Kaksi päivää oli kulunut siitä, kun hyvästelin kulkukissaystäväni ja käänsin katseeni kohti tulevaisuutta, mutta jo nyt olin vaikeuksissa. Pitkä, silkkinen harmaa turkkini oli sateesta painava ja liimautui kylkiäni vasten, mikä tuntui hyvin epämukavalta. Karvoihini oli takertunut roskia, vatsani kurisi nälästä ja loskaa loiskahteli käpälilleni. Kaupunki oli vajonnut hämärään, jonka keskeltä tuikki kaksijalkojen valoja. Haistoin voimakkaan lemahduksen jätteitä ja variksenruokaa huomatessani vasemmalle puolelleni kääntyvän kujan. Hetken epäröityäni luikahdin sinne toivoen, ettei siellä olisi rottia. Pimeys syveni jokaisella askeleella, ja niskakarvojani kihelmöi pienimmästäkin rapsahduksesta ja kahahduksesta, jonka kuulin. Tiiliseinät kohosivat molemmin puolin tietäni, mutta heikosta ilmavirrasta saatoin päätellä, että se oli vain lyhyt kuja. Vedin huuleni taakse paljastaen terävät, valkoisina kiiltelevät hampaat, kun nenääni kulkeutui edestäpäin hirviöiden juoman inhottava haiskahdus ja niiden perässä olevasta putkesta lähtöisin olevan savumaisen aineen löyhkä. Lihakset väsymyksestä jomottaen loin pelon vihaiseksi naamioidun vilkaisun synkkiin taivaalle kurkotteleviin hahmoihin molemmilla puolillani ja poikkesin reitistäni kyyristyen suuren metallisen pöntön taakse. Pöntöstä kohosi houkutteleva haju, joka sai nälän kalvamaan entistä pahemmin. Olihan sen sisältämä ruoka suurimmaksi osaksi pelkkiä kaksijalkojen pilaantuneita jätteitä, mutta sairastumisenkin uhalla se kyllä kelpaisi viemään pahimmalta nälältä terän. Pakotin katseeni irti teräksenharmaasta ruokasäiliöstä, joksi sitä kutsuin, ja annoin sen liukua metallikylkien ohi kohtaan, jossa kuja loppui kuin seinään. Kaukaisuudesta kuului hirviöiden vaimeaa jyrinää, mutta muuten sen edestä kulkeva mustapolku vaikutti autiolta. Tosin en nähnyt siitä kuin lyhyen osan, mutta kuulon ja hajuaistin perusteella saattoi tietää paljon. Nykyisen olinpaikkani sivukatua vastapäätä näkyi tiiliseinä, mutta arvelin hieman pitemmälle mentäessä olevan joitakin paikkoja, joissa kaksijalat tapasivat käydä ja joista he sitten palasivat muovikassit täynnä ties mitä, välillä ruokaakin. Ruokaa ajatellessani kuulin kurinaa, joka oli tyytymätön viesti vatsaltani.
”Ei enää kauaa, löydän kyllä jotain syötäväksi kelpaavaa”, mutisin ääneen, vaikka tiesinkin olevani typerä. Eihän vatsallani ollut mitään millä ajatella, eikä se kuullut mitä puhuin. Oli kuitenkin inhottavaa olla nälkäinen, joten hiivin matalaksi pudottauduttuani pois pöntön takaa kylki tiiliseinää hipoen ja uskaltauduin kurkistamaan varovasti kadulle. Ketään ei ollut näkyvissä, oli vain mustapolku ja sen pintaan putoilevat tihkusateen vesipisarat. En siitä huolimatta vetäytynyt pois, ja vaikka vaaran tuntu sai minut aavistamaan pahaa, odotin hiljaa paikoillani tarkkaillen näkymää huolellisesti. Ei kestänyt kauaakaan, kun kulmasta kääntyi kaksijalka kirkkaisiin turkkeihin pukeutuneena ja suuntasi katua alas. Vetäydyin varjoihin sen harppoessa ohi ja luimistin hermostuneesti korviani. Kaksijalan mentyä en enää nähnyt mitään huomiota herättävää, enkä olisi muutenkaan jaksanut odottaa turhia kun ruokaa oli aivan lähellä vain odottamassa syömistä. Käännyin vaivihkaa ja tassutin pöntön luokse lihakset kireinä turkin alla. Pöntön pinta oli sileä ja liukas, eikä siitä saanut kynsillä otetta, joten etsin automaattisesti katseellani jotakin minkä päälle voisin nousta seuraavaa vaihetta varten. Se ei ollut ongelma, sillä ruokasäiliön vieressä oli pari pahvilaatikkoa ja jonkin verran roskia lojumassa. Kiinnittämättä huomiota roskiin nousin takajaloilleni ja laskin etukäpäläni pahvilaatikon reunalle. Upottaen kaarevat, mustat kynteni pahviin kiemurtelin päästäkseni sen päälle toivoen samalla, ettei sade olisi pehmentänyt sitä liikaa. Onnistuin kuitenkin ponnistelemaan itseni ylös asti ja käännyin aikaa hukkaamatta itse pöntön puoleen, toistaen saman tempun senkin kanssa. Tällä kertaa en kuitenkaan yrittänyt päästä säiliön päälle, vaan tyydyin nousemaan takajaloilleni ja nostamaan muut kaksi vapaaksi jääneet tassut sen reunalle. Sen jälkeen jäin hetkeksi miettimään seuraavaa liikettäni. Pöntössä oli teräskansi, jota ei saisi rikotuksi, mutta pudotetuksi? Sitä sietäisi ainakin koettaa. Tuijotin hetken kantta ja pohdin, miten minun kannattaisi työntää se pois. Kannen keskellä oli jonkinlainen kahva, jota olin nähnyt kaksijalkojen käyttävän, mutta kissat eivät hevillä voisi sitä käyttää edes leukojen väliin ottamalla. Se sattuisi liikaa, sillä kahva oli kova. Lopulta päädyin työntämään toisen käpäläni kahvan alle ja puskemaan sitä päälläni toiseen suuntaan. Kannen toinen reuna kohosi ilmaan, ja vedin pääni pois jotta pääsisin näkemään tilanteen kunnolla. Siinä ei ollut mitään juuri mitään katsomista, kun en antanut silmieni vahingossakaan osua ruokaan jota siellä varmasti oli, vaan sen sijaan painoin toisen tassuni kevyesti rautapinnalle ja vedin toisen pois kahvan alta. Kansi putosi kolahtaen maahan, kun työnsin voimattomasti vasemmalla käpälällä. Voimattomasti, jotten olisi menettänyt tasapainoani kannen tippuessa. Kolaus jäi kaikumaan ilmassa, ja niskakarvani pörhistyivät, kun nostin korvani valppaasti pystyyn ja vein kuuloni äärimmilleen havaitakseni pienimmänkin äänen, joka kertoisi jonkun huomanneen sivukujan tapahtumat. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja karvani silottuivat hiljalleen varovaisuuden jäädessä kuitenkin jäljelle. Kylmä teräs painui kaulaani vasten, kun kurkistin pöntön reunan yli viiksieni värähtäessä innosta. Säiliö oli ahdettu täyteen herkullisilta tuoksuvia ruokia, jotka oli kääritty nahkaan, laitettu pahvikoteloon, suljettu muovipussiin tai sullottu jonkin kangaskappaleen alle. Nostin leukoihini vanhalta mutta syömäkelpoiselta tuoksuvan paketin, jossa oli hajusta päätellen kanaa, ja olin laskeutumassa takaisin neljälle käpälälle, kun takaani kuuluva jääkylmä ääni sai lihakseni jähmettymään ja sydämeni melkein pysähtymään järkytyksestä ja pelosta.
”Mitäs sinä luulet tekeväsi? Tämä on meidän aluettamme!”Niskakarvani pörhistyivät pelosta ja suuttumuksesta, kun käännyin kastuneella pahvilaatikolla ympäri nähdäkseni tulijat. Heitä oli kolme. He seisoivat suorassa rivissä hieman kujan puolella, tukkien mahdollisen pakotien kokonaan. Voimakkaat lihakset jännittyivät silkkisen, pitkän myrskynharmaan turkkini alla, kun katseeni liukui heidän ylitseen. Kaikki kolme näyttivät vahvoilta, terveiltä ja kovilta taistelemaan. Keskimmäiseksi oli asettunut solakka punaruskea kolli, jonka toinen korva oli pahoin repeytynyt, ja hänen vasemmalla puolellaan seisoi laikukas kissa, jonka selässä oli kaksi arpea. Kolmas oli pienikokoinen kilpikonnakuvioinen naaras, jonka valkoinen rinta hohti pimeydessä. Hänen selässään ja lavassaan oli kaksi arpea, ja kolmas löytyi kaulasta. Kylmät väreet kulkivat selkärankaani pitkin, kun näin jäljet. Nämä kissat eivät olleet mitään lempeitä kotikisuja. Samassa takaapäin lähestyvät, hiljaiset ja hiiviskelevät askeleet saivat minut kiepahtamaan uudestaan ympäri ja kääntämään selkäni kolmikolle. Korvani nousivat valppaasti pystyyn, kun kaksi sysimustaa, pimeyteen sulautuvaa hahmoa pujahti nurkkien takaa ja istuutui epäröimättä tyhjäksi jääneen päädyn tiensuluksi. Vilkaisin hiljalleen ympärilleni ja näin taisteluvalmiita hahmoja kiiluvine silmineen. Minun pitäisi joko puhua itseni tilanteesta pois tai keskittää kaikki taitoni ja voimani taistelemaan heidän piirityksensä ohi.
”Kysyin, mitä teet täällä.” Laskelmoiva, kylmä ääni kuului kilpikonnakuvioiselle naaraalle. Silmät välähtelivät pimeydessä, joka oli huomaamattani vajonnut kaupunkiin, mutta kukaan voimakkaiden kehojen omistajista ei puhunut mitään. Tunsin oloni kaikkea muuta kuin rauhalliseksi, kun takananikin oli kaksi kissaa valmiina hyökkäämään, mutta vedin henkeä ja harkitsin hetken sanojani. Kilpikonnakuvioinen oli vaiennut, mutta tutkaili minua yhä meripihkaisilla silmillään.
”Etsin ruokaa”, murahdin lopulta, kun päädyin siihen tulokseen, että olisi parasta kertoa totuus. ”Tämä ei sitä paitsi ole teidän aluettanne. Kaupungissa saavat kulkea kaikki, ja sinähän et sitä estä.” Kulkukissa naurahti, vaikka kuulostikin pikemmin pilkalliselta kuin huvittuneelta.
”Silloin ei ollutkaan, mutta menneet ovat menneitä. Me otamme osan kaupungista omaksi alueeksemme. Ne, jotka vastustavat meitä, kuolevat”, hän maukui omahyväisesti. Hännät sivaltelivat ilmaa, ja kuului yksimielistä, pehmeää sähinää. Suoristauduin vihaisena ja paljastin kynteni.
”Minä vastustan”, ärähdin painottaen ensimmäistä sanaa. ”Aion kulkea täällä ihan vapaasti ja kenenkään estämättä. Joudutte tappamaan minut, jos todella teette sen.”
”Mitsu, tapetaan se. Pennut ovat aina tuollaisia; eivät ymmärrä omaa parastaan”, punaruskea kolli tuhahti halveksuvasti. Mitsuksi kutsuttu heilautti korviaan ja silmäili minua kylmästi, lihakset kilpikonnakuvioisen turkin alla kiristyen.
”Koeta yrittää”, sähähdin keltaiset silmät leimahtaen. ”Haluatko, että revin toisenkin korvasi?” Kolli painoi korvansa niskaa vasten luimuun, muttei sanonut mitään. Jatkoin härnäämistä leimuavalla katseellani ja matalalla murinallani.
”Jo riittää, Poltesielu”, Mitsu äyskäisi, ja Poltesielu ravisti turkkiaan kuin olisi juuri noussut kylmästä vedestä. Vilkaisin häntä ylenkatseellisesti hännänpää vääntyillen.
”Vai sai pelottava pikkukisu vaikenemiskäskyn kovanaamaa esittävältä pomoltaan”, pilkkasin. ”Eipä taida olla kukaan teistä rottaa kummempi, ei.”
”Sinä myös, katukissa”, kuului tiukka ääni. Vaikenin ärtyneenä, mutta loikkasin alas pahvilaatikon päältä kysymättä siihen lupaa ja otin leveämmän asennon. Laskien pääni hieman matalammaksi siristin silmiäni ja sähisin raivokkaasti.
”Nyt riitti! Minä lähden, ja jos yritätte estää, niin takaan teille elämänne kivuliaimman taistelun! Te ette estä minua elämästä kaupungissa niin kuin itse tahdon. Häipykää täältä, pelkurit”, ärisin. Hädin tuskin ehdin päästä sanoissani loppuun, kun kissat molemmin puolin Mitsuota liukuivat eteenpäin silmät leiskuen, korvat luimistettuina ja niskakarvat pörhössä johtajansa huomaamattomasta merkistä. Kuulin taas takaani hiljaisia askeleita, ja vilkaisin olkani yli vain nähdäkseni kahden mustan kissan hiipivän matalaksi pudottautuneina suoraan kohti. Pelko kouraisi sydäntäni kuin jäiset kynnet, mutta työnsin tunteen sivuun, kiepahdin ympäri ja loikkasin vasemmalta puolelta lähestyvää varjoa päin. Viilsin kollin rintaan kaksi syvää viiltoa, ja tämä käännähti ketterästi sivuun ja pureutui lapaani. Heittäydyin kyljelleni, vaikka tunsinkin repivän tuskan kyljessäni kiskoessani itseäni kauemmaksi ja vastustajan hampaiden upotessa yhä syvemmälle, mutta kuten oli tarkoituskin, solakka hahmo kierähti ilmassa ylitseni ja iskeytyi maahan. Loikkasin käpälilleni ja kävin suoraan hänen kimppuunsa, eikä hän uskomattomasta nopeudesta huolimatta ehtinyt nousta ja väistää yllätyshyökkäystäni, joten repäisin hänen kylkeensä toiset kaksi ammottavaa rosoreunaista haavaa, jotka alkoivat vuotaa hillittömästi verta. Kollin toveri, joka oli hänen kanssaan niin samannäköinen etteivät he voineet olla kuin veljeksiä, kuitenkin upotti hampaansa takajalkaani ja kiskaisi minut pois, ennen kuin ehdin lyödä päähän iskun, joka olisi merkinnyt tuon taistelun päättymistä siltä erää. Käännyin selälleni maassa ja raapaisin häntä vapaalla jalallani silmään. Hän ei kuitenkaan irrottanut otettaan vaan paiskasi minut kauemmas. Pudotus ei ollut kova, mutta keuhkoni tyhjentyivät silti ilmasta, ja kimppuuni säntäsi punaruskea Poltesielu. Hän paljasti kyntensä ja sivalsi lapaani, johon ilmestyi pieni mutta pahannäköinen haava. Seuraavaksi tunsin lyönnin päässäni, ja hetken ajan näin vain tähtiä, ennen kuin katseeni tarkentui. Säpsähdin kipua lavassani ja kiemurtelin irti Poltesielusta, joka oli kurkottanut ja puraissut kipeästi kaulaani. Sitten kävin hänen päälleen kaikella sillä voimalla, joka löytyi kehostani. Vimma sai iskuni hurjemmiksi ja armottomammiksi, kun potkaisin hänet takajaloillani kauemmaksi ja käännähdin hyökäten uudelleen. Käpäläni sujahtivat hänen päänsä molemmin puolin ja lennähdimme mustalle ukkospolulle rääkyvänä ja kamppailevana karvakasana. Poltesielu nappasi otteen kaulastani ja viilsi jalkaani. Vastalahjaksi iskin kynsilläni minne vain pystyin, ja verta roiskui turkilleni, kun osuin hänen lapoihinsa ja kaulaan. Näykkäisin pikaisesti kollin repeytyneestä korvasta, ennen kuin hän työnsi minut kauemmaksi ja säntäsi vähän matkan päähän. Heti kuulin nopeita askeleita takaani ja loikkasin ylöspäin käännähtäen ilmassa niin, että laskeuduin mustavalkoisen kollin taakse. Sivulta minua lähestyi kuitenkin toinen mustista kissoista, ja haavoittunutkin oli noussut nilkuttaen nyt eteenpäin valmiina taistelemaan lopuilla voimillaan. Mitsu oli liittynyt mukaan tiimellykseen ja kaatoi minut nurin maahan. Poltesielu jättäytyi sivummalle tehdäkseen tilaa muille. Potkaisin Mitsua takajaloillani vatsaan ja lennätin hänet kauemmaksi, mutta hän käännähti sulavasti ilmassa ja laskeutui horjumatta. Naaras kiihdytti askeleitaan ja loikkasi suoraan kohti, samalla kun musta kissa läimäytti minua päähän kuten Poltesielu hetkeä aiemmin. Päässäni humisi, ja tajusin vain hämärästi jonkun repivän vatsaani kynsillään ja jonkun pureutuvan häntääni. Hetken ajan tunsin vain säkenöivää kipua kolmen kissan viiltäessä ja purressa parin minuutin ajan joka puolelta kehoani ja syventäessä haavojani.
”Seis! Vetäytykää kauemmas, joka ikinen, ja saartakaa hänet!” Mitsun käskevä ääni tunkeutui tajuntaani vain vaivoin, ja jäin makaamaan huohottaen maahan veren valuessa haavoistani ja värjätessä mustaa tietä ympärilläni. Kissat perääntyivät, mutta kipu tuntui yhä, ja menetin verta koko ajan. Silmät vain puoliksi auki ravistin päätäni selvittääkseni ajatukseni.
