään seisovaa kissaa, jota niin suuresti rakasti. Sateen korvat värähtivät, mutta hänen ilmeensä oli päättäväinen.
”Mene jo. Minä suojelen isää. Muista; rakastan sinua ikuisesti, ja isäkin rakastaa. Juuri siksi sinun täytyy selviytyä.” Pentuetoverit katselivat toisiaan hiljaa. Sitten lumenvalkoinen naaras syöksähti eteenpäin ja nuolaisi veljensä poskea.
”Minäkin rakastan sinua, ja isää”, hän naukaisi vaimeasti, kääntyi ja lähti juoksemaan ketun ja kissan ohi metsään. Sade loi hänen peräänsä vielä viimeisen katseen, joka oli täynnä rakkautta, kaipuuta ja suunnatonta tuskaa, ennen kuin loikkasi kettua päin.
”Ette kuole turhaan!” valkoinen naaras huusi mennessään ohi ja hävisi metsään. Samassa paksu sumu hyökyi ohitseni ja peitti maiseman taas alleen, ja koetin epätoivoisesti erottaa mitä tapahtui, kun sumusta kuului veljeni kivunhuuto. Juuri ennen kuin jäin taas sumun keskelle kauhea epätietoisuus seuranani, olin vielä kuulevinani Näyn sanovan ketulle jotain, mutten erottanut sanoja enkä äänensävyä. Sähähdin turhautuneena ja pinkaisin juoksuun. Sen sijaan että olisin päässyt alas mäeltä, tunsin muutaman ketunmitan edettyäni törmääväni johonkin näkymättömään seinään ja lennähtäväni kauemmaksi. Kompuroin tassuilleni tasapainoa etsien, mutta uskomattoman voimakas käpälä kuin painoi minut vastustamattomasti maahan, ja ilmat puristuivat keuhkoistani. Haukoin henkeä ja luulin tukehtuvani mustien liekkien hulmahtaessa silmiini ja aistieni vajotessa houkuttelevaan pimeyteen.
Heräsin hätkähtäen ja loikkasin käpälilleni hakien katseellani kettua ja perhettäni, mutten nähnyt kuin sotureiden pesän vankat vatukkaseinämät ja sammalien keskellä nukkuvat kissat. Auringonvalo tihkui oksakaton läpi, kultaista vihreää vasten. Huokaisin äänettömästi helpotuksesta ja rentoutin lihakseni. Oli aamu, ja useimmat soturit nukkuivat yhä. Muutama sammalilla vuorattu paikka oli kuitenkin tyhjä. Nuuhkaisin viereisiä sammalia saadakseni tiedon Helläkajosta. Ne olivat vielä lämpimät, ja tuoksu oli tuore, joten kolli oli nukkunut siinä vasta äskettäin. Jos hän oli mukana aamupartiossa, täytyi aamun olla varhainen, ja toisen vaihtoehdon mukaan hänet löytäisi leiristä. Harvoin Helläkajo sosiaalisena kissana poistui leiristä yksin edes saalistamaan. Vaahteravalu, Kettuväijy ja Lumikkotaivalkin loistivat poissaolollaan, pistin merkille vilkaistessani ympärilleni pesässä. Sen sijaan Sulkamyrskyn raidallinen kylki kohoili rauhallisesti unen tahtiin. Vatukkatiheikön ilman täytti tasainen, hidastunut hengitys ja vaimea tuhina, kun Myrskyklaanin soturit nukkuivat unta varastoon ollakseen seuraavana päivänä virkeitä ja täysissä voimissaan. Luultavasti olisin voinut nukkua vielä hetken, mutta levottoman yön jälkeen tiesin, että en saisi enää unta. Puikkelehdin kissojen ohi varoen astumasta kenenkään hännälle tai pitämästä häiritsevän kovaa ääntä ja pujahdin raikkaaseen aamuun. Tuuli humisi notkon reunalla kasvavien puiden lehvästöissä ja pörrötti turkkiani, ja aurinko oli vasta hieman taivaanrannan yläpuolella. Oli vielä viileää, sillä se ei ollut ehtinyt lämmittämään metsää. Venyttelin pitkään nauttien lihasten vertymisen tunteesta, ennen kuin lähdin loikkimaan tuoresaaliskasan luo. Kasassa oli muutama saaliseläin tähteenä eilisillasta, ja nostin leukoihin pienen mutta hyvännäköisen hiiren. Yöllä oli onneksi tarpeeksi kylmää pitämään liha hetken pilaantumattomana. Vein hiiren sivummalle ja haukkasin siitä palan. Se maistui viileältä eikä yhtä hyvältä kuin vastatapettuna, mutta tunsin silti voiman palaavan jäseniini sitä mukaa, kun söin. Lopulta päätin aterian pyyhkäisemällä rippeet kielelläni suupielistä ja nousin istumaan. Nuolaisin tassuani ja pyyhkäisin sillä korvantaustojani, pesten myös naaman ja kaulassa olevan haavan, joka oli umpeutumassa hyvää vauhtia. Sitten painoin pääni silotellakseni rinnan yön aikana sekaisin menneet karvat ja käännyin puhdistamaan lavat. Kun olin valmis, vääntäydyin seisomaan ja pohdin hetken, mitä seuraavaksi tulisi tehdä. Aamupartio oli tuoksusta päätellen jo lähtenyt, eikä aukiolla vieläkään näkynyt ketään. Syvänoranssia taivasta vasten erottuivat puiden oksat, joissa oli jo pieniä, kauniita vihreitä lehtiä. Luultavasti kukaan ei pahastuisi, jos pyytäisin pari kissaa mukaani metsälle. Kokonaista partiota en viitsisi koota, sillä se oli Vaahteravalun heiniä, enkä minä – ainakaan vielä – ollut varapäällikkö. Ajatukseni keskeytti innokas vinkaisu, ja käännyin katsomaan. Pentutarhasta pujahti aukiolle kaksi kissanpentua, jotka jäivät sen edustalle ja loikkasivat samoin tein toistensa kimppuun. Katselin nuorukaisten painia viikset huvittuneisuudesta väristen. Niemipentu ponkaisi veljeään päin, mutta Leijonapentu kiepahti ympäri sulavasti kuin käärme ja kierähti selälleen maahan. Niemipentu jarrutti tassut liukuen, ja ennen kuin hän ehti kääntyä, Leijonapentu loikkasi ja pudottautui hänen selkäänsä pidellen tassuillaan kiinni hänen lavoistaan. Niemipentu kuitenkin keksi nopeasti heittäytyä kyljelleen, ja hänen veljensä kompuroi epätasapainossa kauemmaksi, jottei jäisi alle. Huvittuneisuuteni vaihtui kiinnostukseksi. Setriviiksen ja Talvioturkin pennut olivat hyviä taistelemaan, sen näki. He olisivat vielä kunniaksi klaanilleen. Nyt Niemipentu oli niskan päällä, sillä kun veli hoippuroi ja haki tasapainoa, hän kaatoi tämän nurin ja takoi tuon selkää takajaloillaan. Kolli ei päästänyt irti, vaikka Leijonapentu kiemurteli ja kiskoi hänen otteessaan.
”Päästä jo, sinä voitit!” vaalea, hiekanruskea pentu komensi veljeään. Niemipentu hellitti hieman otettaan, ja hän tempaisi itsensä irti kääntyen katsomaan vastustajaansa vihreät silmät innosta leimuten. Leijonapentu kyyristyi ja keinutteli takapäätään, ja Niemipentu lähti hiipimään häntä kohti.