”Noin käy, kun yrittää vastustaa kaupungin taitavinta ja voimakkainta jengiä sen omalla reviirillä, typerä pentu”, mustavalkoinen kolli pilkkasi. Hänen sanansa nostattivat joukossa ivahuutojen tulvan, joka täytti pienen sivukujan ilman. Äänet valuivat ylitseni, ja ymmärsin ne vain puoliksi tuijottaessani saartorenkaan viittä kissaa katse leiskuen. Meteli oli uskomaton, ja pilkka ja nimittely muuttuivat yhä rumemmiksi. Mitsu antoi partionsa huudella hetken, ennen kuin vaiensi metakan muutamassa silmänräpäyksessä heilauttamalla toista korvaansa. Jengiläiset olivat hyvin järjestäytyneitä, laitoin merkille rentouttaessani lihakseni ja tunnustellessani oloani. Haavat olivat kuin tulessa, mutta purin hammasta ja yritin unohtaa kivun.
”Sattuuko, pentu? Tekeekö kipeää? Tämä on kaupungin taitavin ja voimakkain jengi, kuten Retsu sanoi, emmekä anna armoa kenellekään meitä uhmaavalle. Löylytämme kaikki sellaiset kissat, jotka eivät alistu tahtoomme. Emme voi säästää koskemattomina kuin pienet pennut ja naaraat”, hän maukui tyynesti. ”Olen jengimme varajohtaja. Johtajamme on Terry. Normaalisti tekisimme sinusta selvää, mutta vaikutat loistavalta taistelijalta, ja sinulla on vahva oma tahto. Olen varma, että sinusta löytyy myös älyä, vaikka teitkin tyhmästi laukoessasi tuollaisia päin naamaamme ja aiheuttaessasi taistelun.” Nousin hyvin, hyvin hitaasti istumaan, hivuttautuen joka kerralla vähän enemmän pystyyn, ja tunsin vastustajieni katseet turkissani, kun lopulta vääntäydyin ylös säkenöivästä kivusta huolimatta. Kohotin leukaani keltaiset silmät yhä pienesti palaen, vaikka taistelu olikin jo päättynyt.
”Vastaa suoraan. Tahdotko minusta taistelijan riveihisi?” kysyin viileähkösti. Mitsun kasvot valtasi laskelmoiva ilme, ja katseeni liukui viittä kissaa pitkin päätyen lopulta häneen. Neljästä viillosta verta vuotava musta kolli istui aloillaan häntä siististi etutassujen päällä veljensä vieressä. Molemmat katsoivat minua kylmästi samanlaisilla vihreillä silmillään. Poltesielu oli keskeyttänyt muutamien haavojensa puhdistamisen ja suoristautunut katsoen nyt minua. Retsuksi kutsuttu kolli, jonka valkoisessa turkissa oli mustia laikkuja, nuolaisi pikaisesti pientä naarmua olkapäässään kiinnittämättä mokomaan enempää huomiota ja tuijotti suuntaani avoimen vihamielisesti. Hännänpääni vääntyili, kun vilkaisin Mitsua. Tämä otti askeleen eteenpäin ja siristi meripihkasilmiään.
”Niin ajattelin. Tule mukanamme tai jää tänne ja tee kaupungissa mitä tahdot, niin emme häiritse sinua. Saat valita”, hän maukaisi hymähtäen. ”Jos tulet, opetamme sinulle kaiken minkä tahdot. Jos kieltäydyt, sinua ei hyväksytä enää koskaan jengiin. Olet vielä kovin nuori selviytyäksesi yksin..” Korvani värähtivät yllättyneisyydestä, mutta tunne meni nopeasti ohi ja aloin harkitsemaan asiaa. Jos ottaisin tarjouksen vastaan, saisin koulutusta kaikenlaisista aiheista. Jos jäisin, eläisin kaupungissa samanlaista hengissä keinottelevaa kulkukissan elämää kuin tähänkin asti. Näin ajatellessani päässäni kehkeytyi suunnitelma. Menisin mukaan ja opettelisin kaiken taistelemisesta, saalistamisesta, kiipeämisestä, uimisesta, juoksemisesta, ruuan varastamisesta ja paikoista joista sitä sai, hyvän nukkumapaikan valitsemisesta, elämästä ja kaikesta muusta, ja sen jälkeen lähtisin jengistä selviytyäkseni yksin taitojeni avulla, kunnes löytäisin isäni ja kostaisin sen, että hän hylkäsi emoni ja minut. Kostettuani voisin miettiä tulevaisuuttani tarkemmin, päätin ja siristin silmiäni nyökäten Mitsulle.
”Hyvä on. Tulen mukaanne.”
Ilta oli hämärtymässä, kun vihdoin nousin jaloilleni ja ravistelin paksua tummanharmaata turkkiani. Lihakset olivat kangistuneet pitkän istumisen jäljiltä ja nopeasti viilenevä ilma sai kissan kuin kissan liikkeelle, sillä kukaan ei tuntenut suurta mielenkiintoa jäätyä niille sijoilleen. Minua asia ei kuitenkaan haitannut, koska kosteus ja koleus eivät päässeet kuivalle ja lämpimälle iholleni asti. Muilla kaupunkilaisilla karva oli ohutta, eikä siitä ollut juuri vastusta tällaiselle säälle, mistä tajusin olla kerrankin hyvilläni. Partiokierrokset iltahämärän ajan sumussa eivät olleet minulle ollenkaan vastenmielisiä. Epäsäännölliseen nukkumiseenkin tottui ajan kanssa, ja nyt vain hymähdin ajatukselle, että olin alussa ollut uinahtamassa seisaalleni. Kohotin kuonoani ja maistelin ilmaa. Kaukaisuudessa kuului hirviön jyrinä, ja haistoin aineen jota sellaiset otukset joivat. Voimakas lemahdus jätteitä tuntui tällä kertaa siedettävältä, mitään herkkua se nenässä kulkeminen ei tosin koskaan tulisi olemaan. En vaivautunut selvittämään turkkini monia takkuja vaan astuin pois pahvilaatikosta, jossa vietin yöni. Hämärästä nurkan takaa pujahti punertava hahmo ja Poltesielu pysähtyi eteeni.
”Vauhtia”, kolli murisi. Siristin keltaisia silmiäni ja vilkaisin jengin taistelijaa terävästi, ennen kuin suuntasin askeleeni suoraan hänen ohitseen antaen kylkeni pyyhkäistä harmittomasti hänen lapaansa. Poltesielu häilyi uhkaavana taempana, kun kiristin hieman tahtiani ja pysähdyin roskakasan vierellä odottavien kissojen luo. Nämä kääntyivät nähdessään meidät ja lähtivät kulkemaan pienellä sivukujalla. Loikin perään välittämättä koko paikan tyytymättömimmästä ja äkäisimmästä kissasta, Poltesielusta, jolla taisi olla jokin ongelma. Kukaan ei koskaan viitsinyt udella häneltä mitään, mutta hänen menneisyydessään tuntui tapahtuneen jotain, mikä sai hänet tuollaiseksi. Olin oppinut olemaan välittämättä ’sen äkäilijän’ oikuista enkä enää kiinnittänyt niihin juuri huomiota, vaikka joskus tunsinkin pienen kiinnostuksen pilkahduksen nähdessäni sattumalta Poltesielun istumassa jossain synkän näköisenä.
”Onko jotain vialla?” kaunis ruskeavalkoinen naaras, joka jättäytyi vierelleni, kysyi ja näpäytti hännänpäällään lapaani. Angel oli varmaan ainut mukava kissa koko paikassa. Muut olivat kovia siihen tyyliin, että mikään ei heitä hetkauttanut. He eivät tainneet koskaan sanoa kenellekään mitään hyvää.
”Se tavallinen”, vastasin ja virnistin hieman. Angelin suupieltä nyki, ja hänen silmänsä välkähtivät.
”Poltesielu siis”, hän naukaisi. Nyökkäsin ja ajattelin pimeää ja sumuista, vaarallista kaupunkia, jossa tapahtui murhia ja ties minkälaisia salajuonia. Täällä oli melua, saastaa, metallipönttöjä, kaksijalkoja, hirviöitä, huonoon kuntoon menneitä pesiä. Sitten vertasin tätä kaikkea metsään, josta tuo naaras oli kertonut, joskin vähänlaisesti. Emme Angelin kanssa uskaltaneet puhua paljon, sillä säännöt olivat tiukat eikä kissojen kuulunut pitää toisistaan. Angel taisi kaivata synnyinseudulleen enkä ihmetellyt asiaa ollenkaan, kun mietti millaista siellä oli.
”Jep, Poltesielupa hyvinkin. Hän on ärsyttävä ja oikea kiusa kaikille, mutta penkoisin mielelläni hänen menneisyyttään, jos voisin”, maukaisin vakavoituen. Kaupunkilaisystäväni katse muuttui huolestuneeksi, ja räpäytin silmiäni.
”Äh, älä ihmeessä. Hänen asiansa eivät kuulu meille, eikä hänelle välttämättä ole mitään sen kummempaa sattunut”, naaras varoitti. Lapani jännittyvät, kun oloni muuttui varautuneeksi, ja siirsin katseeni suoraan eteen. Mitä Angel aikoi?
”Anteeksi”, taistelija huokaisi viimein. ”En tiedä mitään Poltesielusta, jos sitä epäilet. Minua vain huolestuttaa”, hän lisäsi ja vilkaisi taivaalle. Tein samoin ja tunsin ärtyisän aallon hyökyvän lävitseni. Syvänmusta avaruus levittäytyi yllemme tähtiä tuikkivana, mutta sen pilasi johonkin kohtaan piirtyvä pitkä piippu, jonka päästä kohosi savua. Sisimmässäni vihasin tätä paikkaa. Täällä kaikki oli väärinpäin eikä kissojen kuulunut asua näin. Tunsin ja tiesin sen, vaikka en itsekään ollut koskaan astunut yhdelläkään käpälällä minnekään muualle.
”Ei se mitään”, murahdin. ”En ala minkäänlaiseksi tutkijaksi, menettäisin vain häntäni ja korvani moisessa puuhassa. Mainitsin vain. Omassakin elämässä on nimittäin tarpeeksi tekemistä.” Angel heilautti häntäänsä ja sukelsi varjoihin. Seurasin häntä itsekseni huokaisten ja otin kiinni muut, mustan Fergusin ja raidallisen Athonin. Omassa elämässäkin oli tosiaan tekemistä.”Koulutuksesi on loppunut, ja kaikki siihen osallistuneet taistelijat kertovat osaamiseesi riittävän nousemiseen arvoasteikossa. Siispä sinulla aina tästä päivästä siihen päivään, jona henkesi jättää ruumiisi, on taistelijan oikeudet ja velvollisuudet. Oletko valmis ottamaan vastaan kaiken, minkä uusi asemasi jengissäni tuo mukanaan?” kilpikonnakuvioinen naaras maukui meripihkasilmiään siristäen ja tuijotti minua pahvilaatikolta, jonka päällä seisoi hännänpää vääntyillen. Istuin kaikkien alas kokoontuneiden kissojen edessä häntä käpälilläni ja katsoin johtajaa tyynesti.
”Henkeni nimeen”, naukaisin hiljaa. Mitsu loikkasi alas pahvilaatikolta, käveli luokseni ja laski tassunsa tassulleni. Hän katsoi minua silmiin ja huitaisi ilmaa hännällään.
”Siinä tapauksessa Yön ketut tunnustaa sinut täysivaltaiseksi taistelijakseen, kunnes toisin mainitaan”, hän sanoi uhkaavasti.
”Taitoni, voimani ja henkeni ovat käytettävissänne”, kehräsin vaarallisella äänellä ja nostin pöyheän tummanharmaan häntäni pystyyn. Mitsu hymähti tyytyväisenä.
”Täten Kazuo on viimeistä veripisaraa myöten Yön kettujen jäsen ja velvollinen kuolemaan, jos pettää jenginsä”, naaras julisti tassu yhä tassuni päällä.
”Palvelen teitä parhaani mukaan”, maukaisin ja nyökkäsin hitaasti. Kiepahdin ympäri kohti kissajoukkoa, jännitin voimakkaita lapojani, nostin leukaani ja tuijotin jengiläisiä keltainen katse hehkuen. Kilpikonnakuvioitu naaras astui viereeni ja nosti oman häntänsä. Kohahdus kävi joukon halki.
”Kazuo! Kazuo!” kissat huusivat hiljaisilla äänillä. He alkoivat pitenevien varjojen lailla lähestyä minua hiipivin askelin ja laskivat päänsä selälleni jokainen omalla vuorollaan, sillä aikaa kun olin muiden kiiluvasilmäisten hahmojen ympäröimä. Kukaan ei sanonut enää mitään. Paitsi..
”Hienosti tehty”, Angel kuiskasi korvaani ja nuolaisi poskeani. Päästin lyhyen, karhean ja vaimean kehräyksen, kun ruskeavalkoinen naaras lepuutti päätään menojen vaatimien tapojen mukaisesti selälläni. Lämpö selässäni, taistelijan tuttu tuoksu ja rauhallinen olemus saivat oloni kohenemaan entisestään.
”Kuten aina ennenkin, arvoasteikossa nousseen kissan tulee suorittaa ensimmäinen tehtävänsä uudessa asemassaan mahdollisimman pian, ennen seuraavaa kuuhuippua. Olen Siriuksen kanssa miettinyt sopivaa juuri Kazuolle, ja päätös on nyt valmis”, Mitsu maukui hiljaa, mutta hänen äänensä erottui hyvin, koska kukaan muu ei puhunut. Väräytin korviani ja kuuntelin, kun kissat kääntyivät vaiti johtajansa ja tämän vieressä seisovan mustan, solakan vihreäsilmäisen kollin puoleen.
”Hän valitsee mukaansa yhden taistelijan, jonka kanssa menee kaupungin ulkopuolelle, ja etsii neljän klaanin rajalta partion tai yksittäisiä kissoja, joiden kimppuun hyökkää”, Mitsu ilmoitti kovalla, kylmällä äänellä. ”Toinen taistelija todistaa, että hän suorittaa tehtävänsä.” Nyökkäsin sen kummempia ajattelematta ja viittasin hännälläni Angelia tulemaan viereeni. Tämä väräytti korviaan vastaukseksi kysyvään katseeseeni, jonka nostin taas Mitsuun.
”Valitsen Angelin. Palaamme kuuhuippuun mennessä, kuten pitääkin”, vastasin kuuluvasti. Johtaja hymähti ja korotti sitten ääntään.
”Kazuo ja Angel lähtevät nyt heti. Te muut, palatkaa tehtäviinne.” Kissojen hajaantuessa vaiti vilkaisin Angelia, joka hymyili pienesti ja näpäytti lapaani hännänpäällään.
”Menoksi sitten vain”, naaras naurahti hiljaa. Virnistin ja nyökkäsin.
”Menoksi vain”, toistin, ja lähdimme yhdessä kulkemaan kujaa pitkin kohti katua, joka kulki sen edestä. Mitsu tassutti Siriuksen kanssa sivummalle muista, ja kun hän yhtäkkiä kesken keskustelun vilkaisi minua hiljaisen uhkaavasti, jäiset kynnet kouraisivat sydäntäni. Oliko naaras aavistanut jotain, kun olin valinnut Angelin? Loikimme taistelijatoverini kanssa kaupungin sokkeloihin, mutta en voinut rauhoitella itseäni millään, koska Mitsu ei antanut koskaan näyttöä – jos hänellä oli pienenpientäkin hitusen suurempi epäilyn häivä, hän toimi eikä antanut armoa. Edes omalle kumppanilleen ja pennuilleen? Kysymys pulpahti mieleeni, ja sisimpäni tuntui jäätyvän. Entä Mitsun oma perhe? Eikö se merkinnyt tuolle naaraalle mitään? Siihen kysymykseen en halunnut kuulla tai nähdä vastausta. Olisinpa silloin tiennyt, että vastauksen juuri tuohon kysymykseen nimenomaan saisinkin ja se, mikäpä muukaan, laittaisi minut ajattelemaan lähtemistä ja jäämistä. En tiennyt, kuinka kauan ylitimme ja alitimme aitoja ja muureja, hypimme esteiden yli, juoksimme ukkospolkujen toiselle puolelle, vaihdoimme suuntaa, kahlasimme jätevesiojien läpi ja hiivimme joitakin vaarallisia rajoja pitkin, kunnes vihdoin tupsahdimme suurkaupungin ulkopuolelle ja näimme edessämme risteileviä teitä, äriseviä hirviöitä, omituisia kylttejä, alikulkutunneleita ja muuta turhaa. Tässä vaiheessa oli minun vuoroni olla eksyksissä ( Eikä Angel edes ollut ollut eksyksissä, hän tunsi kaupungin melkein yhtä hyvin kuin minä muttei reittiä sieltä pois ) ja Angel taas tiesi tämän tienoon kuin omat tassunsa, joten oli hänen vuoronsa astua johtoon. Luovutin kärkipaikan ilomielinen ja seurasin häntä kuin avuton kissanpentu, kun hän hiipi, luikki, pinkaisi lyhyitä matkoja eteenpäin, piiloutui rehottaviin heinikkoihin, hiipi taas vähän matkaa ja syöksähti toiset vähän matkaa. Lopulta edessämme oli vain yksi ukkospolku, jonka reunoilla oli kaksijalkojen pesiä ja niiden puutarhoja ympäröiviä aitoja. Kaikkialla oli melko rauhallista, linnut lauloivat ja näin pari oravaakin hyppelehtimässä nurmella ja kiipeämässä puissa. Angel johdatti minua tottuneesti tietä pitkin, ja lopulta näin sen lähellä vain metsää. Nyt kaunis naaras laskeutui varovasti tienpenkkaa alas ja loikkasi ojan yli sen toiselle puolelle. Hänen perässään astuin havupuiden väliin aivan paljaan maan vieressä ja tunsin pehmeän neulasmaton polkuanturoitani vasten, kun lähdin jälleen seuraamaan häntä. Hiljaisuudessa kuljimme hetken, kunnes Angel yhtäkkiä pysähtyi ja syvälle ajatuksiini uppoutuneena melkein törmäsin häneen.
”Mitä nyt?” kysyin häkeltyneenä, mutta vaikenin heti, kun taistelija viittoi hännällään olemaan hiljaa ja loikki samassa jonnekin kadoten samalla näkyvistä. Pinkaisin perään ja saavutin naaraan jonkin aidan luona, jonka vierellä kasvavaan heinikkoon hän oli kyyristynyt.