”Kiinni jäit”, kolli maukaisi voitonriemuisena. Hän läimäisi veljeään käpälällään ja potkaisi tämän kauemmas, mutta Leijonapentu yhden horjahduksen jälkeen työnsi hänet voimakkaalla lavallaan kumoon. Niemipentu nousi kompastellen ja ravisteli turkkiaan. Samassa Talvioturkki ilmestyi pentutarhasta ja istahti sisäänkäynnin viereen. Hän alkoi pestä itseään, mutta silmäkulmastaan tarkkaili pentujaan. Nämä vilkaisivat toisiaan ja tassuttivat sitten häntä pystyssä emonsa luokse. Hymähdin itsekseni ja suuntasin piikkipensastunnelille. Jos aikoisin käydä metsästämässä, se täytyisi tehdä nyt, kun klaani ei ollut vielä kokonaan hereillä. Hetken epäröityäni päätin lähteä yksin. Hetken oma rauha ei olisi pahitteeksi, kun olin viime aikoina tehnyt kaiken voitavani tovereideni hyväksi ja viettänyt paljon aikaa muiden kissojen seurassa. Sukelsin pois tunnelista leirin ulkopuolella nyökättyäni ensin kohteliaan tervehdyksen vartiovuorossa olleelle Lehtituulelle. Kylkeni kahisutti saniaisia, kun kävelin metsässä, ja kohotin kuononi haistellakseni yön raikastamia tuoksuja. Tassutuksen ääni alkoi hukkua linnunlauluun ja aluskasvillisuuden rapinaan. Hämähäkinseitit levittäytyivät kalvona pensaiden ylle, ja kaste kimmelsi ruohonkorsilla kastellen vatsaturkkini. Työnnyin jonkin kasvitiheikön läpi lapojen turkki voimakkaiden lihasten liikkeiden mukaisesti aaltoillen. Ei kestänyt kauaakaan, kun sain vainun metsähiirestä, ja lähdin jäljittämään sitä aluskasvillisuuden sekaan. Annoin jokaisen polkuanturan painua hitaasti pehmeää metsämaata vasten ja varoin astumasta oksan päälle tai aiheuttamasta jotain muuta hälyttävää ääntä. Rapina kuului nyt lähempää, ja tuoksu oli tuore ja voimakas, kun pysähdyin ja pudottauduin matalaksi. Lehtikasa puiden juurakoissa kiinnitti huomioni, ja pidin katseeni tiukasti siinä, odottaen jokaista merkkiä hiirestä. Odotukseni palkittiin, sillä samassa lehdet alkoivat liikahdella ja kahista, ja esiin tuli vaaleanpunainen nenä. Se värähti ja katosi taas lehtien uumeniin, ja äänet jatkuivat hiiren puuhastellessa kasassa. Siristin sinisiä silmiäni ja lähdin hiipimään mahdollisimman hiljaa hiiren olinpaikkaa kohti. Korvani olivat valppaasti pystyssä, ja pysähdyin välillä kuulostellakseni, oliko kohteeni havainnut vaaran ja paennut, mutta rapina ei lakannut. Tyytyväisenä, mutten liian tyytyväisenä antaakseni sen häiritä keskittymistäni, jäin paikoilleni väijymään parin hännänmitan päähän lehtikasasta. En jaksanut odottaa kauan, sillä tiesin että tämä oli hyvä tilaisuus jota ei kannattanut pilata liialla odottamisella, joten kyyristyin ja paljastin kynteni loikaten kasaa kohti. Aloin kaivamaan lehtiä käpälilläni ja tungin kuononi niin syvälle kasaan kuin voin. Tunsin hiiren hätäännyksen pistelynä tassuissani, kun lopulta osuin oikeaan kohtaan ja kaappasin sen leukoihini. Otin muutaman askeleen taakse ja heilautin hiiren ilmaan. Se lennähti kaaressa ja iskeytyi lujasti maahan, nousi muutaman sekunnin paikallaanolon jälkeen ja yritti vilistää pakoon koloonsa puun juurakossa. Loikkasin hiirtä kohti ja painoin sen käpälilläni maahan keskeyttäen paon. Pidellen eläintä hännästä puraisin sitä niskaan armollisen nopeasti, ja hiiren vinkaisu katkesi äkisti kehon veltostuessa otteessani. Mustat silmät lasittuivat, mutta keho oli yhä lämmin ja tuoksui upealta. Hautasin hiiren maahan ja suuntasin sen jälkeen syvemmälle Myrskyklaanin reviirille. Pian näin puiden välistä pilkottavan vanhan ukkospolun, kaksijalkojen muinoin käyttämän kulkuväylän, joka nyt rehotti umpeen kasvaneena mutta jonka pehmeään maahan kaivautui joskus myyriä. Vilkaisin varovasti molempiin suuntiin kuin odottaen hirviön jyristelevän esiin hetkenä minä hyvänsä, ennen kuin ylitin polun varuillani ja lähdin kulkemaan sen viertä kaksijalkojen hylätylle pesälle päin. Toisella puolellani metsä jatkui, ja lehtipuiden seasta vilahti välillä kuusi jos toinenkin. En huomioinut houkuttelevia tuoksuja ja ääniä vaan astelin ukkospolun reunalla päättäväisesti kohti suurempaa tavoitettani. Hylätyltä pesältä löytyi usein paljon hiiriä, ja oli suuri todennäköisyys, että näin hiirenkorvan aikaan niitä olisi siellä useampiakin. Sain pesän pian näkyviin ja pysähdyin sitä kiertävän puuaidan juurelle. Katsahdettuani vielä kerran ympärilleni loikkasin ja tartuin etukäpälilläni aitaan, upottaen kynnet puuhun ja kiemurrellen sen yli. Lopulta onnistuin kierähtämään jaloilleni sen toiselle puolelle pehmeästi tömähtäen, ja annoin katseeni liukua pitkin pihaa. Pesän uhkaava hahmo kohosi vapaasti rehottavien kasvien keskeltä, ja sen seinissä olevat pimeät aukot tuntuivat kuin tuijottavilta silmiltä. Värähdin huomaamattomasti. Paikassa oli pahaenteinen tuntu. Juuri kun olin lähdössä liikkeelle, tuuli kuljetti nenääni tutun tuoksun, tuoreen ja voimakkaan. Viikseni värähtivät yllättyneesti, kun tunnistin sen heti. Tuoksu oli Kielotassun, Myrskyklaanin nuoren parantajaoppilaan, joten hänen täytyi olla täällä keräämässä yrttejä. Pian Kielotassun valkoinen pää ilmestyi pensaan oksien sekaan, kun hän kurkisti tulijaa. Ilahtunut ilme levisi naaraan kasvoille ja pää katosi näkyvistä. Oksat heilahtivat taas eteen, mutta melkein sillä samalla hetkellä parantajaoppilas tassutti pensaan takaa ja pysähtyi eteeni suu täynnä lehdekkäitä kasveja, jotka tuoksuivat herkullisilta ja saivat veden herahtamaan kielelle. Naaras laski kasvit suustaan voidakseen puhua, ja kumarsin hänelle kunnioittavasti. Kielotassu näytti menevän hämilleen – ilmeisesti hän ei ollut vielä aivan täysin tottunut siihen, miten soturit osoittivat parantajille kunnioitusta, mutta sitten hänen asenteensa muuttui taas pirteäksi ja iloiseksi.
”Hei, Sinisielu! Mitä sinä täällä teet?” hän kysyi siniset silmät säkenöiden. Näpäytin hymyillen hännälläni kaksijalanpesää kohti.
”Ajattelin tulla katsomaan, jos täältä löytyisi muutama hiiri. Voisin napata klaanille muutaman”, naukaisin ja vilkaisin kissanminttuja maassa hänen edessään. Kielotassun ilme kirkastui, ja hän nuolaisi rintaansa.
”Jos hiirien perään haikailet, niitä löytyy kyllä. Haistoin yrttejä kerätessäni ties kuinka monta, ja joka puolelta kuului rapinaa”, naaras kertoi. Nyökkäsin tyytyväisenä, ja Kielotassu hymähti. Tuo oli hyvä uutinen. Kotiin päästyäni olisi hyvä mainita Vaahteravalulle, että täältä löytyi jo hiiriä, niin että hän voisi lähettää tänne metsästyspartion jos toisenkin.
”Mitä varten keräät yrttejä, ja mitä niistä? Voin auttaa sinua viemään niitä takaisin leiriin. Kaksi kissaa saisi tuotua enemmän”, ehdotin katsoen häntä silmiin. Parantajaoppilaan häntä heilahti, ja hänen suupieltään nyki. Kohotin kysyvästi kulmaani.
”Kiitos, se olisi kauniisti tehty, mutta entäs sinun hiiresi? Yrttejä ja hiiriä saat tuskin molempia kuljetettua”, hän naukaisi kehräyksen aavistus äänessään.
”Totta. Mutta sain jo yhden tuossa jokin aika sitten, joten en muutenkaan pystyisi viemään kaikkia kerralla, olettaen että saan vielä pari lisää. Joten voin kai auttaa niiden yrttien kanssa ja pyytää vaikka Komeettavärettä hakemaan hiiret”, mau’uin. Klaanitoveri epäröi ja heilautti sitten häntäänsä.
”Käyhän se. Niin, ja kerään kissanminttua sekä kehäkukkaa. Savitassu sai haavan taisteluharjoituksissa, ja se on tulehtunut. Kissanminttua Tiikkiviklo pyysi etsimään kaiken varalta”, hän lisäsi. Tiikkiviklo oli klaanin kunnioitettu parantaja, jolla oli jo ikää, mutta joka koulutti oppilastaan hyvin ja kokemuksellaan huolehti klaanista loistavasti.
”Ymmärrän. Nyt voisin tosin metsästää niitä hiiriä sillä aikaa, kun sinä nappaat kehäkukkaa..” kehräsin ja nyökkäsin Kielotassulle lähtien sitten pesän suuntaan.
”Saalistusonnea! Nähdään pian”, kuulin Kielotassun huutavan. Heilautin häntääni ja kuulin hänen loittonevat askeleensa, kun hän katosi jonnekin pihan perälle rehottavien kasvien joukkoon. Käänsin katseeni taas pesään ja pujahdin etuseinässä olevasta aukosta sen sisälle vilkaisten mennessäni melkein irti olevaa puukappaletta, joka roikkui sen reunassa. Pesän lattia oli laho, ja siellä täällä siinä oli aukkoja, joista pitkä heinä rehotti sisälle. Pimeydestä kuului rapinaa ja vinkaisuja, ja tummia varjoja vilahteli nurkissa. Hiiren tuoksu leijui voimakkaana ilmassa. Pudottauduin vaanimisasentoon ja lähdin hiipimään kohti sitä paikkaa, jossa oletin pienen eläimen olevan, ja syöksähdin eteenpäin tehden siitä nopeasti lopun. Laskettuani hiiren kulkuaukon viereen etsin nopeasti vainun toisesta.
”Miten hän voi?” tiedustelin huolestuneena Vatukkatuhkalta, kun kuningatar pujahti ulos pentutarhasta ja pysähtyi eteeni. Naaras väräytti korviaan, ja hänen vaaleanvihreisiin silmiinsä tuli lempeä katse.
”Hyvin. Hän kuivuu ja lämpenee nopeasti, ja annoin hänen juoda maitoa. Jätin hänet nukkumaan Ilvespennun, Tavipennun ja Routapennun kanssa. Kettuväijy meni ilmoittamaan Suistotähdelle, ja Kielotassu taisi viedä hänelle timjamia shokkiin”, Vatukkatuhka maukui pehmeästi. Sitten hänen katseensa synkkeni. ”Mutta siskon menetys.. Onneksi hän on liian pieni tajutakseen tapahtunutta kunnolla.” Hymyilin surullisesti ja katsoin klaanitoverini ohi pentutarhalle, jonne Vatukkatuhka oli pennun vienyt. Niin, onneksi. Pentu oli ollut järkyttynyt, märkä ja kylmissään, ja hänen siskonsa oli kuollut huonoihin olosuhteisiin, kun olin Setriviiksen ja Lumikkotaipaleen kanssa löytänyt hänet suuren puun juurelta.
”Lumikkotaival käyttäytyi kylmästi, kun löysimme hänet. Soturilakihan käskee meidän huolehtia jokaisesta hädässä olevasta pennusta, oli syntyperä mikä tahansa, mutta hän olisi jättänyt pennun siihen, ellen olisi ottanut häntä”, murisin hännänpää vääntyillen. Vatukkatuhkan silmät siristyivät, ja hän nyökkäsi. Sitten hänen katseensa liukui ylitseni ja pysähtyi johonkin, ja hänen ilmeensä kovenemisesta päättelin, että Lumikkotaival oli tullut näkyviin. Vatukkatuhka ei kuitenkaan sanonut mitään, kääntyi vain ympäri ja viittasi minua hännällään seuraamaan. Astuin naaraan perässä pentutarhan hämärään ja maidontuoksuun kulkien hänen mukanaan pesän perälle. Vatukkatuhka väisti sivulle ja paljasti sammalilla nukkuvat pennut, jotka olivat käpertyneet kerälle ja tuhisivat unissaan. Kolmen soturin oman pennun lisäksi siinä makasi sinertävänharmaa kissa, joka näytti rauhalliselta ja tyytyväiseltä. Pennun tassuja nyki, kun hän kai näki jotakin unta. Kumarruin pienokaisten ylle ja haistelin heitä koskettaen tulokasta lempeästi kuonollani.
”Hän on hieno pentu, ja niin ovat sinunkin omasi”, kuiskasin pehmeästi. Vatukkatuhka hymähti.
”Kiitos.” Nyökkäsin hänelle ja pujahdin pois pentutarhasta, etten häiritsisi ketään. Pentu näytti voivan hyvin, ja Vatukkatuhka taatusti pitäisi hänestä hyvää huolta, kunnes Suistotähti kertoisi, miten aikoi tapauksessa toimia. Ja kuka tiesi, ehkä Myrskyklaani saisi hänestä soturin riveihinsä, ajattelin ja päätin etsiä Komeettaväreen tassuihini, jotta voisin pyytää häntä hakemaan ne hiiret.
”En ehdi juuri nyt, tahdon käydä katsomassa pentuja ennen kuin lähden aurinkohuipun aikaan partioon”, mau’uin pahoittelevasti Helläkajolle, joka oli tullut ulos sotureiden pesästä ja kysyi nyt, ehtisinkö viettää hetken aikaa hänen kanssaan. Helläkajo näytti pettyneeltä, mutta nyökkäsi. Mielessäni päätin etsiä hänet myöhemmin päivällä käpäliini keskustellakseni asioista ja ottaakseni kaiken irti kumppanin läheisyydestä, kuten kolli oli tänään sisällyttänyt kysymykseensä.
”Ymmärrän. Joskus toiste sitten”, soturi sanoi hymähtäen. Annoin häntäni kulkea hänen lapaansa pitkin, kun hän kääntyi ja lähti loikkimaan aukiolla juoksentelevia Ikuisuustassua ja Kotkatassua kohti. Jäin istumaan paikoilleni ja katselin lempein sinisin silmin, kun hän seisahtui ja pentumme juoksi häntä päin. Naaras horjahti pahasti ja perääntyi silmät suurina, tasapainoa hakien.
”Olkaa varovaisempia! Aiheutatte vielä vahingon tai häiritsette muita, kun ryntäilette noin. Etenkin sinä, Ikuisuustassu. Odotin sinulta vähän parempaa, olethan ollut oppilaana jo kuiden ajan”, hän torui. Ikuisuustassu painoi nolostuneena päänsä ja Kotkatassu jarrutti tassut liukuen vanhemman oppilaan viereen.
”Kotkatassu myös. Hän se aloitti”, naaras huomautti ja siristi silmiään. Kotkatassun hännänpää kääntyili, ja hän tönäisi toveriaan voimakkaasti, niin että tämä kompasteli hännänmitan verran ennen kuin onnistui pääsemään kunnolla jaloilleen. Helläkajon häntä heilahti.
”Älä minua syytä, itsehän härnäsit”, Kotkatassu naukaisi närkästyneenä. Ikuisuustassu murahti ja tuuppasi häntä takaisin. Nuorempi kissa ei aikonut kuunnella ystävältään tuollaista, vaan tönäisi tätä uudelleen, tällä kertaa lujempaa, ja Ikuisuustassu hoippui hetken, kunnes saavutti taas tasapainonsa.
”Mitä sitten? Aivan varmasti söit hiiren, kun Savitassu ei nähnyt”, tyttäreni kehräsi ja läimäytti häntä tassullaan.
”Valehtelet! Itse olet pistellyt suihisi ainakin viisi yhdellä kertaa”, Kotkatassu kiusasi. Hän kaatoi pesätoverinsa kumoon ja piteli häntä maassa, kun hän yritti kiemurrella pois ja takoa kollin vatsaa käpälillään.
”Pois päältäni, senkin hiirenaivoinen kissankuvatus”, Ikuisuustassu ähkäisi järkyttyneenä. Kotkatassu hypähti pois ja näykkäisi hänen kaulaansa, kun hän oli kompuroinut ylös. Naaras sähähti leikkisästi loikaten hänen kimppuunsa, ja oppilaat kieriskelivät maassa yrittäen kumpikin päästä voiton puolelle.