”Tätä kutsutaan hevospaikaksi, ja tämä toimii Tuuliklaanin ja Jokiklaanin välisenä rajana. Jos olen oikeassa, aurinkohuipun partion pitäisi olla jo käynyt täällä. Hyvällä tuurilla tapaamme yksittäisen kissan joku aika päivästä”, naaras naukui hiljaa, irrottamatta katsettaan varjoisasta ruohikosta edessämme. Nurmen keskellä kasvoi puita ja muutakin aluskasvillisuutta. Takanamme oli aita. Kyyristyin matalaksi Angelin viereen ja valmistauduin pitkään odotukseen.
Lihakseni olivat kangistuneet kauan kestäneen paikallaanolon jälkeen, ja silmäni olivat jo kertaalleen ehtineet painua kiinni, kun vihdoin näkyviin käveli vierekkäin kaksi kissaa. He puhelivat ja nauroivat keskenään ja näyttivät nauttivan viherlehden saapumisen tuomista iloista. Linnut lauloivat ja oraviakin näkyi silloin tällöin, leppeä tuuli pörrötti turkkia ja aurinko lämmitti.
”Kazuo, nyt”, Angel sihisi korvaani. Ravistelin itseäni ja nousin käpälilleni verrytellen mahdollisimman hiljaa ja huomaamattomasti voimakkaita lihaksiani. Liike suorastaan sattui tunnottomiin jäseniin, mutta pian tunne hävisi ja vaihtui olotilaksi, jossa olin virkeä ja täysissä voimissani. Kohdistin katseeni kahteen kissaan. Toinen oli suurikokoinen kolli, jonka vaaleanruskeassa turkissa näkyi tummempia pilkkuja, ja toinen harmaa naaras, jonka karvoituksessa oli tummempia juovia. Siristin silmiäni ja vilkaisin Angelia.
”Taistelen kollia vastaan, ota sinä tuo toinen”, kuiskasin naaraalle, joka nyökkäsi ja kiinnitti katseensa omaan vastustajaansa. Halusin mitellä itseni kokoisen kanssa.
”Hyökätään, kun annan merkin”, Angel sihahti. Nykäisin toista korvaani, ja keskityimme taas odottamaan, kunnes kaksikko oli enää seitsemän ketunmitan päässä meistä. Mielessäni tajusin Angelin asettuneen ovelasti niin, että tuuli kuljetti heidän hajujaan meitä kohti eikä toisinpäin. Kiitin häntä siitä ja jännitin kehoni. Ruskeavalkoisen naaraan niskakarvat pörhistyivät, ja samassa hän heilautti häntäänsä. Hyökkäys oli äänetön, emmekä antaneet varoitusta, kun syöksyimme heinikosta ja kävimme samoin tein klaanilaisten kimppuun. Nämä kääntyivät suuntaamme melkein heti, ja näin heidän silmiensä leviävän yllätyksestä. Keikautin pilkullisen kollin helposti kumoon, koska hän ei ollut ollut varautunut, ja painoin hänet alleni maahan. Soturin tila ei kuitenkaan kestänyt kauan, ja hän alkoi takoa vatsaani takajaloillaan potkaisten sitten oikein kunnolla. Lennähdin kauemmaksi, kiepahdin ilmassa ja laskeuduin kaikille neljälle käpälälle.
”Et siis olekaan aivan helppo vastus”, naurahdin ja loikkasin uudemman kerran. Vastustajani painautui matalaksi heti, kun olin irronnut maasta, ja nousi samassa heti ehdittyäni hänen kohdalleen. En kuitenkaan ollut aloittelija, ja sain tilanteen pelastettua polkaisemalla käpälilläni lisää vauhtia hänen selästään. Näin sain kontrollin liikkeeseeni ja onnistuin taas laskeutumaan pehmeästi tömähtäen kissamaisen notkeasti.
”Etkö osu, tunkeilija?” kolli ivasi. Silmäni kapenivat ja alkoivat hehkua.
”Minä sinulle osumiset näytän!” ärähdin ja paljastin käyrät mustat kynteni. Pilkullinen ruskea soturi hyökkäsi, ja oli minun vuoroni puolustautua. Kolli tuli suoraan kohti, mutta väistin ja liu’uin sulavasti hänen ohitseen raastaen samalla karvaa hänen kyljestään ja tehden kevyet haavat, joista alkoi tihkua verta.
”Nimeni on Timoteiturkki. Muista se, kun olen tappanut sinut”, hän sähähti ja kiepahti ympäri käyden uudestaan kimppuuni. Sain taas vältettyä pahat vammat, kun kävin suoraan päälle ja painoin hänet maahan. Aloin kynsiä, purra ja lyödä kollia. Iskuni näyttivät suorastaan epätoivoisilta, mutta tähtäsin ne huolella syvälle. Timoteiturkki rääkäisi ja ponkaisi väkisin pystyyn. Peräännyin ja vedin huuleni irveen paljastaen kiiltävät kulmahampaat. Jokiklaanilainen murahti kirouksen ilmeisesti haavojen tehdessä kipeää ja ravisteli itseään pikaisesti. Sitten iskimme taas yhteen, ja Timoteiturkki vetäisi rintaani syvät haavat ja onnistui vielä näykkäisemään korvaanikin. Seuraavaksi hän pääsi puraisemaan jalkaani, mutta väistin täpärästi ja sain tilanteen käännettyä omaksi edukseni, kun potkaisin häntä lapaan ja sain hänet horjahtamaan hieman. Nopeasti Timoteiturkki oli taas saavuttanut tasapainon, mutta en jättänyt tilaisuutta käyttämättä vaan kävin hänen päälleen ja raastoin hänen selkäänsä takajalkojeni kynsillä. Kolli oli vähällä lysähtää maahan ja onnistui vain hädin tuskin keinottelemaan itsensä pystyyn, kun puraisin häntä kipakasti vielä niskastakin. Vihdoin hän onnistui karistamaan minut kimpustaan ja hyökkäsi itse.
”Lopultakin”, maukaisin ivallisesti. ”Luulin, että leikki olisi loppu jo näin pian.” Timoteiturkki sähähti ja läimäisi päätäni. Tähdet vain vilisivät silmissäni, ja ravistelin iskun kohdetta nopeasti selvittääkseni ajatukseni taas taisteluun.
”Älä unta näe”, kolli naukaisi kevyellä äänellä. Murisin, peräännyin pari askelta ja kävin uudelleen hyökkäykseen, jonka Timoteiturkki torjui helposti ja käänsi omaksi yrityksekseen. Taistelu näytti nyt olevan kokeneemman kissan tassuissa, mistä en pitänyt ollenkaan. Kolli pääsi naarmuttamaan kylkeäni, joten puolustukseni hieman petti, mutta kiepahdin ja sain raapaistua hänen kasvojaan, joihin ilmestyi jäljet. Hän räpytti veripisarat silmistään ja ärähti.
”Täältä pesee”, ilmoitin ja hyökkäsin.
Timoteiturkki ja Lampiturkki loikkivat pois, mutta vaaleanruskea, tummemmat pilkut omaava kolli pysähtyi ja kääntyi vielä katsoen meitä ruohonvihreät silmät loimottaen. Kohtasin tuijotuksen vakaasti ja sähisin.
”Tämä ei jää tähän”, monilla haavoilla oleva soturi huusi kauas kantavalla äänellä tyynen varmasti. Luimistin korviani ja päästin uhmakkaasti pitkän ulvonnan voiton merkiksi. Timoteiturkin tassu nousi uhkaavasti ja kynnet liukuivat esiin.
”Tule jo!” harmaa jokiklaanilaisnaaras ulvaisi lapansa yli. Kolli epäröi hetken, mulkaisi sitten minua ja Angelia ja kääntyi kiitääkseen toverinsa luo. Jupisin jotain itsekseni ja käännyin ruskeavalkoista taistelijaa kohti. Harmaa turkkini oli sekaisin ja olin saanut paljon haavoja sekä naarmuja, mutta mikään ei vaikuttanut hengenvaaralliselta, vaikka tunsinkin kipua ja silmäni yläpuolella pisteli. Angel oli saanut kehoonsa jonkin verran viiltohaavoja, joista vuosi verta, ja vilkaisin niitä huolestuneena. Naaraan silmät kuitenkin loistivat ja askel oli varma, joten hän vaikutti olevan muuten ihan kunnossa ja valmis kotimatkaa varten.
”Hyvinhän se meni. Seurauksista meidän ei tarvitse välittää, olimme vain suorittamassa tehtävää emmekä palaa tänne enää vähään aikaan”, hän naukaisi tyytyväisenä. Nyökkäsin ja kosketin hänen kuonoaan omallani. Nyt voisimme palata.
SULKAMYRSKY
Keskipäivän aurinko valaisi maan, kun nousin takajaloilleni Vinhasielun syöksyessä kohti ja kampesin hänet toiseen suuntaan vapaiksi jääneillä kahdella käpälälläni. Kun soturi tunsi menettävänsä tasapainon, hän haki maasta tukea tassuillaan, mutta oli jo liian myöhäistä. Hän mätkähti kyljelleen. Pudottauduin takaisin neljälle käpälälle ja odotin mestarini nousevan ylös kommentoimaan puolustautumistani. Kolli kuitenkin vain makasi paikoillaan keuhkot tyhjentyneinä, ja hätäännys pisteli turkissani. Säntäsin hänen viereensä niskakarvat pystyssä ja painoin pääni nuuhkiakseni laikukasta kylkeä, mutta Vinhasielu avasi jo syvänoranssit silmänsä ja katseli minua tyytyväisenä. Vetäydyin kauemmas antaakseni hänen nousta ja kohdistin häneen tummien vihreiden silmieni katseeni. Kolli kampesi itsensä pystyyn ja istahti maahan. Hän nosti toista etutassuaan, nuolaisi sitä karhealla vaaleanpunaisella kielellään ja pyyhkäisi korvallistaan. Heilautin häntääni tietämättä, mitä seuraavaksi tapahtuisi, ja tyydyin tarkkailemaan häntä pienen välimatkan päästä.
”Tuo oli jo paljon parempi”, Vinhasielu naukaisi ja laski tassunsa maahan. ”Kunhan olet käynyt koulutuksesi loppuun huolellisessa opastuksessa, vihollisklaanit saavat tutista kirppuisissa turkeissaan. Etenkin Tuuliklaani.” Hänen silmiensä hehku kertoi, että hänen ajatuksensa olivat Saarnihallassa, ensimmäisessä mestarissani ja hänen omassa isoisässään. Saarnihalla oli ollut myös Myrskyklaanin varapäällikkö. Värähdin muistaessani harmaan soturin liikkumattoman ruumiin, joka oli maannut aukion keskellä ja muuttunut illan hämärtyessä mustaksi muodoksi varjojen keskelle. Silloin olin yhdessä Vinhasielun ja hänen veljensä Vääräkajon kanssa luvannut, että kostaisin kollin kuoleman yhdessä heidän kanssaan.
”Etenkin Tuuliklaani”, toistin silmiäni siristäen. Muistin emoni Sinisielun raivoa tihkuvan äänen, kun hän oli kertonut Kanjoniloikan keltaisen katseen ivallisuudesta taistelun jälkeen, palattuaan muiden mukana leiriin. Juuri Kanjoniloikka oli tappanut Saarnihallan ja viiltänyt loven Sinisielun vasempaan korvaan.
”Kokeillaan vielä yhtä liikettä, ennen kuin palataan leiriin”, Vinhasielu päätti ja jatkoi: ”Se toimii hyvin, kun haluat auttaa Kanjoniloikkaa nielemään vähän tomua.” Tiesin, ettei ollut aivan oikein ajatella noin, mutten kiirehtinyt korjaamaan ystäväni käsitystä, koska tiesin miltä hänestä tuntui ja olin samalla aaltopituudella hänen kanssaan. Sen sijaan nyökkäsin ymmärtäneeni ja odotin kärsimättömänä, kun hän nousi pystyyn ja väräytti korviaan.
”Tällä kertaa sinä hyökkäät ja minä yritän puolustautua. Kokeile liukua vatsani alle, kierähtää siellä selällesi ja potkaista minut menemään. Voit tehdä mitä tahansa, jotta pystyt toteuttamaan liikkeen, mutta nouse mahdollisimman nopeasti pystyyn heti iskun suoritettuasi”, kolli ohjeisti. Hän kääntyi tassuttaakseen harjoittelukuopan toiselle puolelle, ja seurasin häntä katseellani. Olisi luultavasti varminta harhauttaa hänet toiseen suuntaan ja koettaa sitten taisteluliikkeen ensimmäistä vaihetta. Vinhasielu asettui minua vastaan saavutettuaan haluamansa etäisyyden ja kyyristyi sähisten, kun pudottauduin hieman matalammaksi ja lähdin kiertelemään hänen ympärillään katse yhä tiukasti laikukkaassa turkissa. Tarkkailin kollin liikkeitä ja annoin vihreiden silmieni liukua hänen omien oranssiensa ylitse nähdäkseni niissä jonkin tunteen, joka ehkä ennakoisi hänen seuraavaa siirtoaan. En kuitenkaan erottanut mitään. Vinhasielu seurasi minua katseellaan, kun vaihdoin kiertelyn sijaan astumaan laajassa kaaressa hänen edessään sivuttaen liikkuen ja mietin yhä parasta tapaa aloittaa hyökkäys. Kolli tiesi, mitä aioin, koska oli itse päättänyt sen seuraavaksi harjoitukseksi, joten pelkällä suoraan päin – vatsan alle strategialla tuskin pääsisin hyviin tuloksiin. Mutta jos syöksyisin hieman vinosti hänen ohitseen, hän saattaisi lähteä liikkeelle ja yrittää osua kylkeen, kaulaan tai päähän, jolloin voisin kierähtää maahan ja kiemurrella hänen alleen. Siinä vain oli sellaisia huonoja puolia, että minun täytyisi tehdä hyvin tiukka käännös ja Vinhasielun täytyisi todella yrittää osua minuun. Se olisi kuitenkin kokeilemisen arvoista. Pysähdyin muutamaksi sekunniksi päästyäni suoraan linjaan vastapäätä mestariani, ja venytin sitten askeleeni juoksuun. Seurasin silmäkulmastani hänen reagointiaan, kun käänsin kulkuni miltei heti hieman viistoksi ja näytin suuntaavan hänen ohitseen. Vinhasielu käännähti lapa lähtöpaikkaani kohti ja odotti. Kun olin melkein hänen kohdallaan, hän ponnisti sulavasti loikkaan ja ojensi käpälänsä eteen. Heti hänen kohottuaan ilmaan vierähdin ketterästi maahan oikealle kyljelleni ja kierähdin sen jälkeen toiselle lavalleni nähdäkseni hänet edelleen. Ehdin täpärästi huomaamaan, miten hänen loikkansa kääntyi syöksyyn, ja koetin sekunnin murrososassa laskea hänen laskeutumispaikkansa edes suurin piirtein. Sen hädin tuskin huomattavissa olevan ajan sisällä tehtyäni vääntelehdin ympäri. Ponnistelin takajaloillani ja jännitin vasenta lapaani, onnistuen siten pääsemään selälleni maahan pää Vinhasieluun päin. Noin sekunnin päästä mestarini, joka ei ollut kyennyt vaihtamaan suuntaa ilmassa, laskeutui maahan. Hänen etukäpälänsä tömähtivät maahan parin hiirenmitan päähän takajaloistani, enkä hukannut hetkeäkään, vaan potkaisin niin nopeasti kuin vain pystyin. Lyönti osui, mutta yllätyksekseni Vinhasielu ei lennähtänytkään kauemmaksi, vaan näyttikin kohoavan ilmaan pystysuoraan. Yllättyneenä kiemurtelin hännänmitan verran kauemmaksi päästäkseni pois hänen altaan. Hetkeä myöhemmin Vinhasielu putosi kohtaan, jossa olin juuri äsken maannut. Hän horjahti muutaman kerran pahasti mutta saavutti sitten tasapainon kaatumatta. Kompuroin pystyyn ja jäin tuijottamaan häntä ällistyneenä. Soturi istahti hengästyneenä maahan ja hymyili ilkikurisesti ilmeelleni, kun ihmettelin yhä hänen äkillistä pystysuoraa nousuaan.
”Miten sinä tuon teit?” kysyin häkeltyneenä, ennen kuin Vinhasielu ehti maukua mitään.
”Odotit niin kauan, että takajalkanikin osuivat maahan, kun laskeuduin. Ehdin helposti nähdä mitä aioit, mutta ilmassa ei pysty vaihtamaan suuntaa. Minulla oli muutama sekunti aikaa valmistautua ponkaisemaan ylöspäin heti kaikkien käpälieni kosketettua maata. Jos et olisi odottanut niin kauan, en olisi onnistunut. Ja koska samalla hetkellä potkaisit minua, kohosin vähän korkeammalle kuin muuten”, hän selitti. ”Hyökkäyssuunnitelmasi oli mielenkiintoinen. Jos olisin ollut oikeassa taistelussa ja olisin huomannut vihollisen juoksevan viistosti ohitseni, en olisi jättänyt tilaisuutta käyttämättä, vaan olisin loikannut ja yrittänyt kaataa hänet. Nyt olisit epäonnistunut, jos en olisi toiminut kuin tositilanteessa, vaan olisin antanut sinun juosta ohi. Tarkoitushan on kuitenkin valmistautua taisteluun, joten tein kuten tein.” Kuuntelin hiljaa ja heilautin hämmentyneenä häntääni. Vinhasielu todella osasi taistella, vaikka olikin pienikokoinen ja saattoi sen takia joutua aliarvioiduksi. Toisaalta vihollinen olisi taistelussa helpompi vastustaja näin aluksi, kun ei välttämättä osaisi varoa aliarvioituaan toisen taidot. En ollut varma, olisinko itse tajunnut toimia samanlaisessa tilanteessa samoin kuin Vinhasielu nyt.