”En takuulla ole syönyt ainuttakaan hiirtä. Sitä paitsi sinä olet ihastunut Savitassuun, vilkuilet häntä jatkuvasti”, kuului karvapyörteestä kiusoitteleva maukaisu. Seuraavaksi sama ääni puhahti, kun vastustaja tuntui lyövän häneltä jalat alta ja kaatavan hänet nurin.
”Sanopa tuo uudestaan. En aivan kuullut, koska olin niin keskittynyt haukkaamaan sinusta palan”, joku vastasi. Ensimmäiseksi puhunut ääni murisi.
”Sanoin, että olet ihastunut Savitassuun, kuuro”, tämä tuhahti, ja kermanvaaleasta, epämääräisestä möykystä työntyi kuono, joka nappasi hänen jalkansa leukojensa väliin.
”Au! Ikuisuustassu puraisi minua!” Kotkatassu ärähti pahastuneena ja potkaisi hänet kauemmaksi. Naaras kömpi käpälilleen ja ravisteli turkkiaan vilkaisten pesätoveriaan vihreät silmät hilpeästi kimmeltäen.
”Ikuisuustassu ikuisesta samanlainen”, Helläkajo puuttui tilanteeseen. Nuori kissa mulkaisi Ikuisuustassua ja näytti siltä kuin viiltäisi pian pari lovea hänen korviinsa.
”Älä viitsi, en ollut tosissani”, Ikuisuustassu tyynnytteli ja pukkasi häntä toverillisesti päällään. Kotkatassu jupisi jotakin itsekseen mutta lähti sitten loikkimaan aukion yli tuoresaaliskasalle ilmestynyttä Komeettavärettä kohti. Hänen ystävänsä kohautti lapojaan ja pinkaisi kollin perään. Tasoittelin rintani sotkeutuneet karvat ja nuolaisin tassuani pyyhkäisten sillä korviani, ennen kuin nostin taas katseeni Helläkajoon. Kumppanini tuijotti turhautuneena oppilaiden jälkeen, kun nämä olivat vauhdikkaalla matkallaan vähällä kaataa klaaninvanhimpien pesästä pujahtaneen Perhonkasvon. Naaras huusi jotakin kaksikolle, mutta nämä eivät joko kuulleet tai välittäneet, sillä pysähtyivät vasta Komeettaväreen luona. Nousin ylös ja tassutin Helläkajon vierelle, vilkaisten häntä myötätuntoisena.
”Älä huoli, puhun heille myöhemmin. Itse jouduimme paljon pahempiin vaikeuksiin, kun sairastuimme viheryskään ja saimme melkoisen läksytyksen Pähkinäviikseltä, Vuortenvihalta ja siltä sinun mestariltasi, en nyt muista kuka hän oli”, kehräsin ja nuolaisin hänen poskeaan. Helläkajo tuhahti, mutta hänen vihreät silmänsä lämpenivät.
”Kiitos, mutta eikö sinun pitänyt mennä katsomaan niitä pentuja? Aurinkohuipun partion lähtöön ei ole enää kovin kauaa”, hän varoitti. Hymyilin ilkikurisesti ja katsahdin pentutarhalle. Sen edustalla Niemipentu ja Leijonapentu väijyivät lehteä Talvioturkin istuskellessa pesän sisäänkäynnin vieressä ja katsellessa pentujaan sekä leiriaukion tapahtumia.
”Olet oikeassa”, naukaisin hännänpää väännähtäen. ”Menen sinne ja käyn sitten partiossa, mutta sen jälkeen Kotkatassu ja Ikuisuustassu saavat kuulla kunniansa, ellei joku muu ehdi ensin.”
”Aivan”, Helläkajo hymähti. Hengitin hänen tuttua lämmintä tuoksuaan ja tunsin oloni turvalliseksi, kun hänen pehmeä turkkinsa painautui hetkeksi kylkeäni vasten. Vastahakoisesti nyökkäsin lopulta ja otin suunnan pentutarhalle. Heilautin häntääni tervehdykseksi Talvioturkille ja pysähdyin pariksi minuutiksi opastamaan Leijonapentua, kun hänen veljensä unohti lehden ja ponkaisi hänen kimppuunsa.
”Älä anna hänen loikata päällesi, koska silloin käy usein niin, että kaadut. Väistä Niemipentua jos vain voit ja iske sitten takaisin, kun hän on vielä kääntymässä tai hakemassa tasapainoaan”, kehotin. Leijonapennun onnistui rimpuilla irti kollin otteesta, ja Niemipennun hypätessä uudestaan hän kyyristyi ja odotti, että pentuetoveri oli ylittänyt hänet täpärästi. Sitten kolli kiepahti ympäri ja loikkasi Niemipennun selkään, kun tämä horjahti laskeutuessaan maahan eikä onnistunut heti kääntymään. Niemipentu alkoi hyppiä ympäriinsä ja yritti pudottaa hänet selästään, mutta hän takertui veljensä lapoihin ja pysytteli kyydissä kuin takiainen. Lopulta Niemipentu ärähti turhautuneena ja ravisteli itseään voimakkaasti, kunnes hämäsi kierähtävänsä kyljelleen, ja hän liukui kiireesti alas pennun selästä ehtiäkseen turvallisen välimatkan päähän.
”Epäreilua, sinä autat Leijonapentua!” Niemipentu naukaisi närkästyneenä. Leijonapentu pudottautui matalaksi lähes täydelliseen vaanimisasentoon ja keinutteli takapäätään.
”Sinä et näytä tarvitsevan apua”, vastasin huvittuneena. Niemipentu kohotti leukaansa ylpeys silmissä pilkahtaen.
”Hänen pitäisi voittaa taistelunsa itse”, kolli kuitenkin huomautti ja läpsäisi veljeään. Leijonapentu väisti ja jäi paikoilleen seisomaan. Korvat valppaasti pystyssä vaaleanruskea pentu tarkkaili häntä hyökkäyksen varalta, jotta voisi soveltaa äsken oppimaansa.
”Periaatteessa kyllä, mutta vasta sitten kun hän on saanut koulutusta ja osaa kunnolla taistella”, maukaisin ja käännyin sukeltaakseni pentutarhaan. Katsomatta taakseni lisäsin vielä: ”Teistä tulee molemmista hyviä sotureita, kunhan saatte opastusta toimissanne.” Pentutarhan maitoiset tuoksut tulvahtivat nenääni, kun pujahdin vatukkatiheikköön ja pysähdyin ympärilleni katsellen. Hämärässä näkyi notkeita hahmoja, joiden lähellä oli pienempiä varjoja. Kehojen lämmittämä ilma erottui selkeästi hiirenkorvan ajan päivästä ulkona. Tottuneesti menin pesän perälle Vatukkatuhkan makuusijan luokse ja hymyilin kuningattarelle. Hän nyökkäsi muodollisesti ja seurasi katsettani neljään pentuun, joista yksi oli käpertynyt hänen takajalkansa viereen, kaksi vatsaa vasten ja yksi kavunnut selän päälle ja nukahtanut siihen. Jokainen tuhisi unissaan ilmeisesti väsyneenä aiemmista leikeistään.
”Toin heidät vasta sisälle ja ruokin heidät, ja he nukahtivat syötyään”, Vatukkatuhka kertoi ja nuuhkaisi Routapentua, joka oli Ilvespennun kanssa hänen mahansa vieressä.
”He kasvavat nopeasti”, naukaisin ja kosketin Vaarapennun päätä hännälläni. Hän murahti unissaan ja liikahti hieman, muttei herännyt.
”Olet oikeassa. Pian he ovat jo vieroitusiässä, joten nyt kun minulla on vielä mahdollisuus vaikuttaa heidän elämäänsä ja olla heidän kanssaan näinkin paljon, en jätä sitä aikaa käyttämättä”, hän vastasi. Samassa ilman tuoksujen sekamelskaan liittyivät Leijonapennun ja Niemipennun hajut, voimakkaat ja tuoreet. Hämärässä kaikui kaksikon naukaisuja, kun Leijonapentu yritti saada Niemipennun leuoissaan pitelemän hiiren itselleen. Niemipentu väisti veljensä huitaisua ja kierähti Vatukkatuhkaa päin, tömähtäen suoraan Routapennun ja Ilvespennun niskaan. Kolli kompuroi kiireesti pois, mutta nuoremmat pikkuiset olivat jo ehtineet herätä ja räpyttelivät nyt unesta sumeita silmiään.