”En tiennytkään, että noinkin voi tehdä. Täytyy pitää muistissa”, maukaisin vastaukseksi ja kumarsin kunnioittavasti. Mestarini naurahti.
”Yritetään uudelleen jonakin toisena päivänä. Nyt meidän täytyy palata leiriin, koska aurinkohuipun hetki lähestyy jo, ja Vaahteravalu odottaa meitä takaisin siihen mennessä. Sinulla on varmasti nälkäkin”, hän hymähti.
”Selvä”, vastasin häntääni heilauttaen ja lähdin seuraamaan mestariani ylös kuopasta, jonka pinnalla oli vielä pieniä läiskiä lunta. Nekin luultavasti sulaisivat pian pois auringonpaahteen taas lämmetessä. Kun livahdimme reunan yli metsään ja suuntasimme kohti notkoa, Vinhasielu hidasti askeleitaan, jotta voisin kulkea hänen rinnallaan.
”Tämä on muuten viimeinen päiväsi oppilaana. Aurinkohuipun aikaan, kun metsästyspartiot ovat palanneet ja kaikki ovat syöneet, Suistotähti pitää nimitysmenosi Suurtasanteella”, hän maukui samassa. Silmäni laajenivat hämmästyksestä, ja käpäliäni kihelmöi jännitys, kun jatkoin matkaa hänen vierellään.
”Ihan oikeastiko?” varmistin ilme kirkastuen. Vinhasielu nyökkäsi, ja hymy nyki hänen suupieliään, kun hän kohdisti minuun oranssin vilkaisun.
”Ihan oikeasti. Piiskutassu nimitetään myös. Ikuisuustassun menot jäävät kuun parin päähän sen kettujupakan takia, mutta eiköhän kovan harjoittelun pitäisi jouduttaa sitä vaikka neljännesosakuulla. Hänen täytyy saada muut kiinni.” Sydämeni jyskytti rinnassani, ja silmiini syttyi loiste, kun kuuntelin mestarini hyvät uutiset. Olin tietenkin pahoillani siskoni puolesta, mutta olkoonkin että se laimensi uutisen tuomaa iloa, en silti pystynyt murehtimaan. Jättäydyin hieman jälkeen Vinhasielusta sulatellakseni asiaa. Minusta todella tulisi Myrskyklaanin soturi!
”Minä Suistotähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään kasvonsa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi.” Suistotähden ääni kaikui selkeänä ja harkittuna metsän hiljaisuudessa. Kolli seisoi Suurtasanteella tuulen pörröttäessä hänen turkkiaan ja laski silmiään siristäen kylmänvihreän katseensa minuun ja Piiskutassuun. ”Sulkatassu ja Piiskutassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania – jopa henkenne uhalla?” Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin, kun hetken tärkeys selvisi yhdessä ohikiitävässä välähdyksessä. Lupaus, jonka nyt antaisin, sitoisi minut asettamaan klaanin etusijalle ja suojelemaan sitä vaikka omalla hengelläni. Olisin velvollinen noudattamaan soturilakia ja huolehtimaan kykyjeni mukaan klaanitovereistani. Ääneni oli näistä ajatuksista huolimatta vakaa ja rauhallinen, eikä siitä voinut erottaa valheellisuutta, kun vastasin kuuluvasti:
”Lupaan.”
”Lupaan”, toisi Piiskutassu, jonka karvat olivat nousseet pystyyn jännityksestä.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne: Piiskutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Piiskuvarjona. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja voimaasi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.” Suistotähti loikkasi alas Suurtasanteelta ja astui eteenpäin laskeakseen kuononsa Piiskuvarjon kumartuneen pään laelle. Entinen oppilas kyyristyi entistäkin alemmas, jotta voisi antaa päällikölle kunnioittavan nuolaisun lapaa. Sitten hän suoristautui ja käveli muiden sotureiden joukkoon. Suistotähti seisoi paikoillaan ja katseli minua hetken, ennen kuin ryhtyi taas puhumaan. Jännitykseni oli tiessään nyt, ja jäljelle oli jäänyt vain tyyni vakaus. ”Sulkatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Sulkamyrskynä. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja älyäsi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi. Hän kosketti kuonollaan päätäni. Laskeuduin matalammaksi ja nuolaisin päällikön voimakasta lapaa kunnioittavasti, ennen kuin kehräsin hiljaa kiitoksen ja livahdin seisomaan Vinhasielun ja Piiskuvarjon väliin. Kissojen joukosta alkoi kuulua ylistäviä maukaisuja, ja pian koko klaani oli yhtynyt toistamaan uusien sotureiden nimiä.
”Piiskuvarjo! Sulkamyrsky! Piiskuvarjo! Sulkamyrsky!” Vastaanotin ympärilläni tungeksivien kissojen onnitteluja nyökkäyksin ja ystävällisin naukaisuin, mutta kaikkein hienoimmalta minusta tuntui, kun Vinhasielu kosketti kyljellään kylkeäni ja maukui omansa. Kehräsin ja katsoin häntä hetken silmiin, kunnes emoni näpäytti kaulaani hännänpäällään. Käännyin hänen puoleensa ja kohtasin säkenöivien tummansinisten silmien ylpeän katseen.
”Onneksi olkoon”, naaras naukaisi hymyillen ja heilautti toista korvaansa. ”Olet hieno lisä Myrskyklaanin sotureihin.” Sitten hän räpäytti silmiään ja tassutti vastanimitetyn veljeni luo. Tavoitin Piiskuvarjon katseen hänen ylitseen, ja hymyilimme hetken ajan toisillemme. Suistotähti korotti äänensä.
”Esi-isiemme perinteiden mukaisesti Piiskuvarjon ja Sulkamyrskyn täytyy istua vaiti aamunkoittoon asti. He vartioivat leiriä seuraavan yön yksinään, kun me muut nukumme”, hän maukui kuuluvalla äänellä. Nyökkäsin juhlallisesti ja näin veljeni tekevän samoin. Päällikkö silmäili klaaniaan ja antoi katseensa pysähtyä kahteen tuoreeseen soturiin hieman kauemmaksi ajaksi kuin muihin. Sitten hän ilmoitti kokoontumisen päättyneeksi ja hävisi pesäänsä Vaahteravalu perässään. Kohotin päätäni ja katsoin siniselle taivaalle, jonka halki kiisi valkoisia, paksuja pilviä. Aurinko lämmitti turkkiani ja tuntui valaisevan metsän lisäksi myös ajatukseni. Olin Sulkamyrsky, en Sulkatassu.
Vaahteratähden osoitettua kokouksen päättyneen käännyin katsomaan Leijonatassua, jonka vihreät silmät säkenöivät innosta. Nuori kolli oli ensimmäinen oppilaani, ja olin ilahtunut kunniasta, kun päällikkö oli kutsuttanut minut pesäänsä ja kertonut tästä. Heti olin päättänyt tehdä parhaani mestarina ja kantaa vastuun uuden soturin kouluttamisesta mahdollisimman hyvin. Leijonatassusta kasvaisi varmasti hieno kissa, kunhan hän saisi opetusta. Hetken ajan tunsin kuitenkin pientä epävarmuutta. Mitä jos en onnistuisikaan? Oppilaan katse kysyvä katse havahdutti minut, ja hymyilin hänelle pienesti. Tietenkin osaisin, ja ainahan voisin kysyä neuvoa kokeneemmilta, mutta nyt huolenaiheeni odotti ensimmäistä käskyä, jonka toteuttaa.
”Voimme yhtä hyvin käydä kiertämässä rajat kuin vetelehtiä leirissä. Ehkä, jos jaksat, harjoittelemme myös hieman saalistusta. Oletko valmis? Kun palaamme, Sammaltassu saa näyttää sinulle paikkasi oppilaiden pesässä”, mau’uin ja heilautin häntääni. Leijonatassun silmät kirkastuivat entisestään, ja hän nyökkäsi.
”Vaikka heti”, kolli vastasi.
”Tulehan sitten”, naukaisin tyytyväisenä hänen asenteeseensa. Niemitassu vaikutti aivan erilaiselta, mielessäni käväisi, kun kävelin Leijonatassu vierelläni piikkipensastunnelille ja sukelsin sen sisään. Vankat kasviseinämät pyyhkivät viileinä kylkiäni, ja käpäläni tapasivat kovettunutta hiekkaa, jolle useat kissat olivat ajansaatossa astuneet. Leijonatassun turkki kosketti hipaisten lapaani, ja vilkaisin oppilasta hymähtäen. Vaahteratähti oli uskonut minulle tehtävän, jota en tahtonut tyriä, kuten ei luultavasti Pikkupurokaan. Pian metsä levittäytyi eteemme, ja Leijonatassu ei voinut vastustaa kiusausta, vaan kiihdytti vauhtiaan ja kiri ohitseni. Annoin kollin mennä edeltä ja kadota näkyvistä, mutta tarkistin välillä, että hänen tuoksunsa oli tuore eikä siinä ollut havaittavissa pelkoa. Korvani kääntyilivät valppaina puolelta toiselle, kun kuuntelin niin metsän tuttuja ääniä kuin merkkejä Leijonatassun tekemisistä. Oloni rentoutui hiljalleen, kun linnun laulu ja riistaeläinten rapina sekä tuulen suhina soljuivat luokseni. Kohotin aavistuksen kuonoani keskeyttämättä kulkemista ja haistelin yön raikastamia tuoksuja samalla kun kuljin aluskasvillisuudessa. Tunsin hiiren ja vesimyyrän hajut, mutten erkaantunut vakaasta reitistäni jäljittämään niitä vaan tyydyin nauttimaan pelkistä tuoksuista, jotka saivat veden herahtamaan kielelle. Puissa oli jo pienet, kauniin vihreät lehdet, ja kasvillisuus oli paljon runsaampaa kuin kolmasosakuuta sitten. Kuulin Leijonatassun askeleet ja näin hänen jättäytyvän taas viereeni. Nyt määräsin itse suunnan ja lähdin johtamaan oppilastani määrätietoisesti kohti Varjoklaanin rajaa, jonka tiesin kiinnostavan kissoja, jotka pääsivät ensimmäistä kertaa vähänkään kauemmaksi leiristä. Leijonatassulle se sopi hyvin, ja hän seurasi mukisematta. Tyytyväisenä laitoin merkille, että kolli tuntui olevan kiinnostunut metsästä ja tarkkaili sen elämää valppaasti, aivan kuten uteliaan nuorukaisen kuuluikin. Kun Varjoklaanin tuoksu alkoi löyhkätä ilmassa ja tunnistin tuttuja maamerkkejä, tiesin meidän saapuneen lähelle sen reviiriä. Myös Leijonatassu oli havainnut uuden hajun, sillä hänen nenänsä värähti ja sitten hän pärskähti inhosta. Vilkaisin kollia myötätuntoisena. Ensimmäinen kerta oli kamala, mutta tuoksuun tottui kyllä.
”Mikä tuo kaamea lemu on? Varjoklaaniko?” vaalea, hädin tuskin pentutarhasta päässyt kissa kysyi ja irvisti huomaamattomasti. Työnnyin saniaisten läpi ja pyyhkäisin niitä hännälläni, ennen kuin toisella puolen vastasin.
”Varjoklaanipa hyvinkin. Olemme nyt lähellä sen rajaa. Varjoklaanilaiset ovat varautuneita ja luulevat, että muut ovat yhtä epäluotettavia kuin he itse, joten älä välitä, jos sinua vaikka kokoontumisessa kohdellaan töykeästi”, naukaisin. ”Heidät tunnistaa tuosta tuoksusta, joka poikkeaa muista klaaneista hyvinkin selvästi.” Leijonatassu väräytti viiksiään ja virnisti.
”Sen huomaan”, hän sanoi, ja hymyilin. Tähän mennessä sujui hyvin, eikä ongelmia ollut tullut.
”Rajamme on aukion toisella puolella virtaava joki, kuten näet”, kerroin ja viittasin hännälläni jokea, joka solisi meitä vastapäätä. Olimme nyt saavuttaneet paikan, ja näin Leijonatassun katselevan toisella puolella kasvavaan synkkään havumetsään kunnioittavan ja hieman pelokkaankin näköisenä.
”Älä pelkää, eivät he pure kuin vasta taisteluissa”, naurahdin leikilläni, vaikka metsä sai kylmät väreet juoksemaan omaakin selkärankaani pitkin. Leijonatassu hymähti ja vilkaisi vihollisreviiriä vielä kerran, ennen kuin johdin hänet syvemmälle omalle alueellemme ja vastakkaiseen suuntaan, jossa Tuuliklaani asusti. Nummet eivät vaikuttaneet kovin kiinnostavilta, mutta niissäkin oli jotain opittavaa, ja Leijonatassun olisi hyvä tietää se mikä minulla oli kerrottavana. Tuuliklaanilaiset itse varmasti tiesivät enemmän kuin muut, hekään eivät olleet niinkään innostuneita paljastamaan asioitaan, vaikka poikkeuksiakin oli mukana joukossa.
”Entä Tuuliklaani? Kertoisitko siitä jotain?” oppilaani pyysi. Mietin hetken ja nyökkäsin.
”Sopiihan se. He ovat usein pienikokoisia, mutta nopeita ja ketteriä taisteluissa, ja ylivoimaisesti parhaita jänisten nappaamisessa. Tuuliklaanilaiset pitävät kiinni rajoistaan mutta eivät ole yhtä valmiita käymään toisten kurkkuun kuin varjoklaanilaiset. Ihan mukavia kissoja, kunhan välit eivät mene liian läheisiksi”, lausuin. Leijonatassu näytti painavan joka sanan tarkasti mieleensä, ja muistin oman päiväni ensimmäistä kertaa oppilaana. Vinhasielun opetukset olivat tuntuneet mielenkiintoisilta ja kiehtovilta, ja olin tehnyt kaikkeni, jotta muistaisin ne vielä myöhemminkin. Tunsin lämpöä ajatellessani entistä mestariani ja hymyilin tajuamatta sitä itsekään.
”Selvä. Mikä hymyilyttää?” vaalea kolli vastasi ja naurahti kahden viimeisen sanan kohdalla.
”Äh, ei mikään, olin vain ajatuksissani”, selvitin pikaisesti ja koetin olla välittämättä kuumotuksesta turkillani, kun oppilas katseli minua ilkikurisesti.
”Vai olit ajatuksissasi”, hän kiusasi. Näpäytin hännälläni Leijonatassun lapaa ja hymähdin hieman, kehottaen häntä joutumaan eteenpäin.
Auringonsäteet pujahtivat vatukkatiheikön oksakaton raoista sisälle pesään ja tanssahtelivat kultaisina vihreällä sammaleella. Yö oli väistymässä aamun tieltä. Avasin tummanvihreät silmäni ja kierähdin kyljelleni, mutta en jaksanutkaan nousta heti vaan jäin sen sijaan hetkeksi makaamaan ja katselemaan ympärilleni. Pesässä oli enää kaksi muuta kissaa, muut olivat jo lähteneet ulos. Vinhasielun valkoinen, oranssilaikkuinen kylki kohoili rauhallisesti vieressäni. Kolli oli asettunut kerälle ja kietaissut häntänsä parhaansa mukaan ympärilleen. Hänen hengityksensä värisytti yksinäistä ruohonkortta, ja vilkaisin sitä huvittuneena. Vinhasielu oli kuin siili talviunilla. Hymy käväisi huulillani, ja näpäytin soturin lapaa hännänpäälläni. Hän kuului klaanin kissojen nuorempaan puoleen mutta ei ollut aivan vastanimitetty, vaan minua jonkin verran vanhempi. Haukkakynsi ja Vääräkajo olivat hänen veljiään ja Kvartsituike sekä Sieponkatse vanhempia. Samassa hymy kuoli huuliltani, ja vihreä katseeni vakavoitui, kun ensimmäisen mestarini Saarnihallan sanat kaikuivat mielessäni:
” Muista Sulkatassu, sureminen ja rakastaminen heikentävät soturia. Jos yksi soturi heikkenee, heikkenee klaanikin.” En ollut täysin ymmärtänyt asiaa, mutta koska kunnioitin harmaan soturin mielipiteitä, en kyseenalaistanut sitä. Nykyään se mietitytti minua. Toisaalta pidin Vinhasielusta paljon ystävänä ja tunsin ehkä pienen pilkahduksen jotain syvempääkin, toisaalta taas pohdin Saarnihallan sanoja ja niiden merkitystä. Ja jos varapäällikkö oli opettanut minulle noin, hän oli varmasti kertonut myös Vinhasielulle. Joten miten Vinhasielu suhtautuisi, jos joku rakastaisi häntä tai hän itse huomaisi rakastavansa jotakin klaaninsa kissoista ylitse muiden? Järjestelmä oli niin vaikea. Saarnihalla katseli meitä Tähtiklaanista ja aivan varmasti tiesi sanalleen, mitä ajattelimme ja tunsimme. Oli liiankin helppoa kuvitella suuri harmaa kolli makaamassa pilven päällä häntä reunan yli tyhjyydessä heilahdellen ja meripihkaiset silmät siristyen, kun hän huomaisi, mitä hänen kahdelle oppilaalleen oli tapahtumassa. Enkä halunnut Vinhasielusta samanlaista kuin Lumikkotaivalta, joka oli ollut myös tähtiklaanilaisen oppilas ja hänen opetuksiensa todenmukaisuuden todettuaan hylkäsi kumppaninsa ja pentunsa. Monet kiersivät naaraan sen takia kaukaa, mutta minua kiinnosti tietää, mitä hän oikein oli ajatellut ja miksi hän ylipäätään oli niin tehnyt. Suistohaukalta en ainakaan voisi kysyä, monestakin syystä, joten jäljelle jäi Lumikkotaival itse. Hän oli vaarallinen todiste siitä, mitä Saarnihallan kouluttama kissa saattoi tehdä. Havahduin ajatuksistani, kun pesän perällä auringonvalon läiskässä nukkua tuhissut Kivipolku haukotteli ja nousi istumaan. Siirsin katseeni vaaleanharmaaseen soturiin hänen venytellessään nautinnollisesti. Kolli katsoi minua ystävällisesti ja nyökkäsi tervehdyksen, ennen kuin loikki sisäänkäynnille ja katosi pensaan ulkopuolelle. Huokaisin enemmänkin tyytyväisenä kuin masentuneena ja nousin käpälilleni Vinhasielua vilkaisten. Soturi joutuisi heräämään kohta, joten sama vaikka hoitaisin asian nyt heti. Asetin tassuni hänen vatsalleen ja mietin hetken. Muutin mieltäni kevyestä taputuksesta, virnistin hieman ja ravistelin häntä voimakkaasti.