”Anteeksi, Vatukkatuhka”, Leijonapentu maukui kohteliaasti. Vatukkatuhka kohotti päätään ja katseli molempia ärtyneenä.
”Tuo oli jo toinen kerta, kun herätätte jonkun”, hän sanoi hieman pahastuneena. ”Alatte olla liian isoja pentutarhaan. Teidän kannattaisi mennä ulos leikkimään.” Leijonapentu nyökkäsi ja katosi yhtenä vaaleana vilahduksena pesän ulkopuolelle. Vatukkatuhka nuoli heränneiden pentujensa päitä rauhoittavasti, ja Ilvespentu, jolla oli selvästikin hyvät unenlahjat, laskeutui uudelleen sammalille. Routapentu sen sijaan nousi tassuilleen ja katseli kirkkain silmin ympärilleen. Vatukkatuhka vilkaisi minua ja näytti miettivän jotain.
”Sinisielu, voisitko sinä esitellä Routapennulle vähän leiriä? Hän varmaan jaksaisikin jo ihan hyvin, jos ette ole kauan”, naaras ehdotti. Nyökkäsin hymyillen.
”Ei hätää, tulemme ennen kuin aurinkohuipun partio lähtee”, suostuin ja siirsin katseeni Routapentuun. Vatukkatuhka heilautti häntäänsä.
”Routapentu, haluaisitko lähteä käymään vähän ulkona Sinisielun kanssa?” Routapentu haukotteli niin että vaaleanpunainen kieli näkyi ja nyökkäsi sitten. Hänen emonsa työnsi häntä kuonollaan eteenpäin, ja hän tassutteli luokseni.
”Tulehan”, naukaisin ystävällisesti ja luikahdin pentutarhasta ulkoilmaan Routapentu perässäni.
Mäen harjalle kauniin sinistä taivasta vasten piirtyi kolmen kissan solakat hahmot taipuisine häntineen. He eivät kuitenkaan jääneet siihen kauaksi aikaa, vaan pinkaisivat alas mäeltä ja kohti rajan takana olevaa Myrskyklaanin partiota. Myrskyklaanilaiset kääntyivät kuullessaan askeleita ja odottivat, kunnes kolmen kissan partio oli pysähtynyt kokonaan. Joukon johtajana oli miltei tummanruskea kolli, jonka tunnistin kokoontumisesta; Ruostearpi. Hänen vierelleen jäivät pienikokoinen Vyöryaskel ja vaaleankeltainen Kultakyyhky.
”Hei, Ruostearpi”, tervehdin kokoontumisystävääni ja heilautin häntääni muille kahdelle tuuliklaanilaiselle.
”Hei, Sinisielu”, Ruostearpi naukaisi kohteliaasti. ”Onko pyyntionni ollut myötä?”
”On ollut, kiitos kysymästä”, vastasin nyökäten. ”Entä teillä?”
”Tuuliklaanissa menee hyvin”, ruskea kolli maukui. Komeettaväre liikahti vieressäni ja vaihtoi sitten muuten ystävällisiä, mutta hieman varautuneita tervehdyksiä kahden muun viholliskissan kanssa.
”Vyöryaskel”, Kettuväijy, joka oli tullut nuuhkimasta erästä saniaistiheikköä, maukaisi pienelle kollille.
”Kettuväijy”, Vyöryaskel sanoi korvat heilahtaen.
”Olemme rajapartiossa, joten meidän pitäisi varmaan jatkaa matkaa”, mau’uin ja väräytin viiksiäni. Ruostearven silmissä oli hilpeä pilke, kun hän katsahti klaanitovereitaan ja kääntyi taas puoleeni.
”Ette vain ole vahtimassa Tuuliklaanin liikkeitä?” hän kysyi.
”Kenties olemmekin”, kehräsin ja vilkaisin metsää. Ruostearpi ymmärsi vinkin ja nyökkäsi.
”Kokoontumisessa sitten nähdään, jos kohtalo suo”, kolli naukaisi.
”Niin”, hymähdin ja katselin, kun hän lähti johtamaan partiotaan nummille päin. Kun he hävisivät näkyvistä, kiepahdin ympäri ja heilautin häntääni. Kettuväijy ja Komeettaväre seuranani kävelin aukean alueen yli voimatta unohtaa, että nuo kolme olivat kissoja klaanista, joka oli taistellut tässä paikassa jokin aika sitten.
Tuuli pörrötti turkkiani ja kuljetti nenääni jäniksen tuoksun, jonka havaittuani pudottauduin matalaksi ja annoin katseeni liukua eteeni levittäytyvässä nummessa. Rajajoki virtasi kauempana solisten rauhalliseen tahtiinsa, ja sen toisella puolella kumpuileva, pehmeä maa näytti hetken elottomalta lukuun ottamatta väreilevää ruohomerta. Tarkkoja silmiäni se ei kuitenkaan hämännyt, vaan löysin nopeasti valkoisen täplän vihreän keskeltä. Lähdin hiipimään hiljaa havaintoani kohti ja annoin jokaisen polkuanturan painua hitaasti maahan, jotta ääntäkään ei kuuluisi. Oppilasaikojen jännitystä en enää tuntenut, vaan lihakseni olivat rennon voimakkaat ja korvat valppaasti pystyssä, kun lähestyin saalista. En suonut tarkkaavaisuuteni herpaantua vaan pidin kaikki aistini täydessä työssä jäniksen kanssa. Täällä ei ollut metsän kasvillisuutta, ja muiden myrskyklaanilaisten tapaan olin tottumaton metsästämään avoimessa maastossa, joten minun täytyisi vain yrittää päästä piilossa mahdollisimman lähelle ja luottaa sitten nopeuteeni. Olin nyt hiipinyt tarpeeksi välimatkaa umpeen erottaakseni jäniksen selkeästi. Sen pitkät korvat kääntyilivät puolelta toiselle, kun se söi ruohoa kirkkain mustin silmin. Eläin oli joen tällä puolen, eli voisin huoletta koettaa napata sen. Mittasin jänistä arvioivasti katseellani ja nyökkäsin tyytyväisenä itsekseni, kun olin saanut sen tehtyä. Kohteeni oli suuri ja hyvin syöneen näköinen, ei laiha eikä lihava. Tosin se merkitsi sitäkin, että se olisi nopea. Karistin ajatuksen mielestäni ja toivoin pitkän heinikon piilottavan minut näkyvistä, kun jännitin lihakseni valmiina loikkaan ja arvioin etäisyyden suurin piirtein katseellani. Samassa jänis nosti päätään, ja kokosin kaiken kärsivällisyyteni, etten olisi tehnyt yllätysiskua liian aikaisin. Otuksen viikset värisivät ja korvat sojottivat suuntaani, ja tuijotin sitä herkeämättä. Lopulta jänis alkoi taas nyhtää ruohoa suuhunsa, ja huokaisin äänettömästi helpotuksesta. Odottaminen olisi voinut olla virhe, jos jänis olisi päättänyt pinkaista pakoon. Nyt pääsisin kuitenkin hyökkäämään. Paljastin terävät kynteni ja vein loikkaani voimaa, jotta se kantaisi kauas ja nopeasti. Jänis syöksyi pakoon joen rantaa pitkin ja kiisin perään päättäväinen katse silmissäni. Välimatka ei onneksi ehtinyt kasvaa heti alkujaan liian suureksi umpeen kurottavaksi, ja kaikki toivoni keskittyi yhteen loikkaan. Ponkaisin eteenpäin ja ehdin jo luulla, että jänis vilahti käpälieni välistä, mutta sitten tunsin kynsieni uppoavan lihaan ja pysähdyin liukuen. Voitonriemu hehkui silmissäni, ja käännyin nostaakseni eläimen velton ruumiin leukojeni väliin. Nyt voisin palata leiriin.
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteen alle klaanikokoukseen!” Vaahteratähden ulvaisu kajahti notkossa, ja nostin katseeni päällikköön, joka seisoi pesänsä edessä ruskean ja valkoisen kirjava turkki laskevan auringon valossa loimottaen. Käännyin katsomaan vieressäni istuvaa Helläkajoa, jonka kanssa olin vaihtamassa kieliä. Hänen vihreä katseensa kohtasi oman siniseni, ja nyökkäsimme toisillemme. Nousin jaloilleni ja venyttelin nautinnollisesti ennen kuin kävelin kumppanini kanssa aukiolle.
”Kuten jo tiedätte, sain yhdeksän henkeäni, kun kävin Kuulammella”, Vaahteratähti aloitti kuuluvasti, kun jokainen oli hiljentynyt ja kaikki olivat koolla. Kissajoukosta kuului hyväksyviä naukaisuja ja iloista supinaa.
”Ja olen tehnyt päätökseni varapäällikön suhteen”, päällikkö jatkoi ja antoi katseensa kiertää jokaisessa soturissa. Näin sen harhailevan hetken Vatukkatuhkassa, ja kohotin hieman toista kulmaani epäuskoisen pilkahduksen käväistessä silmissäni. Aikoiko Vaahteratähti tehdä kuningattaresta varapäällikön? Muut klaanit pitäisivät meitä heikkoina. Sitten ärsyyntymiseni vaihtui hämmennyksen ailahdukseksi, kun kolli kierrätti katsettaan loppuun asti ja pysäytti sen sitten minuun. Hänen vihreät silmänsä olivat vakaat, ja kohtasin ne istuen tyynesti häntä käpälien päällä.
”Sinisielu on Myrskyklaanin uusi varapäällikkö.” Korvani värähtivät ja kasvoillani käväisi yllättynyt ilme, joka kuitenkin hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Nousin ja astuin kissojen keskeltä Suurtasanteen juurelle, kääntyen seisomaan Tiikkiviklon viereen. Katsoin klaanitovereitani vakaasti ja mau’uin kuuluvalla äänellä:
”Lupaan palvella klaania parhaani mukaan.” Kun kumarsin eteeni kokoontuneelle kissajoukolle, kuulin monien äänien huuhtoutuvan ylitseni heidän toistaessaan nimeäni. Huudot olivat iloisia ja onnittelevia, enkä huomannut kenenkään jäävän hiljaiseksi tai näyttävän kateelliselta. Katseeni pysähtyi kuitenkin hetkeksi Vatukkatuhkaan, jonka ilme minua kiinnosti. Naaraan silmissä pilkahti pettymys ja jopa hienoinen katkeruus, mutta sitten hänkin avasi suunsa ja huusi nimeäni muiden mukana. Silti tajusin hänen olevan hiljaisempi kuin muut ja lopettavan aikaisemmin, mutta tiesin, ettei Vatukkatuhka ollut minulle uhka. Hän oli klaanilleen uskollinen ja hänestä saattaisi joskus jopa tulla varapäällikkö. En unohtaisi hänen rohkeuttaan ja taitojaan, kun olisi minun vuoroni valita oma seuraajani. Siihen asti palvelisin Vaahteratähteä ja muita myrskyklaanilaisia parhaani mukaan, aivan kuten olin luvannutkin, eikä mikään horjuttaisi päättäväisyyttäni. Kun huudot olivat vaimenneet, Vaahteratähti naukaisi:
”Minulla on muutakin asiaa.” Istuuduin Tiikkiviklon viereen kuuntelemaan ja näin parantajan vilkaisevan minua ystävällisesti. Hänen asenteensa lämmitti mieltäni, ja kun ajattelin läheisteni tukea, tunsin oloni voimakkaaksi ja rohkeaksi. Muutkin kuin perheeni ja ystäväni tuntuivat hyväksyvän uuden asemani, joten olin onnistunut palvelemaan klaaniani hyvin, aivan niin kuin olin aina halunnutkin.
”Hallavarvun pentu, Sammalpentu on täyttänyt kuusi kuuta ja on hänen vuoronsa aloittaa soturikoulutus”, päällikkö kertoi. ”Sammalpentu, tulisitko tänne eteen?” Katselin tarkkaavaisena, kun laikukas kissa nousi jaloilleen ja pujotteli joukon halki pysähtyen lopulta muutaman hännänmitan päähän Suurtasanteesta. Naaraan silmissä oli iloinen, odottavainen kimmellys, ja hänen hännänpäänsä vääntyili. Nyökkäsin Sammalpennulle ja kohtasin hänen innokkaan katseensa, joka siirtyi sitten Vaahteratähteen.
”Tästä päivästä alkaen sinut tunnetaan Sammaltassuna. Mestariksesi tulee Vatukkatuhka”, Vaahteratähti julisti. Hänen katseensa siirtyi Vatukkatuhkaan, ja näin kuningattaren hätkähtävän. Hän vilkaisi Kettuväijyä, joka hymyili iloisena ystävälleen.
”Pennuistasi tulee pian oppilaita, joten Sammaltassun koulutus jää vastuullesi. Tee hänestä veroisesi soturi”, Vaahteratähti sanoi nyökäten. Vatukkatuhka nyökkäsi takaisin ja käveli Sammaltassun luokse koskettaakseen hänen päälakeaan kuonollaan.
”Sammaltassu! Sammaltassu! Sammaltassu!” hurrasin muiden mukana. Mestari ja oppilas seisoivat yleisön edessä näyttäen kumpikin ylpeältä, ja hymyilin. Vaahteratähti oli tehnyt hyvän valinnan. Vatukkatuhka kouluttaisi uudesta oppilaastaan hienon soturin, siitä ei ollut epäilystäkään.
”Tänä yönä on kokoontuminen”, päällikkö maukui, kun viimeisetkin äänet olivat vaienneet. Terästin kuuloani, jotta yksikään sana hänen puheestaan ei pääsisi ohi.
”Minun, Sinisielun, Tiikkiviklon ja Kielotassun lisäksi mukaan lähtevät Helläkajo, Komeettaväre, Valkoliekki, Lumikkotaival, Lehtituuli, Kotkatassu, Vanamotassu ja Tuulitassu!” Julistettuaan lähtijät päällikkö nyökkäsi ja kääntyi pujahtaakseen pesäänsä, kai valmistautuakseen kokoontumiseen henkisesti. Kissat alkoivat hajaantua, ja mennessään monet naukaisivat vielä onnittelujaan minulle tai Vatukkatuhkalle ja Sammaltassulle. Riemu kupli sisälläni, ja loikin Helläkajon luokse. Kolli painautui kylkeeni ja kehräsi.
”Vai Myrskyklaanin varapäällikkö”, kumppanini naukaisi lämpimästi. Hymyilin ja nuolaisin hänen kaulaansa.
”Myrskyklaanin varapäällikkö.. Ei kuulosta yhtään hullummalta”, vastasin naurahtaen. Helläkajo tönäisi minua leikkisästi ja siristi ilkikurisena silmiään.
”Onnea, Sinisielu”, hän maukui sitten ja puski minua ystävällisesti päällään. Kiedoin häntäni hänen häntäänsä ja katsoin hänen vihreiden silmiensä syviin lampiin.
”Kiitos”, kehräsin, ja Helläkajo nyökäytti.
”Sinusta tulee varmasti loistava päällikkö sitten aikanaan”, kolli ennusti.
”Eipä hätäillä, Vaahteratähtikin on vielä elossa ja hyvä päällikkö hänkin”, nauroin ja painoin kuononi hetkeksi hänen turkkiinsa. Suljin onnellisena silmäni ja hengitin kumppanini lämmintä tuoksua. Tekisin varmasti kaikkeni ollakseni hyvä varapäällikkö Myrskyklaanille, mutta nyt olisi vielä pieni hetki aikaa olla rakastamani kissan seurassa, ennen kuin uudet velvollisuudet söisivät taas pienen osan vapaista hetkistäni.
Sulkamyrsky pysähtyi eteeni isältä perityt vihreät silmät loistaen ja hymyili iloisena. Nousin istumaan jättäen puoliksi syödyn hiiren maahan käpälieni juureen ja katsoin soturia tyytyväisenä, kolmiomaiset korvat värähtäen.
”Onnea uudelle varapäällikölle”, tyttäreni kehräsi. Nyökkäsin hänelle ystävällisesti ja pyyhkäisin pari lihanmurua kielelläni suupielistä.
”Kiitos, Sulkamyrsky”, vastasin hymyillen. Sulkamyrsky polki maata tassuillaan ja heilautti häntäänsä.
”Eipä kestä. Hienoa, että Vaahteratähti valitsi sinut, vaikka olet silti aivan yhtä mahtava muutenkin, emo”, hän naukaisi ja puski minua päällään.