”Mitä nyt? Hyökkäävätkö mäyrät?” Vinhasielu mumisi yhä puoleksi unessa ja kompuroi seisomaan silmiään räpytellen. Naurahdin, laskin etutassuni hänen olkapäilleen ja painoin häntä varovasti alaspäin. Vinhasielu tajusi homman nimen ja lysähti itse sammalille.
”Kannattaa mieluummin istua kuin seistä, kunnes on herännyt kunnolla”, huomautin hymyillen ja painoin pääni siistiäkseni rinnassa sojottavan karvatukon. Oranssivalkoinen soturi mutisi jotain ja näytti siltä kun nukahtaisi kohta uudestaan.
”Hei, ei nyt”, kiirehdin estämään ja pukkasin häntä. Kolli nousi taas seisomaan ja ravisteli itseään, ennen kuin nosti katseensa. Hänen silmänsä kirkastuivat ja sumeus katosi, kun hän näki minut. Virnistin uudemman kerran.
”Ai, Sulkamyrsky”, Vinhasielu naukaisi ilahtuneena. Väräytin korviani ja nyökkäsin kissalle, joka oli hoitanut koulutukseni kunnialla loppuun.
”Tervetuloa hereillä olevien joukkoon, pitkästä aikaa”, toivotin. Vinhasielu ymmärsi ja nosti tassunsa laskien sen hetkeksi kasvoilleen.
”Anteeksi, olin kuuhuipun partiossa, siksi väsymys”, hän mutisi nolostuneena. Heilautin häntääni ja vilkaisin vatukkapensaikon vankkoja kasviseinämiä.
”Eipä se mitään, tiedän tunteen. Tuletko syömään jotain?” kysyin Vinhasielulta ja otin askeleen kohti uloskäyntiä kuin esimerkkiä näyttäen.
”Tottahan toki”, kolli myöntyi ja virnisti vaivihkaa. Puikin hänen edellään muutamat ketunmitat ja astuin ulos. Vinhasielu ohitti minut aukiolla ja pyyhkäisi lapaani mennessään hännällään. Seurasin häntä hymähtäen mutta ilahtuneena eleestä, kyyristyin ja valikoin kasasta hiiren, jonka kannoin vähän kauemmaksi. Vinhasielu asettui vastapäätä ja alkoi nälkäisenä repiä jänistä, joka oli harvinaista herkkua Myrskyklaanin tuoresaaliskasassa. Haukkasin palan omasta saaliseläimestäni ja tulin samalla miettineeksi, mitä ruuan jälkeen tekisin.
”Onko sinulla jotain menoa nyt?” kysäisin ja nuolaisin lihanmurusia rutiininomaisesti suupielistäni. Vinhasielu nielaisi suullisensa ja katsoi minua pohtivaisesti kuonokarvat riistan veressä, taputtaen maata huomaamattaan käpälällään.
”Ei taida”, hän vastasi lopulta hymähtäen. ”Ainakaan partiota tai mitään sellaista.” Siristin tyytyväisenä silmiäni ja siirsin huolimattomasti hiiren pienten luiden kasan etutassujeni väliin, jolloin Vinhasielun katseeseen hiipi uteliaisuus.
”Jos haluat tehdä jotain hyödyllistä klaanin hyväksi, tule kanssani metsästämään ja tarkastamaan Tuuliklaanin puoleinen raja”, ehdotin ovelan hymyn karehtiessa huulillani. Vinhasielu väräytti korviaan ja nyökkäsi.
”Mikä ettei, käyhän se”, hän suostui. Annoin katseeni kiertää aukiolla ja löysin Sinisielun Suurtasanteen alta juttelemassa Suistohaukan ja Vaahteratähden kanssa, varmaankin niistä kaksijaloista jotka oli havaittu järvellä pörisevine vesihirviöineen.
”Odota hetki, käyn vain ilmoittamassa Sinisielulle”, naukaisin Vinhasielulle ja pinkaisin aukiolla varapäällikköä kohti. Kun toistin hänen nimensä kysyvästi, hän sanoi jotain keskustelutovereilleen, jotka nyökkäsivät, ja kääntyi puoleeni.
”Niin, Sulkamyrsky?” valkoinen naaras tiedusteli. Kumarsin kunnioittavasti, vilkaisin Suistohaukkaa ja Vaahteratähteä ja käänsin sitten katseeni varapäällikköön.
”Olisimme Vinhasielun kanssa menossa metsästämään ja tarkistamaan Tuuliklaanin puoleisen rajan”, ilmoitin. ”Siis jos se vain sinulle sopii.” Sinisielu ajatteli hetken ja nyökkäsi.
”Käyhän se. Palatkaa ennen aurinkohuippua”, hän sanoi tummansiniset silmät pilkahtaen.
”Tai lähetät partiot koluamaan koko reviirin”, täydensin ja naurahdin. Emoni hymyili ja myönsi nyökkäämällä taas. Virnistin, näpäytin hännälläni hänen taistelussa revennyttä korvaansa ja loikin takaisin Vinhasielun luo.
”Asia on selvä. Voimme mennä”, kehräsin. Vinhasielu oli vastaamassa, kun oppilaani Leijonatassu hyppelehti oppilaiden pesältä meitä kohti ja kumarsi. Käännyin kollia kohti ja katsoin häntä toinen korva heilahtaen.
”Sulkamyrsky? Harjoittelemmeko tänään ollenkaan? Sanoit, että jätämme aamun koulutustuokion välistä”, hän maukaisi huolestuneen ja kärsimättömän kuuloisena. Huokaisin ääneti mielessäni ja heilautin häntääni.
”Harjoittelemme toki. Se vain siirtyi illaksi, suunnittelin että pitäisimme yhden aamu vapaata. Saat mennä vaikka metsästämään kunhan et viivy kauan, ja jos otat toisen oppilaan mukaasi”, selitin. Leijonatassu näytti päättämättömältä, mutta naukaisi sitten ymmärryksen merkiksi ja pinkaisi aukiolle.
”Lähdemmekö nyt heti?” Vinhasielu halusi tietää, kun hän oli lähtenyt kuuloetäisyydeltä. Kohautin lapojani ja hymähdin, vilkaisten notkon reunalle kasvillisuuteen.
”Vaikkapa, ellei esteitä ole”, vastasin. Ystäväni hymyili ja lähti kävelemään piikkipensastunnelille. Kuljin hänen perässään sen läpi ja astuin leirin ulkopuolella metsässä hänen vierelleen, kun suuntasimme syvemmälle ja kohti Tuuliklaanin rajaa. Metsästäisimme kai jonkin matkan päässä rajasta ja tarkistaisimme sekä uusisimme sitten hajumerkit.
”Onpa hienoa, kun tulee taas viherlehti”, Vinhasielu naukaisi yhtäkkiä katse kukassa pörisevässä mehiläisessä ja puiden lehvistöissä. Vilkaisin häntä ensin yllätettynä, ja minulta kesti hetki tajuta, mitä hän oli sanonut.
”Ai – totta”, korjasin ja hymyilin. Olin koko sydämestäni samaa mieltä, kun keskityin seuraamaan metsää. Lehtikato oli toki omalla tavallaan kaunis, musta tähtien kuuraisella kimmellyksellä koristettu taivas, kylmä ja puhdas, kirpeä ilma, auringonvalossa kimalteleva lumi, kuura puiden oksilla ja metsän hiljaisuus, mutta viherlehdestä pidin silti enemmän, koska lehtikato toi mukanaan kylmyyden ja nälänhädän. Viherlehti oli paljon eläväisempi aika. Samassa Vinhasielu pysähtyi, ja korvani värähtivät. Jo toisen kerran jäin yllättyneenä aloilleni ja katsoin häntä odottavaisesti, kysyvä katse vihreissä silmissäni.
VARPUSTASSU
Luku 1. Kohtalo
Hänen mustan karvansa joukossa oli hiutaleita, ja jokaisella askeleella väsymyksestä tärisevät tassut upposivat paksuun pehmeään lumeen, jota tuiskutti pimeältä taivaalta jatkuvasti yhä enemmän ja enemmän. Hän siristeli kaksivärisiä silmiään nähdäkseen edes vähän paremmin eteensä, mutta se ei auttanut. Hännänmitta, eikä yhtään enempää, oli puhtaanvalkoisen lumimyrskyn mielipide. Sitä ei käynyt vastustaminen, ei hänellä ollut minkäänlaista valtaa huonoon säähän. Pieni karvakerä kollin leukojen hellässä mutta lujassa otteessa oli pelottavan hiljainen eikä enää jaksanut kutsua emoaan. Sen merivedensiniset silmät eivät pälyilleet enää ympärilleen, ja viima oli kuivattanut poskien kyynelistä märän ruskean karvan. Hyytävän tuulen ujellus oli ainoa ääni tässä valkoisessa maailmassa. Rukoillen mielessään Tähtiklaanilta apua tuuliklaanilainen ponnisteli eteenpäin ja koetti etsiä oikean suunnan kohti leiriä, mutta joutui varsin pian luopumaan yrityksestään huomatessaan melkein tunnottomat lihaksensa ja painavat käpälänsä. Hän pysähtyi, laski pennun lumeen viereensä, pyysi tältä mielessään anteeksi ja alkoi kaapia lunta tassuillaan. Kolli heitteli sitä vatsansa alle ja kokosi vasten tuulta matalan kinoksen. Sitten hän koetti töniä pentua hätäistä suojapaikkaa kohti, mutta naaras ei liikahtanutkaan vaan makasi paikoillaan vaaleanpunainen suu äänettömässä nau’ussa. Niinpä hänen täytyi nostaa pienokainen taas leukoihinsa ja ottaa muutama askel kuoppaa kohti. Käpertyessään kerälle hän veti tuuhean mustan häntänsä vierelleen, laski pennun sen taakse lämmintä, lumista kylkeään vasten ja antoi kehonsa rentoutua. Västäräkkiturkki – se oli hänen nimensä – ei kuitenkaan sulkenut silmiään vaan tarkkaili jatkuvasti ympärillä raivoavaa lumimyrskyä sekä pentua, joka oli ennen lähtöä saanut vain vähän maitoa. Pienen määrän olisi pakko riittää pitämään naaras hengissä. Nyt Västäräkkiturkilla oli ensimmäistä kertaa koko päivänä tilaisuus tutkia jälkeläistään, joten vilkaisten vielä valkoisiin pyörteisiin hän kurkotti kuonollaan ja nuuhki tätä. Vihreäkeltainen katse kulki ruskealla turkilla ja pysähtyi sysimustaan päälakeen. Pennulla oli lyhyt ja pehmeä, pörröinen turkki, suuret korvat pienehkössä päässä ja ilmeikkäät, hieman vinot siniset silmät. Se muistutti jonkin verran emoaan, jota ei ollut ehtinyt tuntea. Västäräkkiturkki tunsi liekin leimahtavan taas sydämeensä ja haki siitä voimaa jaksaakseen kantaa tämän pienen ihmeen elävänä leiriin saakka. Pentu ei saisi kuolla, eikä hän antaisi sen tehdä niin. Kolli supisi muutaman sanan tämän korvaan ja tarttui taas lujasti niskanahkaan. Hän nousi ja kyyristyi hieman, jottei voimakas puhuri kaataisi häntä, ja lähti jälleen kerran vanhasta tottumuksesta kävelemään nummilla. Eteneminen oli nyt nopeampaa, mutta kun Västäräkkiturkki viimein näki tervetulleen kuopan, hän henkäisi helpotuksesta ja alkoi laskeutua melko ketterästi ja ainoastaan hieman kankeasti alas rinnettä. Aukiolla ei ollut ketään, kaikki pysyttelivät mieluummin lämpimissä pesissä. Musta soturi kahlasi lumessa kohti erästä maassa olevaa aukkoa. Syreenipensaan pitkät, lumiset oksat kurkottelivat sen yläpuolelle ja estivät pahimpia nietoksia kasautumasta sen suulle ja sisälle. Västäräkkiturkki painautui matalaksi lunta vasten ja ryömi oksien alle sävähtäen hieman, kun valkoista, pehmeää ainetta tömähti oksilta möhkäle hänen päähänsä. Korvat värähtäen kolli etsi paremman otteen pennusta ja kiskoi itsensä tottuneesti aukosta sisään pitäen päänsä matalalla. Pentu tömähteli välillä jäiseen multaan, mutta sille ei voinut nyt mitään. Tunnelin kylmät seinämät pyyhkivät jatkuvasti Västäräkkiturkin kylkiä ja maasta hohkasi kylmyys. Käytävää oli kuitenkin suurennettu tarpeeksi, jotta aikuinen kissa mahtui siitä, ja lopulta hän veti itsensä kokonaan ahtaasta suuaukosta pimeään onkaloon. Täällä oli lämmintä ja hiljaista.
”Hiirenvirnajalka?” Västäräkkiturkki kutsui vaimeasti noustessaan jaloilleen ja katsellessaan ympärilleen pimeydessä. Kuului kahahdusta muistuttava ääni, ja joku nousi makuulta kyljelleen vilkaisten heti oikeaan suuntaan Västäräkkiturkkia.
”Tuo ne tänne”, hiljainen ääni vastasi. Helpottuneena hän tassutti äänen suuntaan ja pysähtyi harmaan, mustapilkullisen naaraan vierellä. Kolli laski pennun kuningattaren vatsan viereen, ja Hiirenvirnajalka veti sen takajalallaan lähemmäs itseään. Hetkeen pieni olento ei tehnyt muuta kuin makasi velttona, mutta sitten se liikahti hieman ja päästi vinkaisun. Västäräkkiturkki seurasi vaiti, kun se mönki hänen ystävänsä kumppanin luo ja tunki itsensä kahden muun pienokaisen väliin. Nämä päästelivät naukaisuja ja hieraisivat uutta tulokasta kuonoillaan. Ruskea naaras paineli Hiirenvirnajalan vatsaa tassuillaan ja alkoi imeä nälkäisesti maitoa.
”Onko tämä ainut?” pilkullinen soturi kysyi, kun hiljaisuutta oli jo kestänyt hyvän tovin. Musta kolli nyökkäsi ja nuolaisi pentunsa päälakea.
”Pidä Varpuspennusta hyvää huolta.”
Luku 2. Oppilasajat
”Herätys!” hyväntuulinen naukaisu havahdutti minut unestani, ja avasin merivedensiniset silmäni katsoen moittivasti Lukkitassua, joka seisoi edessäni sammalilla ja virnuili ärtyneelle ilmeelleni. Kollin valkoinen, mustalaikkuinen turkki oli jo suittu siistiksi, ja häntä huitaisi välillä kärsimättömästi ja huolettomasti ilmaa. Kompuroin istumaan ja käänsin Lukkitassulle mielenosoituksellisesti selkäni alkaen sukia omaa ruskeaa karvaani. Se oli mennyt yön aikana sekaisin, ainoastaan musta päälaki oli jäänyt tasaisen lyhyeksi, kuten aina. Nykäisin irti itsepintaisen sammalriekaleen ja heitin sen menemään.
”Havutassu lähti jo Suoturkin kanssa, ja Risutuuli varmasti odottaa sinua. Minun tehtäväkseni jäi herättää rakas siskoni”, Lukkitassu ilmoitti hymyillen. Heilautin korviani ja nousin jalkeille.
”Olen tulossa, senkin viisastelija. Ja lyön vaikka vetoa, ettet pärjää minulle koulutuksessa suurista puheistasi huolimatta”, naurahdin väläyttäen katseen, jossa oli haastava pilke. Mustavalkoinen oppilas tuhahti, kääntyi ja pujahti pesästä. Veli oli joka hetki tuollainen, hätäilevä ja aina menossa. Tassuttelin hänen peräänsä hymähtäen ja pysähdyin hetkeksi pensaikon eteen. Taivas oli sininen ja pilvetön ja aurinko hehkui kultaista valoaan hieman kuopanreunan yläpuolella. Viileä tuulenvire pörrötti ruskeaa turkkiani, kun katselin ympärilleni Tuuliklaanin leirissä ja mietin, missä Risutuuli oli. Ensin näin vain Vinhapyörteen, joka keskusteli vilkkaasti ruskeavalkoisen Sadeputouksen kanssa, mutta sitten katseeni tavoitti punaruskean turkin, likaisenvalkoisen vatsan ja tutut mustat raidat. Ilahtuneena hyppelehdin mestarini luo ja kumarsin kunnioittavasti.
”Kierrämmekö rajat ensimmäiseksi?” kysyin kollilta iloisesti. Risutuuli katsoi minua jotenkin epämääräisen ja vastahakoisen oloisena, ja hänen vihreissä silmissään oli hieman sumea katse. Korvani värähtivät yllätyksestä, ja tuijotin uutta mestariani hämmentyneenä.
”Mistä arvasit?” varapäällikkö kuitenkin vastasi pienen viivähdyksen jälkeen. Hän hymyili pienesti ja heilautti häntäänsä, jonka pää oli kuin kastettu mustaan maaliin.
”Helppoa, ainahan niin tehdään”, virnistin. Epävarmuus oli herännyt sisälläni, mutten näyttänyt sitä ulospäin. Kenties mestarini oli vain ollut omissa ajatuksissaan.
”Totta. Meinasin jo unohtaa”, Risutuuli hymähti. ”No, mennään sitten. Oletko valmis?”
”Tietysti”, naukaisin kepeällä äänellä ja lähdin seuraamaan häntä aukiolla. Kolli suuntasi Myrskyklaanin puoleista rinnettä kohti, mutta vaikka hänen ryhtinsä olikin suora ja sumeus oli kadonnut silmistä, Risutuuli ei puhunut mitään ja hänen olemuksensa vaikutti jotenkin hiljaiselta.