”Ja minulla on onnea, kun olen saanut noin hienon pennun, joka kaiken lisäksi on kunniaksi klaanilleen”, myhähdin. Sulkamyrsky räpäytti silmiään ja virnisti sitten.
”Mukavaa että pidät”, hän nauroi. ”Onhan hienoa olla itse varapäällikön suosiossa.” Vaihdoin ilmeeni kauhistuneeksi ja tuijotin häntä muka tyrmistyneenä. Nauru kupli sisälläni, ja jouduin tekemään kaikkeni, jotten olisi paljastanut oikeita tunteitani.
”Oletpa kiittämätön”, moitin nuorta naarasta. Hänen vihreässä katseessaan pilkahti huvittuneisuus.
”Tietysti olen. Entä sinä sitten? Ylimielinen varapäällikkö”, Sulkamyrsky kiusoitteli. Pyöräytin silmiäni ja nousin hetkeksi jaloilleni ravistellakseni turkkiani. Sitten istuuduin taas ja nuolaisin rintaani, siirtäen katseeni mietteliäänä soturiini.
”En oikeastaan, mutta voisin vaikka ollakin”, mau’uin kuin olisin yhtäkkiä saanut älynväläyksen. ”Hyvä idea! Menepä vaihtamaan klaaninvanhimpien sammalet, varapäällikkö käskee.” Vanhin pennuistani irvisti hyväntahtoisesti ja vilkaisi klaaninvanhimpien pesälle, jonka edustalla Tulilehvä, Poltesielun veli, pesi itseään tasaisin kielenvedoin.
”Eh, jos jättäisin väliin tällä kertaa. Nähdään myöhemmin”, Sulkamyrsky kieltäytyi. Hän kääntyi ja näpäytti mennessään lapaani hännänpäällään, ja katselin hänen menoaan lempein sinisin silmin. Tuntui kuin olisi kulunut vain pari päivää siitä, kun palasin leiriin ennen muuta partiota ja synnytykseni alkoi heti piikkipensastunnelilla. Saarnihallan ja jonkun toisen kissan avustamana olin päässyt pentutarhaan ja saanut kolme tervettä jälkeläistä, jotka nyt olivat soturin iässä. Eikä entistä varapäällikköä enää ollut vahvistamassa klaaninsa rivejä, vaikka se olisikin ollut suotavaa. Huokaisin hiljaa ja kohautin lapojani. Paljon oli tapahtunut kuluneiden kuiden aikana, ja uusi velvollisuus painoi harteillani, mutta samalla tunsin jaksavani kantaa sen.
”Melkoinen huokaisu varapäälliköltä”, uusi ääni maukui ja sai minut nostamaan katseeni. Vaahteratähti seisoi edessäni katsellen minua vakaan tutkivasti, ja painoin pääni kunnioittavasti ihmetellen hetken, miten hän siihen oli tupsahtanut.
”Ai, hei Vaahteratähti. Unohduin muistelemaan menneitä ja tulin ajatelleeksi, kuinka paljon lähiaikoina on sattunut ja tapahtunut”, huoahdin. Vaahteratähti istuutui ja laski tuuhean häntänsä käpälilleen. Hän ei selvästikään aikonut lähteä aivan pian, joten arvelin hänen tulleen keskustelemaan.
”Tiedän tunteen”, päällikkö sanoi ja hymyili, käyden suoraan asiaan. ”Mutta kuten uskon sinun ymmärtäneen jo ajat sitten, elämä jatkuu, ja juuri nyt meidän täytyy puhua.” Katselin kollia tarkkaavaisena ja nyökkäsin.
”Totta.” Vaahteratähti katsoi suoraan silmiini, ja tuuli pörrötti hänen paksua ruskeavalkoista turkkiaan.
”Valitsin sinut seuraajakseni, koska olet erakkosyntyisyydestäsi huolimatta osoittautunut uskolliseksi soturiksi, ja sinulle on ajan kanssa kertynyt kokemusta klaanin asioista. Vatukkatuhkasta olisi myös tullut hyvä varapäällikkö, mutta hän on pentutarhassa ja hoitaa pentujaan, ja ehkä hyvä niin. Valinta teidän kahden väliltä olisi ollut vaikea”, hän maukui. Kuuntelin hänen sanojaan ja nyökkäsin.
”Vatukkatuhkalla on hyvät mahdollisuudet päästä varapäälliköksi sitten aikanaan, ainakin näillä näkymin”, myönsin.
”Siihen asti, kai teet parhaasi?” Vaahteratähti tiedusteli. Ymmärsin hänen tietävän vastauksen mutta haluavan kuulla sen minulta vielä henkilökohtaisestikin.
”Tietenkin, aivan kuten lupasinkin”, hymähdin. Ruskeavalkoinen kolli nyökkäsi tyytyväisenä. Katsellessani häntä pohdin, kuinka vähän oikeastaan olin loppujen lopuksi hänen kanssaan puhunut. Nyt olisi hyvä tilaisuus tutustua paremmin, ja molemminpuolinen luottamus ja toisen tunteminen luultavasti kuuluivat hyvinkin varapäällikön ja päällikön suhteisiin. Olivathan he sentään klaanin johdossa ja varapäällikkö oli päällikön oikea tassu, luottosoturi.
”Hyvä kuulla. Juuri nyt minulla ei ole mitään keskusteltavaa klaanin sisäisistä asioista, mutta tahdon puhua kanssasi kokoontumisesta”, kolli ilmoitti ja nykäisi häntäänsä.
”Kuten tahdot. Tarkoitat kai, mitä sinun olisi hyvä kertoa omalla puheenvuorollasi ja mitä jättää sanomatta?” päättelin. Vaahteratähti nyökkäsi ripeästi.
”Aivan, ja minua kiinnostaisi kuulla mielipiteesi Varjoklaanin tunkeutumisesta? Saattaa näyttää, että kaikki ovat unohtaneet sen, mutta kuka tietää, ehkä se vielä häilyy mielissä.” Kallistin miettiväisesti päätäni, kun myrskyklaanilainen nosti esille taannoisen maiden anastusyrityksen.
”Sitä sietää miettiä, koska on kaksi ajattelutapaa. Voisimme jättää sen mainitsematta ja katsoa, mitä Unikkotähti tekee. Jos löydämme vielä varjoklaanin kissoja reviiriltämme, asiasta kannattaisi sanoa seuraavassa kokoontumisessa. Mutta jos haluat varoittaa Varjoklaania toistamasta tapausta enää, niin sekin kelpaa”, lausuin ajatukseni ääneen. Pieni hermostus pyristeli rinnassani, mutta työnsin tunteen pois. Olin mielipiteeni kertonut ja lopullinen päätös oli Vaahteratähden. Päällikön katse oli mietteliäs, kuitenkaan se ei irronnut kasvoistani hetkeksikään, kun hän punnitsi sanojani ja omia käsityksiään. Odotin paikoillani ja vedin häntäni vierelleni. Silmäni siristyivät hieman Suistohaukan ystävän pysyessä hiljaa ja katsellessani häntä, mutten sanonut mitään, varroin vain.
”Tuossa on perää”, Vaahteratähti naukaisi sitten. ”Katsotaan nyt. Minun täytyy miettiä rauhassa, koska molemmat vaihtoehdot ovat aivan kelvollisia. Kun se on todettu, pitää verrata, mikä on parasta Myrskyklaanille.” Nyökkäsin kunnioittavasti, ja soturi nousi käpälilleen. Tein samoin ja venyttelin pikaisesti, jotta lapojeni jäykkyys katoasi edes osittain.
”Nyt menen kehottamaan kokoontumiseen lähtijöitä syömään, ennen kuin lähdemme. Viimeistele sinäkin tuo hiiresi”, hän sanoi. Vilkaisin hiirtä tassujeni edessä ja väräytin viiksiäni, vastaten rauhallisesti:
”Tietenkin, Vaahteratähti.” Päällikkö heilautti häntäänsä ja lähti kävelemään kohti Savitassua, josta tiesin tulevan soturi piakkoin, ehkä jo seuraavana päivänä. Vatsani kurisi nälästä ja kyyristyin syömään.
”Sinisielu! Miksi minä en päässyt kokoontumiseen? En ollut siellä viimeksikään”, tuttu ääni nurisi tyytymättömänä. Huokaisin itsekseni ja jätin hiiren vielä sikseen. Enkö ikinä voisi syödä, vai mistä tämä johtui? Ikuisuustassu oli tullut luokseni ja tuijotti minua kärsimättömänä tummilla vihreillä silmillään.