”Onko kaikki kunnossa?” töksäytin suorasukaiseen tapaani, kun olimme nousseet nummille ja loikin mestarini vierellä kasteisessa ruohikossa. Risutuuli vilkaisi minua yllättyneenä ja ehkä hieman säikähtäneenä.
”Kuinka niin?” hän esitti ja käänsi taas päänsä oikeaan suuntaan, pitäen minua kuitenkin katseessaan toisesta silmänurkastaan.
”Olet niin hiljaa”, naukaisin epäröiden.
”Vaihteeksi, se johtuu kai Vinhapyörteen seurasta”, Risutuuli naurahti.
HIIRIKYNSI
Heräsin varhain aamulla oppilaiden pesässä, kun käpälä tönäisi kylkeäni ja Hillatassun kärsimätön naukaisu tunkeutui uneeni. Olin ollut klaanini kanssa taistelemassa Varjoklaania vastaan ja naulinnut vihollissoturin maahan, mutta juuri kun olin upottamaisillani hampaani tämän kurkkuun, oli pesätoveri herättänyt minut. Kampesin itseni käpälilleni ja mulkaisin Hillatassua, johon ensin sumea katseeni nyt tarkentui. Tulenoranssi naaras seisoi sammalieni vieressä tassu koholla, valmiina tökkäämään uudelleen.
”Ei tarvitse”, murahdin vanhemmalle kissalle ja ravistelin turkkiani, jotta siihen takertuneet sammalhiput irtoaisivat. Hillatassu laski tassunsa pienoisesta kahahduksesta päätellen, mutta tunsin hänen katseensa polttavana turkillani.
”Selvä. Puskaturkki käski herättää sinut, sillä koulutuksesi on määrä alkaa vähän ennen auringonnousua, eikä hän tahdo myöhästelevää oppilasta. Etkä sinä varmastikaan huonoa mainetta”, naaras maukui hieman pisteliäästi. Mielessäni käväisi, että hän oli uuden mestarini tytär. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi hankkia pentuja? No, tietenkin heistä voisi kouluttaa hyviä sotureita palvelemaan klaania.. Tai jota kuta yksittäistä henkilöä, hymähdin pääni sisällä.
”Hyvä on, minä tulen, mutta seuraavan kerran herään mieluummin omia aikojani”, huomautin ja käännyin katsomaan häntä. Hillatassu tuijotti minua ja siristi nyt leiskuvan meripihkaisia silmiään.
”Aika ylimielinen, jos ajatellaan että hänet on nimitetty vasta eilen”, uusi ääni puuttui keskusteluun ilkikurisella äänellään. Vilkaisin olkani yli ja näin Haukkatassun makaavan mukavasti kyljellään sammalilla, silmät hilpeästi kimmeltäen.
”Älä huoli, olet pian soturi ja sitten voit komennella kaikkia”, Hillatassu naurahti. Hännänpääni vääntyili, kun siirsin katseeni takaisin lakanväriseen naaraaseen.
”Ensimmäiseksi taidankin laittaa teidät kaksi vaihtamaan klaaninvanhimpien makuusammalet vanhoista uusiin ja puhdistamaan heidän turkkinsa punkeista”, sivalsin. Kohotin uhmakkaasti leukaani ja käännähdin ympäri lähtien häntä pystyssä marssimaan ulos pesästä. En katsonut taakseni, mutta vaistosin kaksikon vilkaisevan toisiaan, ja kuulin heidän sen jälkeen ulvovan naurusta. Jätin mokomat omaan arvoonsa, vaikka sydäntäni kirpaisikin ärtymys. Mikä Tähtiklaanin taivaalta leijaillut ihmeellinen lahja tuo hiirenaivoinen oppilas oikein kuvitteli olevansa? Kyllä minä hänelle vielä näyttäisin. Pääsin leiriaukiolle ja tajusin Puskaturkin istuvan sen keskellä häntä tassujen päälle laskettuna. Mustan kollin vihreistä silmistä paistoi kiukku, kun loikin rohkeasti hänen luokseen ja nytkäytin päätäni ikään kuin eräänlaiseen kumarrukseen.
”Katsokin, että tuo on ensimmäinen ja viimeinen kerta. En hyväksy sitä, että nukkua tuhiset pesässä, kun pitäisi olla harjoittelemassa”, soturi murisi. ”Ja vanhemmille kissoille kumarretaan, muista se.” Katselin Puskaturkkia ilmeettömästi vaaleanvihreillä silmilläni, kunnes lopulta suostuin kumartamaan hänelle pikaisesti.
”Anteeksi, en muistanut”, näpäytin valheellisesti. Puskaturkin niskakarvat pörhistyivät. Sitten hän kuitenkin kääntyi ja komensi minua häntänsä heilautuksella seuraamaan, joten hyppelehdin hänen jälkeensä ja sukelsin kaisloista muodostuvan uloskäyntitunnelin läpi metsään.
”Ensimmäiseksi kierrämme rajat. Kerron sinulle kunkin klaanin ominaisuudet ja perusluonteen, ja opit tuntemaan niiden tuoksut sekä oman reviirimme rajat”, mestari kertoi. Kävelin hänen vierelleen nyökäten pienesti. Kumpikaan meistä ei enää hetkeen sanonut mitään, suuntasimme vain ääneti nopeasti virtaavan joen mustien vesien vieressä. Joki ei näyttänyt mitenkään houkuttelevalta edes jokiklaanilaisen silmin, virtaus oli kova ja vedet synkkiä. Onneksi en tänään vaikuttanut joutuvan uimaan. Viileä tuuli pörrötti turkkiani kuljettaen mukanaan muutamia herkullisia riistantuoksuja, mutta eniten minua kiinnosti vesien alla havaitsemani liike. Aina välillä siellä näkyi hopeinen välähdys, ja kerran eräs sulavalinjainen kala jopa teki loikan pinnan yläpuolelle. Omituinen, aromillinen haju pilkahti jokiveden syvyyksien tuoksun keskeltä. Kuin huomaten katseeni Puskaturkki yhtäkkiä maukui:
”Huomenna voisi olla vuorossa kalastusta. Virta on juuri nyt liian kova vastanimitetyn oppilaan uida, kun jäät ovat sulaneet ja joki uhkaa tulvia. Sotureillekin tekee tiukkaa, vaikka he olisivatkin hyväkuntoisia ja voimakkaita, joten sen taidon tulet tuntemaan myöhemmin”, kolli maukui ja hymyili hieman. Siristin silmiäni ja etsin hänen ilmeestään merkkejä ylimielisyydestä, mutta kun en löytänyt niitä, tyydyin väräyttämään korviani ja pinkaisin hänen edelleen. Kuulin takaani Puskaturkin huokaisevan, ja sitten hänen käpälänsä alkoivat takoa pehmeää pengertä, kun hän venytti askeleensa juoksuun tavoittaakseen minut.
*Sen kuin yrität! Et sinä minua kiinni saa!* ajattelin voitonriemuisena ja kiristin vauhtiani. Lihakseni olivat jo nyt voimakkaat ja kestävät, koska olin vaeltanut klaaniin yksinäni kaksijalkalasta asti. En siis siitä kaksijalkalasta, joka oli kotikisunystävä – Myrskyklaanin melkeinpä pesätoveri. Puskaturkki oli kuitenkin soturi ja elänyt koko elämänsä klaanissa, ainakin niin olin ymmärtänyt, joten hän oli sittenkin minua nopeampi. Sen sain närkästyneenä tajuta, kun askeleet lähestyivät ja voimakas lapa tönäisi minut kumoon. Kierähdin pari kertaa maassa ennen kuin loikkasin käpälilleni ja kävin mestarini kimppuun. Vedin kollilta jalat alta ja aloin takomaan häntä takajaloillani, muristen äkäisesti.
”Hiiritassu, mitä sinä teet? Lopeta tuo heti”, Puskaturkin järkyttynyt naukaisu keskeytti puuhani auttamattomasti. Mulkaisin soturia äreästi ja hyppäsin kauemmaksi, jotta hän pääsisi nousemaan. Tuo ravisteli turkkiaan kuin olisi juuri noussut kylmästä vedestä ja katsoi sitten järkyttyneenä suuntaani.
”Mitä minä nyt tein? Sinä kaadoit minut”, sanoin puolustelevasti, upottaen kynteni pehmeään maahan.
”Hiiritassu, sinä kävit klaanitoverisi päälle! Noin ei saa tehdä, jos tappelee tosissaan”, Puskaturkki älähti. Luimistin korviani ja käänsin hänelle selkäni.
”Koeta sitten olla tönimättä minua jokeen, selvä? Muut oppilaasi voisivat ehkä pitää siitä, mutta minä en”, ärähdin kiukkuisena ja nolostuneena.
”Jatketaan matkaa”, Puskaturkki maukaisi hetken hiljaisuuden päätteeksi, ja menin nuuskimaan läheistä pensasta tuoksujen varalta. Hän ei sanonut sitä ääneen, mutta tiesin hänen ajattelevan, että minulla oli huono huumorintaju. Ja ehkä olikin, mutta en vain pitänyt tuollaisesta. Yllätyshyökkäyksiä saisi taistelussakin varoa, pistin merkille, nuuhkaisin maata vielä kerran ja lähdin taas Puskaturkin perässä.
”Tuolla on Aurinkokivet”, mestarini kertoi, kun näkyviin ilmestyivät kaislojen takaa sileät, auringon lämmittämät graniittilohkareet, jotka näyttivät kutsuvilta. Nuolaisin huuliani jakivien ohi metsään, josta kantautuvat viekoittelevat tuoksut ja jokin uusi, lämpimämpi haju saivat oloni uteliaaksi.
”Joki toimii rajanamme Myrskyklaanin kanssa. Aurinkokivistä on taisteltu monen monta kertaa, ja vielä joskus ne tulevat kuulumaan meille”, Puskaturkki lisäsi ja huitaisi hännällään. Tuijotin yhä joen vesien yli viikset nykien.
”Minkälaisia myrskyklaanilaiset ovat?” kysyin vähän vastahakoisesti. En olisi halunnut kysyä keneltäkään mitään, vaan ottaa asioista itse selvää, mutta tuntui järkevältä tietää vihollisen ominaisuuksista vaikka toisenkin kissan avun kustannuksella.
”He ovat muuten rauhallisia ja pysyttelevät omalla reviirillään, mutta jos joku yrittää varastaa heiltä maata tai syttyy taistelu, he ovat ehkä koko metsän hurjin ja uskollisin klaani. He ovat myös rohkeita ja älykkäitä, hyviä saalistamaan ja taistelemaan, joten ei kannata suututtaa heitä”, jokiklaanilaissoturi sanoi hymähtäen. Nyökkäsin ja kiepahdin ympäri toiseen suuntaan.
”Tuuli kuljettaa tuolta uuden tuoksun, jota en tunne”, naukaisin. ”Voimmeko mennä seuraavaksi sinne? Ymmärtääkseni se on jonkin klaanin tuoksu.”
”Se on Tuuliklaani”, Puskaturkki vastasi. ”Ja kyllä, voimme suunnata sinne.” Heti hänen sanottuaan lauseensa loppuun korvani ponnahtivat pystyyn, ja kiihdytin juoksuun kohti kirpeähköä hajua, joka tuli eri suunnasta kuin missä Myrskyklaani oli. Puskaturkki paineli vierelleni, ja juoksimme yhdessä Tuuliklaanin rajalle päin.
Palasimme Puskaturkin kanssa Jokiklaanin leiriin saarelle kaislojen kätköihin, ja pujahdettuamme tunnelin läpi mestarini heilautti häntäänsä ja nyökkäsin tuoresaaliskasaa kohti. Vatsani kurisi nälästä, ja otin jo malttamattomana askeleen kohti paikkaa, josta leijailevat herkulliset tuoksut olivat miltei kestämättömät.
”Voit käydä syömässä jotakin, ja sitten saat tehdä mitä haluat, kunhan et lähde reviiriltä. Hillatassu ruokki jo klaaninvanhimmat ja kuningattaret, joten siksi voit nyt jättää sen välistä”, kolli maukui.
”Selvä, huomenna nähdään”, vastasin pikaisesti ja pinkaisin aukion yli sen enempiä odottelematta. Kun kyyristyin kasan viereen valikoimaan saaliseläintä, tulin ajatelleeksi, kuinka tylsää ja hyödytöntä klaaninvanhimpien hoivaaminen oikein olikaan. Häipyisivät ikivanhat korppikotkat leiristä erakoiksi muiden riistaa syömästä. Kuningattaret vielä käsitti, klaani ei selvinnyt ilman pentuja, joista koulutettaisiin lisää sotureita, joten he tarvitsivat ruokaa voidakseen imettää pentujaan. Kieräytin käpälälläni herkullisen näköisen hiiren kauemmas muusta riistasta ja jäin kasan viereen syömään, haukaten suullisen mehukasta lihaa. Eläimen veri valui lämpimänä kielelleni, ja nuolaisin huuliani. Hiiri maistui upealta, sen maku sointui metsän tuoksuihin ja ääniin, ja tunsin olevani yhtä villin luonnon kanssa. Minun kuului elää täällä, metsästää riistaa, juoda vettä, taistella reviiriäni suojellakseni ja nauttia auringon lämmöstä, tuulen tunnusta turkilla, lehtien kahinasta ja rauhasta. Mutta sisimmässäni tunsin haluavani jotain suurempaa. Nielaisin viimeisen palan ja nousin istumaan, pyyhkäisin rippeet kielelläni suupielistä ja nuolaisin tassuani pyyhkäisten sillä korvantaustojani. Rauhaisa elo ei sopinut minulle täydellisesti, sillä halusin olla niin kuin Susitähti. Halusin seisoa Suurkiven päällä, kun vahvat, uskolliset ja minua kunnioittavat soturit alapuolellani kuuntelivat puhettani ja olivat valmiina tekemään mitä käskettiin. Halusin päällikkyyden ja useamman kissan tukijat. Mutta minäpä olisin Susitähteä paljon parempi päällikkö, tiesin sen. Ja jonakin päivänä johtaisin klaania. Sain turkkini pestyä ja ihailin tyytyväisenä lopputulosta. Tomunruskea, tumma turkkini oli puhdas ja pehmeä, ja väreili voimakkaiden lihasten sulavien liikkeiden mukaisesti. Nuolaisin rintaani tasoittaakseni viimeisetkin sotkeentuneet karvat ja nousin jaloilleni vihreät silmät välkkyen. Vatsani oli täysi, olin saanut voimaa ja virkeyttä ajatuksistani, väsymys ei enää ollut niin kova oltuani hetken paikoillani, ja toiminnanhalu täytti minut tassuista hännänpäähän. Vilkaisin ympärilleni leirissä. Aurinko loimotti tulipunaisena vain hädin tuskin puiden yläpuolella, ja taivas tummeni nopeasti. Ensimmäinen tähti oli jo ilmestynyt tuikkimaan sen avaruuden keskelle, ja tiesin että niitä tulisi vielä paljon lisää. Aukion toimet olivat nyt hiljaisempia, eikä kissoja näkynyt niin paljon. Hetken pohdittuani päätin lähteä metsään Jokiklaanin reviirille. Voisin napata oravan ja kehuskella sitten muille oppilaille ja Puskaturkille, kuinka taitava olin ensimmäisenä oppilaspäivänäni ollut. Toisaalta myös ajatus käskyn rikkomisesta ja toisen klaanin alueelle tunkeutumisesta houkutti minua, ja uhkarohkeasti keksin, että voisin käydä haastamassa jonkun yksinäisen Myrskyklaanin kissan. Sittenpähän nähtäisiin, olivatko Puskaturkin puheet myrskyklaanilaisten taistelutaidoista ja rohkeudesta pelkkiä tyhjiä sanoja. Tyytyväisenä loistavaan suunnitelmaani venyttelin ja loikin kaislatunnelille. Väräytin korviani vartiossa istuvalle Aavikkotuulelle ja luikahdin sitä pitkin metsään, suunnaten askeleeni varmasti Myrskyklaania kohti. Rajat olivat vielä tuoreina muistissani, ja käpäläni kuljettivat minua tasaista vauhtia vihollisreviirin luokse. Niskakarvojani kihelmöi into, ja kiihdytin vaistomaisesti vauhtia kiitäen pian musta varjo vierelläni joen penkereellä. Kun saavuin vihdoin kohtaan, jossa aurinkokivet olivat, jäin hetkeksi tasaamaan hengitystäni ja lepuuttamaan hieman väsähtäneitä lihaksiani. Auringon verenpunainen valo hehkui graniittilohkareiden pinnalla ja sai joen syvän mustan veden välkehtimään raikkaan tuulen nostattaessa siihen pieniä aaltoja, jotka rikkoutuivat rantakiviin. Katselin joen yli metsää ja mietin hetken, miten pääsisin sinne. Ilmeisesti ehti kulua jo hyvän aikaa, sillä metsän puiden heittämät varjot pitenivät, ja aurinko oli enää pelkkä punainen pilkotus taivaanrannassa. Seuraavaksi hätkähdin hereille ajatuksistani, joissa vertailin eri mahdollisuuksia ylittää joki – etsiä kaatunut puu, uida, edetä vielä jonkin matkaa kaksijalkojen sillalle – kun vieras tuoksu tulvahti nenääni voimakkaana ja tuoreena. Pensaikosta astui esiin kissa, jonka silmät kiiluivat hämärässä. Kiepahdin ympäri ja kohtasin tulijan katseen vakaasti, hännänpää vääntyillen ja lihakset turkin alla jännittyen. Kolli ei kuitenkaan tehnyt elettäkään hyökätäkseen, vaan istahti maahan ja tarkkaili minua tutkivasti.
”Kuka olet? Sinun ei kuuluisi olla täällä”, töksäytin epäystävällisesti ja upotin kynteni pehmeään maahan. Erakko ei pitänyt kiirettä vastauksen kanssa, vaan mittaili minua edelleen arvioivasti. Lopulta hän näytti saavan haluamansa tuloksen ja nyökkäsi pienesti kuin hyväksyäkseen minut.
”Se, kuka minä olen, ei vielä kuulu tähän. Tahdon vain kysyä sinulta erästä asiaa”, kolli naukaisi hymähtäen. Siristin silmiäni ja tuijotin häntä ärsyyntyneenä.
”Anna tulla sitten, niin että pääsen joskus häätämäänkin sinut”, murisin. Kutsumaton vieraani ei vähästä säpsähtänyt, häntä tuntui päinvastoin huvittavan tilanne, mikä sai minut ärtymään entistä enemmän.
”Oletkin kiivas luonne; se on hyvä. Mutta kysymykseni kysyn oikein mielelläni, ja toivon saavani mieleisen vastauksen. Mihin uskot, Tähtiklaaniin vai Pimeyden metsään?” hän kysyi. Korvani värähtivät, mutten aikonut vastata vielä. Silmäilin kollia mitäänsanomattomalla katseellani ja etsin hänestä merkkejä salailusta. Nimetön kuitenkin istui rauhallisena aloillaan ja odotti yhä vastaustaan.
”Molempiin”, paljastin lopulta. ”Mutta halveksun Tähtiklaania. Pimeyden metsän kissat sen sijaan ansaitsevat kunnioitukseni, he ovat oikeita sotureita.” Suunnattoman suuren kollin viikset värähtivät, ja hänen ainoassa silmässään pilkahti tyytyväisyys. Kyyristyin valmiina loikkaamaan hänen kimppuunsa ja sivaltelin ilmaa hännälläni.
”Älähän hätäile, pentu”, hän murahti. ”Minulla on.. tehtävä, jossa voit ehkä olla osallisena. Et vaikuta valehtelevan. Tule siis kuunhuipun aikaan tänään kaksijalkalaan, niin saat enemmän tietoa. Seuraa vain tuoksuani, niin löydät varmasti perille. Olet kuollut, jos kerrot kenellekään.” Enempiä aikailematta kolli kiepahti ympäri valmiina astumaan pensaikkoon, mutta ennen lähtöään hän kääntyi katsomaan minua lapansa yli. Hänen silmänsä välähti.
”En lupaa mitään”, vastasin, vaikka mielessäni olin jo päättänyt mennä. Uteliaisuus sai käpäliä pistelemään. Erakko hymähti.
”Se nähdään sitten”, hän naukaisi ja pujahti samaan paikkaan, mistä oli tullutkin. Jäin tuijottamaan kohtaa, johon oksat olivat taas heilahtaneet ja jonka taakse hän oli mennyt. Ärsyttävä kissa. Kaksijalkalassa tavataan.
Makasin oppilaiden pesässä varjoisilla sammalillani, jotka olin valinnut aivan kaislatiheikön perältä, missä oli hämärintä ja hiljaisinta. Muiden nuorten kissojen juttelu oli viimeinkin vaimennut, kun he asettuivat nukkumaan, ja pian pesässä kuului heidän nukahtamisestaan kertova tuhina. Lihaksiani jomotti ja käpälät tuntuivat painavilta, enkä olisi halunnut tehdä mitään muuta kuin vaipua unen lempeinä liplattaviin mustiin aaltoihin, mutta jokin sai minut pinnistelemään hereillä ja odottamaan kuuhuippua. Päivä oli ollut kova koetus jaksamiselleni, ja nyt olin päättänyt lähteä kaksijalkojen paikkaan. Pitäisi vain seurata hajujälkeä ja kulkea mahdollisimman huomaamattomana Myrskyklaanin reviirin läpi. Öinen taistelu vain kuulosti hienolta, ja olin kahden vaiheilla. Tahdoinko tapella ja asettaa muutkin vaaraan, vai yrittää olla kuin minua ei olisikaan? Vastahakoisesti päädyin jälkimmäiseksi mainittuun vaihtoehtoon. Kuun kapeat, hopeaiset valonsäteet ujuttautuivat tiheän oksakaton pienistä aukoista sisään ja tanssahtelivat sammalilla, maalaten Valkotassun turkille hopeisia läiskiä. Odotin varjoissa käpälät rinnan alle vedettyinä ja tarkkailin niiden asemaa silmät kiiluen. Lopulta huokaisin hiljaa ja nousin äänettömästi jaloilleni, silmäillen muita oppilaita. Sammalmeren keskellä näkyi vain hidastuneen hengityksen rauhalliseen tahtiin kohoilevia kylkiä, eikä unettava tuhina lakannut hetkeksikään. Hiljaa astuin esiin varjoista ja kuljin pesän läpi. Kukaan ei näyttänyt huomanneen, joten pujahdin notkeasti ulos ja pysähdyin aivan kaislatiheikön eteen. Yötaivas oli syvänmusta, ja sen avaruuteen levittäytyi lukemattomia tähtiä, jotka tuikkivat ja kimaltelivat kylminä. Katsoin ylöspäin ja näin kuun lipuneen puiden yli ja saavuttavan pian huippunsa. Se kellui aloillaan, ja sen aavemainen valo täplitti leiriaukion ruohikkoa. Tunsin säteiden tanssivan turkillani ja innostuksen aalto hyökyi sisääni, kun vilkaisin ympärilleni leirissä. Ketään ei näkynyt, aukio oli hiljainen ja pesistä kantautui vaimeaa tuhinaa. Laineiden loiske rantakiviin ympäröi saarta joka puolelta, kun sulavasta jäästä aiheutuvat vedet peittivät kapean maakaistaleen, mikä normaalisti kulki saaresta maahan. Joutuisin siis uimaan. Kaikkialla oli hiljaista ja kuu lähestyi huippuaan, joten loikin uloskäyntitunnelille ja annoin jokaisen polkuanturan painua hitaasti maahan. Näin pääsin äänettömästi perille ja vilkaisin vielä kerran leiriä, ennen kuin työnnyin sen läpi ja tulin taas näkyviin sen toisella puolella. Kuuhuipun partiota olisi syytä varoa, se lähtisi liikkeelle aivan pian. Kuulin leiriä vartioivan Puskaturkin askeleet aivan läheltä ja jähmetyin hetkeksi paikoilleni, kunnes terve järki sai minut kävelemään niin hiljaa kuin suinkin parin hännänmitan päähän rannasta ja liukumaan sitten kokonaan mustaan veteen, jonka keskellä tomunruskea pääni nyt keikkui. Turkkini kastui läpimäräksi sillä samalla hetkellä, mutta koska se hylki vettä, ihoni säilyi lämpimänä ja kuivana. Aloin vaistomaisesti uimaan voimakkain vedoin ja pidin kuononi koko ajan veden yläpuolella. Olin saapunut klaaniin sen verran vanhana, että minut oli nimitetty suoraan oppilaaksi, enkä ollut pentuaikoinani kaksijalkalassa uinut ollenkaan. Heti pentutarhan takana oli nimittäin vettä, joten pennut pystyivät jo nuorina totuttelemaan uimiseen emojen valvonnassa. Väsymys unohtui, kun jännitys ja odotus ottivat vallan, mutta vaikka epäilys pysytteli mieleni varjoissa, tunsin silloin tällöin terävän muistutuksen siitä, että määränpäässä voisi olla mitä vain muutakin kuin jotain joka korvaisi leiristä lähtemisen vaivan. Puskaturkin askelten äänet olivat lakanneet kuulumasta, ja tiesin hänen kuulleen jotakin. Olin muiden nukahtaessa käynyt kierimässä variksenruoassa, joksi erään oppilaan nappaama vesimyyrä oli osoittautunut. Kukaan ei haistaisi minua sen inhottavan löyhkän keskeltä. Kotiin palatessa täytyisi keksiä jotakin muuta. Sitten askelet jatkuivat, ja huokaisin ääneti mielessäni helpotuksesta. Pidin katseeni kiinni vastarannassa ja lähdin kävelemään heti tunnettuani ruskean ja mustan sävyisten, pienten ja sileiden, pyöreiden rantakivien pinnat tassujani vasten. Vesi ulottui rannassa vain vatsaan, ja kivet muljahtelivat allani joka askeleella. Loikkasin penkereelle ja ravistelin turkkiani. Vesipisarat lentelivät ilmassa ja saivat rannalla kasvavien saniaisten kuun hopeoimat lehdet kimmeltämään. Aikaa hukkaamatta kuljin aurinkokiville päin, jotta voisin ylittää kaksijalkojen sillan Myrskyklaanin reviirille. Matka taittui nopeasti, ja pian sukelsin kaislojen seasta ja näin joen toisella puolella tutut graniittilohkareet, jotka hohtivat kuunvalossa. Silmäni välkkyivät valppaina meripihkan lailla, kun lähdin tassuttamaan sen vieressä ja jätin aurinkokivet taakseni. Metsä Myrskyklaanin puolella vähän matkan päässä joesta näytti salaperäiseltä, kun tuuli kuiski puiden lehvästöissä ja aluskasvillisuus kätki kaiken näkyvistä. Hymähdin itsekseni ja kiihdytin vauhtiani juoksuun, jotta ehtisin ajoissa paikalle tapaamiseen. Kohta joki haarautui toiseenkin suuntaan, ja uusi uoma, jossa virtasi solisten vettä, lähti mutkittelemaan syvemmälle Myrskyklaanin reviirille. Haarakohdan takana kasvoi rykelmä pensaita. Hiivin kaksijalkojen hiekkapolulle ja vilkaisin ympärilleni. Mitään ei tietenkään näkynyt, eiväthän kaksijalat liikkuneet öisin. Polku oli äänetön ja hiekka rahisi hiljaa tassujeni alla, kun luikahdin sen pinnalle ja otin viimeiset askeleet lähelle siltaa, joka ylitti joen viholliskissojen reviirille ja jonka toisella puolen polku jatkui taas, kohti Nelipuuta. Aistit valppaina astuin sillan päälle. Askelista aiheutuva kumiseva ääni sai minut varuilleni, ja toisella puolella pysähdyin kuuntelemaan, oliko joku havainnut tunkeilijan. Siltä ei kuitenkaan vaikuttanut, ja hajumerkkien ympärillä oli hiljaista. Nyt en enää uskaltautunut juoksemaan, vaan kuljin mahdollisimman hiljaa ja varoen metsässä, tottumattomana tiheikköihin ja puihin joka puolella. Oli pimeää, ja vain pöllön aavemainen huhuilu rikkoi hiljaisuuden sen lehahtaessa ylitseni. Kylmät väristykset kiirivät selkääni pitkin, kun sen siipi loi hetkellisen varjon ylleni ja tumman puun runkoon, ennen kuin se hävisi syvemmälle metsään.
*Hiirenaivoinen ääliö! Yksi pöllö ei sinua säikytä, olethan valmis taistelemaan vaikka Varjoklaanin päällikköä vastaan*, ajattelin ärtyneenä ja jatkoin rohkaistuneempana matkaani. Myrskyklaanin alueella oli pimeää, hieman pelottavaa ja salaperäistäkin, aluskasvillisuus tuntui kätkevän sisälleen salaisuuksia joita tuuli taasen kuiski puiden lehvistöissä, ja kuunsäteet osuivat polulleni. Pääsin kuitenkin vaikeuksitta metsän toiseen reunaan ja kyyristyin saniaisten keskelle lihakset jännittyen. Tuijotin niiden keskeltä uhkaavien kaksijalkojen pesien aidan takana kohoavia varjoisia hahmoja. Niskakarvojani kihelmöi ja käpäliäni pisteli, kun siinä katsellessani nenääni tulvahti uusi, vieras tuoksu, ja oikealta puoleltani puuttomalle alueelle ennen aitaa sukelsi musta, solakka hahmo, jonka silmät kiiluivat pimeydessä. Se pysähtyi sulavasti ennen aitaa ja käännähti ympäri tuijottaen suoraan piilopaikkaani korvat värähtäen. Tiesin, että se oli joko haistanut tai kuullut minut, ja olin joka tapauksessa tullut huomatuksi. Epäröin hetken ja loikkasin sitten haastavasti ulvaisten jaloilleni. Nopeasti työnnyin esiin saniaisista ja loikkasin vierasta olentoa päin. Kierimme varjoisalla alueella äänettömästi kamppaillen, yrittäen saada yliotetta vastustajastamme. Polkaisin käpäläni otuksen rintaan ja potkaisin sen kauemmaksi, mutta se kiepahti ketterästi ja hyökkäsi uudestaan. Kaadoin sen maahan, ja se upotti hampaansa olkapäähäni. Ärähdin kivusta ja ravistelin sitä kuin rottaa. Se kuitenkin rimpuili irti ja loikkasi ylitseni, laskeutui taakseni ja oli hetkessä selässäni. Vierähdin maahan ja sain sen loikkaamaan kauemmaksi. En kuitenkaan jäänyt maahan makoilemaan, vaan ponkaisin tassuilleni. Nyt oli minun vuoroni puolustautua. Musta otus, joka tuoksui kissalta ja jolla oli kissan ruumis, syöksähti kimppuuni ja työnsi tassunsa salamannopeasti eteen viiltääkseen rintaani, ja väistin taaksepäin hypähtämällä. Vihollisen kynnet ehtivät kuitenkin naarmuttaa minua, ja sähähdin. Käännähdin ja loikkasin aidan päälle. Sain sen reunasta otteen etukäpälilläni ja upotin siihen kynteni, kiemurrellen lopulta sen yli ja kierähtäen sen toiselle puolelle viileään ruohikkoon. Jäämättä odottamaan, seurasiko tuntematon vastustajani, etsin nopeasti vainun Viimasumusta ja lähdin jäljittämään sitä syvemmälle kaksijalkojen pesien sokkeloihin. Välillä saatoin haistaa kotikisujen pehmeän tuoksun, mutta suurimmaksi osaksi täällä vallitsi hirviöiden katku ja kaksijalkojen ja niiden esineiden löyhkä, joka sekoittui yön hajuihin. Jonkin ajan kuluttua saavuin paikkaan, jonka keskelle oli kokoontunut kissoja. Heidän edessään pahvilaatikolla seisoi tuttu erakko, jonka vaaleanharmaassa turkissa oli tummempia alueita ja jonka häntä, jalat ja kasvoissa oleva kuvio olivat vielä niitäkin tummempia. Värähdin hieman, kun näin hänen sinisenviolettien silmiensä pupillien ympärillä punaiset renkaat. Hänen vieressään seisoi tummanharmaa, suurehko kolli, jota en tunnistanut. Kollin silmät olivat smaragdin vihreät.
”Hyvä, kaikki ovat koolla ja valmiina harjoittelemaan. Tavoitteenamme on edelleen vallata ensin Myrskyklaani ja sitten tietysti muut klaanit, ja hallita niitä Pimeyden metsän tukijoina”, hän maukui hännänpää väristen. Silmäni laajenivat ällistyksestä, mutta muutoin peitin tunteeni hyvin. Alkujärkytyksestä toettuani aloin pitää ideaa hyvänä. Olisi hienoa, että klaanista löytyisi vain puhdasverisiä, voimakkaita ja uskollisia sotureita, jotka uskoivat Pimeyden metsään. Ja ehkä minusta voisi tulla jonkin klaanin johtaja. Mitään puhumatta kissat alkoivat jakautua pareihin, ja Viimasumu sekä hänen toverinsa kiertelivät kaikkien luona kertomassa, mitä heidän pitäisi tehdä, ja korjaamassa virheitä. Astelin lähelle pahvilaatikoita, johon oli jäänyt tyhjää tilaa, ja kohtasin vastustajakseni asettuneen kilpikonnakuvioisen naaraan vihreän katseen vakaasti. Viimasumu käveli luoksemme ja pysähtyi opastamaan liikkeessä.
”Tulit siis”, hän vain murahti antaen ilmeettömien silmiensä pysähtyä hetkeksi kohdalleni. Pörhistin hieman uhmakkaasti turkkiani, mutta hän kääntyikin jo vastustajani puoleen.
”Tarkoitus on siis, että kun kohtaat vastustajasi suoraan edestä ja tulette toisianne kohti, yrität loikata hänen taakseen ja kiepahtaa ympäri hypäten sitten hänen selkäänsä, ennen kuin hän ehtii kääntyä. Ei kuitenkaan saa jäädä selkään roikkumaan, koska toinen voi kierähtää maahan – kuten teidän tulee tehdä, jos kohtaatte tällaisen liikkeen taistelussa – niin, että joudutte väistämään. Sen sijaan teidän täytyy vääntää vihollinen maahan”, kolli selitti tyynesti. Nyökkäsin pikaisesti merkiksi, että olin kuullut, ja valmistauduin juoksemaan kilpikonnakuvioista kohti.
”Sinä voit aloittaa”, hän käski näpäyttäen suuntaani hännällään.
”Olen Hiiritassu”, äyskäisin pää pystyssä, haastamatta kuitenkaan taistelua. Viimasumu siristi silmiään, muttei vastannut siihen mitenkään.
”Toimeksi siitä”, hän naukaisi ja jäi katsomaan. Pinkaisimme molemmat juoksuun toisiamme kohti, ja tein nopean arvion välimatkastamme yhdellä katseella, ponkaisten oikeaksi olettamallani hetkellä naaraan taakse. Käännähdin ympäri ja loikkasin hänen selkäänsä. Sillä samalla hetkellä tunsin hänen lihaksiensa olevan valmiina kieräyttämään hänen kehonsa maahan, ja kiedoin käpäläni hänen kaulaansa ja koetin vääntää hänet maahan. Se onnistui, ja sihahtaen tuo makasi allani ja yritti rimpuilla irti.
”Riittää jo”, Viimasumu maukui. Siirryin kauemmaksi, jotta naaras pääsisi nousemaan, ja tämä kömpi jaloilleen ravistellen turkkiaan ja mulkaisten minua äkäisesti.