”Kuulehan, sitä sinun täytyy kysyä Vaahteratähdeltä. Hän on päällikkö ja päättää, ketkä tulevat mukaan. Minä vain vihjaan, jos koen hyväksi ideaksi ehdottaa jotain tiettyä kissaa”, selitin kärsivällisesti.
*Hyvä Tähtiklaani! Onko varapäällikkönä todella näin rankkaa?* ajattelin mielessäni. Ikuisuustassu katseli hetken ja kiepahti sitten ympäri. Seurasin hänen menoaan ja huokaisin uudelleen. Ehkä nyt pystyisin syömään keskeytyksettä.
Loikkasin alas Kokoontumissaarelle johtavan kaatuneen puunrungon päältä ja tunsin helpotusta, kun liukas pinta ja alla loiskiva musta vesi, josta tähdet heijastuivat, jäivät taakse ja vaihtuivat tukevaksi maaksi tassujen alla. Vaahteratähti odotti, että kaikki pääsivät perille, ja heilautti sitten häntäänsä merkiksi seurata. Hän käännähti ja lähti johtamaan myrskyklaanilaisista koostuvaa joukkoa kohti saaren sisintä osaa, missä olisi aukio ja Puhujantammi. Kiristin tahtiani ja asetuin päällikön vierelle, kuten olin nähnyt hänen toimivan Suistohaukan kanssa. Kuulin hiljaisia askeleita pehmeällä nurmella, kun klaanitoverit seurasivat jäljessämme. Kun soljuimme eteenpäin yhtenä virtana aluskasvillisuuden keskellä, omituinen tunne valtasi äkisti mieleni. Vilkaisin vaistomaisesti toiselle puolelleni enkä oikeastaan yllättynyt, kun näin hopeisen välähdyksen. Vaahteratähden ja minun lisäksi Myrskyklaania johti kaksi muutakin kissaa, joiden turkkien paikalla oli pelkkää ilmaa, mutta joiden kehon rajasi tähtien tuike. Juuri samalla hetkellä molemmat käänsivät päitään, ja Saarnihallan ja Kuusitähden katseet lämmittivät koko olemassaoloni. Oloni muuttui rauhalliseksi ja tunsin hallitsevani tilanteen. Entisen varapäällikön meripihkainen katse upposi tajuntaani, eivätkä Kuusitähden vihreät silmät hävinneet hänelle paljolla. Hymyilin vaivihkaa. Kaksikko oli tullut mukaani saarelle ja hyväksynyt uuden asemani, ja vaikka he hävisivätkin yhtäkkiä kevyen, viileän tuulenvireen matkaan, heidän jättämänsä olotila ei lähtenyt antajiensa mukaan. Vaahteratähden paksu turkki pyyhkäisi kevyesti kylkeäni ja herätti minut kunnolla tilanteeseen. Katseeni liukui automaattisesti eteenpäin, ja näin puiden välistä turkkien vilahduksia. Äänten sorina kaikui korvissani, ja jättäydyin pari askelta Vaahteratähdestä jälkeen, niin että pääni oli hänen lapansa tasalla. Ilmassa leijuvista tuoksuista tiesin Varjoklaanin ja Jokiklaanin olevan jo paikalla. Myrskyklaani ei ollut viimeisenä paikalla. Sukelsimme aukiolle, ja hetkessä myrskyklaanilaiset olivat hajaantuneet kuka minnekin ja sulautuivat kissajoukkoon. Erosin Vaahteratähdestä vähän ennen Puhujantammea ja näin hänen loikkaavan ketterästi yhdelle sen paksuista oksista. Puun alla yhdellä kiemuraisista juurista istui Untuvaturkki, mutta Varjoklaanin Rosmariinisadetta ei näkynyt missään, joten hän kai oli vaihtamassa kuulumisia muiden kanssa ennen kuin päälliköt ilmoittaisivat kokoontumisen alkaneeksi. Katsoin Untuvaturkkiin ilahtuneena. Hänestäkin oli siis tullut varapäällikkö. Muistin naaraan edellisestä kokoontumisesta, jolloin olin ollut soturi ja keskustellut muutaman muun kissan kanssa pensaikon juurelle kyyristyneenä. Koska Vaahteratähti oli kääntynyt keskustelemaan Laikkutähden kanssa ja Rosmariinisade vaikutti olevan muiden joukossa alhaalla, päättelin voivani itsekin jutella hieman kunnes menisin Untuvaturkin seuraan. Kiepahdin ympäri ja etsin katseellani tuttuja naamoja, mutta vilahdus silmäkulmassa kiinnitti huomioni. Varjoisia hahmoja valui aukiolle ja levittäytyi muiden joukkoon. Tuuliklaanin tuoksu yhtyi muihin, ja räpäytin silmiäni. Mieleeni välähti kuva ruskeasta kollista, jolla oli havunvihreät silmät. Ruostearvesta voisi saada keskusteluseuraa. En edes yrittänyt etsiä soturin tuoksua, koska se oli lähes mahdotonta, vaan aloin pujottelemaan kissameren keskellä hakien katseellani tummaa kollia. Huomasin paljon tuttuja kissoja kaikista klaaneista, mutten pysähtynyt juttelemaan, vaikken oikein edes tiennyt, miksi Ruostearpi yhtäkkiä sai kiinnostukseni heräämään. No, kaikelle ei ollut selitystä, mietin. Sitten eräs kissa kääntyi ympäri, ja hänen silmänsä syttyivät. Vaaleaturkin katse oli niin selvästi minussa, ettei olisi ollut kohteliasta ohittaa hänet tuosta vain, joten pysähdyin ja tervehdin soturia nyökkäämällä. Hän vastasi eleeseen ja hymyili ystävällisesti.
”Hei, Sinisielu”, kolli maukui. ”Millainen on ollut pyyntionni Myrskyklaanissa? Ja onko Suistotähdelle tapahtunut jotain?” Heilautin häntääni ja vilkaisin Vaahteratähteä pikaisesti.
”Suistohaukka siirtyi sotureihin omasta tahdostaan. Vaahteratähti on uusi päällikkö”, vastasin vakaasti ja katsoin häntä silmiin. Vaaleaturkin korvat värähtivät yllätyksestä. ”Ja pyyntionni on ollut hyvä, kiitos kysymästä”, lisäsin.
”Miksi Suistotäh.. haukka niin teki?” varjoklaanilainen tiedusteli. Pudistin anteeksipyytävästi päätäni.
”Paras että kuulet Vaahteratähdeltä itseltään”, sanoin. Luonnonvalkea kolli nyökkäsi eikä kysellyt asiasta enempää, mutta tiesin hänen mielenkiintonsa heränneen. Ketäpä ei kiinnostaisi, jos toisen klaanin varapäällikkö siirtyisi äkisti sotureihin ja luopuisi paikastaan.
”Kuka on uusi varapäällikkö?” Vaaleaturkki kysäisi. Hänen meripihkaiset silmänsä käväisivät aukiossa ja siirtyivät sitten minuun.
”Minä”, naukaisin hymyillen, ja kolli hätkähti hieman. Yllättynyt ilme vaihtui aidoksi iloksi, ja olin tyytyväinen, että ainakin joku hyväksyi uuden asemani.
”Onnitteluni! Vaahteratähti teki hyvän valinnan”, soturi maukui.
”Kiitos, Vaaleaturkki”, mau’uin ja kumarsin kevyesti. Varjoklaanilainen nyökkäsi.
”Eipä kestä.” Katseeni osui ruskeaan kissaan, joka seisoi aukion toisella laidalla ja puhui juuri vähän itseään muistuttavalle naaraalle, jonka käsitin Pajupuroksi.
”Anteeksi, mutta minun täytyy nyt mennä”, lausahdin pahoittelevaan sävyyn.
”Tapaamisiin”, Vaaleaturkki nyökkäsi ja kääntyi puhumaan oppilaalle, joka oli jäänyt seisoskelemaan hänen viereensä kärsimättömän näköisenä. Suuntasin askeleeni kohti Ruostearpea ja Pajupuroa hyvilläni siitä, että soturi oli ottanut asian hyvin vastaan. Nyt voisin vihdoinkin puhua edellisessä kokoontumisessa tapaamalleni kollille.
|
||
|
||
|
|
||