”Aika hyvin ensikertalaiseksi, mutta olisit voinut loikata vähän lähempää, jotta kallisarvoisia sekunteja ei olisi kulunut niin paljon ja vastustaja ei olisi ehtinyt kääntyä tai kierähtää niin nopeasti. Onnistuit kuitenkin loppujen lopuksi, ja se on pääasia. Nyt vaihdatte osia.” Heilautin häntääni ja asetuin jälleen kilpikonnakuvioista kissaa vastaan. Hänen vihreissä silmissään oli päättäväinen katse, kun hän kiihdytti vauhtiaan ja tein samoin. Hännänmitan päässä minusta naaras loikkasi, käännähti sulavasti ilmassa ja laskeutui maahan. Yritin pysäyttää vauhtini ja kääntyä, mutta hän putosi jo selkääni ja kaatoi minut. Murisin ääneti mielessäni, kun rimpuilin ja reuhdoin hänen otteessaan ja yritin irrottautua. Lopulta Viimasumun naukaisu sai hänet irrottamaan, ja nousin ylös.
”Hienoa. Oli ovelaa soveltaa kääntymistä ilmassa, sillä se oli nopeampaa, eikä sinun maahan laskeuduttuasi enää tarvinnut tuhlata siihen aikaa, vaan pääsit heti hyökkäämään”, kolli kehui. Siristin silmiäni ja jännitin lihaksiani. Naaras oli selvästi minua kokeneempi, nopeampi ja taitavampi, joten täytyisi sovittaa taktikointi ja voima yhteen.
”Voitte jatkaa harjoittelua keskenänne”, hän jatkoi ja tassutti korjaamaan erään taistelijan virhearvioita. Kun tapaaminen viimein päättyi, olin polttanut itseni loppuun ja kokosin viimeisetkin voimieni rippeet, jotta voisin lähteä virkeän näköisenä. Heti metsään päästyäni jäin kuitenkin saniaistiheikköön tasaamaan hengitystäni ja lepäämään hetken. Oli houkutteleva ajatus vain lysähtää nukkumaan, mutta koska tiesin, ettei se kävisi päinsä, nousin taas käpälilleni ja lähdin jälleen kulkemaan Myrskyklaanin reviirillä. Kuu laski jo, ja ehtisin nukkua kotona vain vähän ennen auringonnousua. Laahustin eteenpäin ja muistin joidenkin ketunmittojen päässä kaksijalkojen sillasta, että minun täytyisi hävittää niiden pesien haju turkistani. Se oli varmasti pinttynyt siihen kiinni. Palasin hieman takaisinpäin ja kierin löytämissäni ketunjätöksissä, kunnes sen löyhkä peitti kaiken alleen. Uidessani saarelle hirveä haju kyllä lähtisi vedessä, eikä kaksijalkalan tuoksustakaan jäisi jäljelle enää mitään. Läpimärkänä nukahdin miltei seisaalleni oppilaiden pesässä, kun olin ohittanut Puskaturkin välttäen kiinnijäämisen vain juuri ja juuri ja ylitettyäni vielä leiriaukean mahdollisimman äänettömästi. Turkki kuivuisi nopeasti, eikä minusta löytyisi aamulla muita merkkejä yöllisest seikkailusta kuin väsymys. Onnistuin kuitenkin laskeutumaan makuulle ja suljin silmäni nukahtaen heti.
”Huomenta, Hiiritassu!” Vasatassun hyväntuulinen naukaisu herätti minut aikaisin aamulla, kun aurinkokaan ei ollut vielä noussut. Avasin haukotellen sumeat vaaleanvihreät silmäni ja mumisin epämääräisen vastauksen pysytellen kuitenkin makuulla ja vain hädin tuskin valveilla. Väsymys sai aistit vähemmän tarkoiksi, kehoni tuntui painavalta kuin raskas kivi ja ajatukseni olivat kaikonneet. Tahdoin vain ja ainoastaan nukkua, ja pehmeät sammaleet, pesän lämpö ja rauhallinen olo houkuttelivat sulkemaan silmät uudelleen ja vaipumaan tiedottomuuteen.
”Oletkos unikeko?” Vasatassu kysyi kiusoitellen ja näpäytti lapaani hännänpäällään. En tehnyt elettäkään noustakseni, vaan pohdin, kannattaisiko jäädä pesään nukkumaan vai mennä harjoituksiin. Kummassakin vaihtoehdossa oli omat hyvät ja huonot puolensa. Jos jäisin, Puskaturkki raivostuisi, ja syystäkin. Hän saattaisi antaa rangaistuksen, eikä toisista kissoista huolehtiminen useamman kuun ajan viitsinyt kiinnostaa, etenkin kun nämä olivat vanhoja ja hyödyttömiä ja heikensivät vain klaania.
”En, väsyttää vain”, mutisin ja käperryin takaisin kerälle laskien häntäni nenälleni. Vasatassun ihmettelevä katse viivähti hetken turkillani, mutta minua ei kiinnostanut sekään. Viis Puskaturkista ja muiden ällistelyistä, halusin nukkua enkä olla taistelua opettelemassa, kuten mestarini oli tämänpäiväiseksi ohjelmaksemme kertonut. Taistelutaidot olivat toki hyödyllisiä, mutta väsyneenä en saavuttaisi mitään, tyrisin vain kaiken. Sitä paitsi olin yöllä korvannut normaalin koulutuksen Pimeyden metsään uskovien tapaamisessa, eivätkä harjoitukset Puskaturkin kanssa voineet olla haastavammat ja opettavammat kuin siellä.
”No, seuraavalla kerralla älyät varmasti mennä aikaisemmin nukkumaan. Nyt on kuitenkin aamu ja koulutuksesi alkaa pian”, pesätoverini maukui hymähtäen.
”Tulossa ollaan”, murahdin vastaukseksi ja painoin pääni sammalille.
”Ihan totta?” Raotin toista silmääni ja vilkaisin naarasta. Hän kohotti kulmaansa sanoilleni kuin ei olisi uskonut niihin ja kiepahti ympäri. Katselin, kun hän herätti Haukkatassun, ja kaksikko lähti yhdessä pesästä ulos varoen huomaamattomasti joutumasta lähelle Valkotassua, Kuuviiksen oppilasta, joka istui omalla paikallaan pesemässä korviaan. Valkotassu ei sanonut mitään, mutta huomasin hänen silmissään surullisen pilkahduksen, joka hävisi kuitenkin nopeasti. Rentoutin kehoni ja odotin unen pyyhkäisevän ylitseni. Samapa tuo, Valkotassu ei ollut minun ystäväni eikä koskaan tulisi olemaankaan, jos minulta kysyttäisiin.
”Hiiritassu! Mitä minä kuulinkaan Vasatassulta? Et kuulemma näyttänyt yhtään siltä, kuin olisit lähdössä harjoituksiin”, Puskaturkin tiukka ääni työnsi aallon pois ja jätti minut kalliolle. Avasin vastahakoisesti silmäni ja huomasin soturin seisovan edessäni kipakan näköisenä. Tiesin, ettei hän olisi halunnut olla minulle vihainen, mutta käytökseni ei jättänyt hänelle muutakaan vaihtoehtoa.
”Otin vain hetken torkut, ei tässä mitään. Tulen kyllä”, sanoin ja tuhahdin. Musta kolli taputti kärsimättömästi käpälällään sammalta.
”Ylös sitten niin kuin olisit jo”, hän komensi. Nousin hitaasti, mutta Puskaturkin ehdoton katse ei antanut valinnanvaraa, joten jouduin seuraamaan häntä ulos pesästä. Ulkona kaste kimmelsi joka ruohonkorrella, aurinkoa ei vielä näkynyt ollenkaan ja tuuli suhisi kaislikossa. Pilvipeite vyöryi valkoisena merenä taivaalla, ja sieltä täältä pilkahti siitä kauniin vaaleansininen kappale. Ilma oli kosteaa ja kirpeää, ja pörhistin vaistomaisesti turkkiani, vaikka hiirenkorvan aamussa ei varsinaista kylmyyttä ollutkaan. Vilkaisin huokaisten pesää ja loikin Puskaturkin jäljessä tuoresaaliskasalle, minne oli jäänyt vähän edellisillan ruokailun tähteitä ja jonne aamupartio oli jo tuonut muutamia eläimiä. Soturi valikoi itselleen lihakkaan vesimyyrän, ja kieriteltyäni hetken saaliita käpälälläni hänen paheksuvan katseensa alla nostin hampaisiini suuren hopeakylkisen kalan ja laskin sen hänestä parin hännänmitan päähän. Puskaturkki, kuten monet muutkin, piti huonona käytöksenä kohdella riistaa liian välinpitämättömästi. Kyyristyin ja haukkasin kalasta suuren suullisen täyttämään kurisevaa vatsaani. Liha maistui viileälle ja hieman oudolle, mutta herkulliselle ja mehukkaalle. Pureskelin sen huolellisesti, nauttien mausta kielelläni, ja jatkoin syömistä samaa tahtia. Kun olin valmis, nousin istumaan ja aloin pesemään naamaani käpälälläni. Puskaturkki nuoli turkkiaan tasaisin, voimakkain vedoin, ja lopulta se kiilsi sysimustana.
”Alkuperäinen tarkoituksemmehan oli harjoitella taistelemista, mutta tulin siihen tulokseen, että kokeilemmekin metsästystä”, soturi kertoi ja vääntäytyi käpälilleen. Silmäni rävähtivät auki, ja tuijotin häntä hetken kapinoivasti, ennen kuin käännyin sanaakaan sanomatta ja pinkaisin aukion yli kaislatunnelin läpi pujahtaen. En jäänyt odottamaan Puskaturkkia, vaan annoin hänen ottaa minut itse kiinni, kun suuntasin kohti vesiputousta ja Nelipuuta sekä Tuuliklaanin rajaa. Pehmeän maan kosteus tuntui polkuanturoissani, ja kastepisaroiden täyttämät viileät kaislat pyyhkivät turkkiani. Kuljimme kaksijalkojen hiekkapolun yli ja loikin sen pinnalla melko tottuneesti toiselle puolelle. Puskaturkki näytti hitusen hämmästyneeltä, sillä olinhan tuore oppilas ja minun olisi kai kuulunut vähän pelätä tällaisia asioita. Mutta jos polku ei ollut sen pelottavampi yölläkään, niin miksi säikkyä samaa päivällä? Sehän oli osoittautunut ihan vaarattomaksi. Pian vesiputouksen jylinä kantautui korviimme, voimistuen jokaisella askeleella. Kiersin viimeiset pensaat ja jäin hännänmitan päähän luonnonilmiön reunasta, katsellen sitä kunnioittavasti. Vettä ryöppysi joesta pystysuoraan alas nousevan auringon valossa kultaisena hehkuen, lakkaamattomana virtana ja kuohuna. Vaahtoa vilahti näkyvissä silloin tällöin, ja tunsin oloni vapaammaksi ja villimmäksi kuin koskaan, vaikka väsymys ei ollutkaan kokonaan kadonnut ja pieni kiukkuisuus oli jäänyt jäljelle.
”Vaikuttava näky, eikö?” Puskaturkki naukaisi vierestäni, ja tajusin hänen tulleen siihen huomaamattani, kun olin seisonut tuijottamassa lumoutuneena putousta.
”Totta”, myönsin hännänpää värähtäen. Puskaturkin katse liikkui sulavasti kuohuissa, ja sitten hän pysäytti sen minuun.
”Tiedän, että olet väsynyt ja siksi vähän kiukkuinen, mutta olisiko mahdollista, ettet enää ryntäilisi tuolla tavoin ilman lupaa? Saalistaminen on aivan yhtä mukavaa ja hyödyllistä kuin taistelukin”, hän sanoi vakavasti. Tiesin kollin yrittävän välttää samanlaista riitaa kuin jokin aika sitten, ja koska minulla ei ollut mitään menetettävää, nyökkäsin.
”Kai se sopii”, vastasin ja riistin sitten silmäni vesiputouksesta Puskaturkkiin. Hän taisi arvata mitä ajattelin, sillä heilautti häntäänsä ja hymyili huvittuneesti.
”Voisimme nyt aloitella metsästämistä”, hän lausahti. Silmäni kirkastuivat ja katsoin häntä innokkaana.
”Mielellään niin”, naukaisin, ja pienoinen kehräys livahti ääneeni.
”Kokeile yrittää, josko haistaisit jotakin, ja kerro sitten minulle, mitä”, kolli opasti. Kohotin kuonoani ja viritin hajuaistini äärimmilleen, jotta havaitsisin jokaisen tuoksun tasaisen viileästä ilmavirrasta ja pienestä tuulesta. Hetken etsittyäni löysin neljä eri hajua, joista tunnistin pari.
”Kaksijalka on käynyt tässä koiransa kanssa, mutta tuoksu ei ole tuore, ja siitä on aikaa melkein päivä. Haistan myös hiiren, ja sitten on kaksi hajua joita en tunnista”, kerroin Puskaturkille jo lämpimämmällä äänellä kuin useimmiten kenellekään. Puskaturkki nyökkäsi hyväksyvästi ja nuuhkaisi itsekin.
”Olet aivan oikeassa, kaksijalan ja koiran käynnistä on jo aikaa. Täällä tuoksuu myös hiiri, ja ne kaksi tuoksua joita et vielä tiennyt, ovat jäniksen ja ketun. Jäniksiä on tuoresaaliskasassamme vain erittäin harvoin, sillä ne ovat tuuliklaanilaisten pääasiallista ravintoa, ja sen reviiriltä päin tuuli tuoksua kuljettikin. Ketunkin haju on jo valju.” Sallin hymyn nykiä suupieliäni, kun kuulin hänen sanansa ja sain positiivista palautetta. Jokiklaanilaissoturi mietti hetken ja keskityin sillä välin painamaan jäniksen ja ketun hajut muistiini. Ketun pistävä löyhkä olisi helppo muistaa, mutta jäniksen multaisessa ja ruohoisessakin tuoksussa olisi vielä totuttelemista.
”Pystyisitkö jäljittämään jonkin noista? Pidä tuoksu selvänä mielessäsi äläkä huomioi mitään muuta, vain sen minkä haluat tavoittaa”, Puskaturkki maukui lopulta, ja kohautin lapojani.
”Kyllä se varmasti onnistuu”, naukaisin. Kohotin päätäni ja etsin järjestelmällisesti houkuttelevan hiiren tuoksun, lähtien määrätietoisesti tassuttamaan sitä kohti. Hajujälki johti lammaslaitumille putouksen yläpuolelle, eikä minulla ollut vaikeuksia, vaikka lampaiden omituinen, rasvainen tuoksu häiritsikin hieman. Puskaturkki kulki vieressäni ja pysähtyi, kun hidastin vauhtiani vähän matkan päässä putouksen yläpuolella solisevasta joesta ja sen varrella kasvavista puista ja pensaista, joiden mukana oli pari kiveäkin. Haju tuntui voimakkaana aluskasvillisuudesta.
”Hiiri on jossakin tuolla”, lausuin ajatukseni ääneen ja viittasin hännälläni.
”Siellähän se on”, mestarini naukui. Vilkaisin häntä aavistuksen epäröivästi, mutta sitten tunne vaihtui palavaksi haluksi näyttää kynteni.
”Voit koettaa napata sen, mutta ensin sinun täytyy osata vaanimisasento. Pudottaudu matalammaksi ja laske paino lonkkien varaan.” Tein työtä käskettyä ja yritin siirtää kaiken painon lonkille, onnistuen siinä mielestäni melko hyvin. Puskaturkki tarkasteli asentoani arvioivasti ja korjasi sitten hieman toisen takajalkani asentoa, selittäen, että jalkojen pitäisi olla samassa linjassa, jottei painoa vahingossakaan menisi enemmän sinne kuin tänne.
”Hännän täytyy olla paikoillaan, se ei saa liikkua”, soturi sanoi ja painoi nykivän häntäni kevyesti tassullaan maahan. ”Muuten se voi vaikka kahisuttaa jotain maassa olevaa, esimerkiksi lehtiä, ja säikyttää saaliin pakosalle. Ja sitähän me emme tahdo.” Jähmetin häntäni liikkumattomaksi ja olin nyt liki täydellisessä vaanimisasennossa, kuten Puskaturkki tyytyväisenä kehaisi.
”Nyt voit lähteä hiirtä kohti. Pidä askeleesi kevyinä ja huomaamattomina ja koeta olla osumasta aluskasvillisuuteen tuolla metsäpalasella. Se on vaikeaa, koska jokiklaanilaiset eivät ole tottuneet sellaiseen, mutta joskus siitä voi olla vielä apua. Yritä sulautua ympäristöön; tuuleen, veteen, puiden lehtiin, veden virtaukseen.” Nyökkäsin keskittyneesti ja aloin väijymään hiirtä juuri oppimassani vaanimisasennossa, hiipien pikku hiljaa eteenpäin. Hiiren läsnäolosta kertoi nyt myös rapina ja välillä ruskean turkin vilahdukset kasvillisuudessa, kun eläin puuhaili itsekseen. Tuoksu tuntui vahvana ilmassa. Veri virtasi kuumana suonissani, ja käpäliäni kihelmöi jännitys, kun pysähdyin saniaistiheikköön odottamaan oikeaa hetkeä hyökkäykselle ja varoen kahisuttamasta lehviä lavoillani. Hiiri oli nyt pysähtynyt kiven juurelle sammaleille koivun katveeseen, ja se istui pikkuruisilla takatassuillaan pitäen etukäpälissään siementä, jota nakersi. Saaliin huomio oli täysin siemenessä. Se täytyisi tehdä nyt tai ei koskaan. Jännitin lihakseni ja loikkasin eteenpäin huitaisten hiirtä etukäpälälläni, ja näin veren roiskahtavan kasvien lehdille. Hiiri putosi maahan, ja syöksähdin pökertyneen otuksen viereen tappaakseni sen nopeasti. Ylpeänä ja tyytyväisenä tartuin velttoon, lämpimään ruumiiseen ja kannoin sen häntä pystyssä ja leukaani kohottaen Puskaturkin luokse. Tämän silmät levisivät, ja sitten tuo hymyili.
”Upeaa”, mestarini kehui vilpittömästi. ”Harva saa saalista ensimmäisellä yrityksellä.”
”Se oli helppoa, koska hiiri oli niin keskittynyt siemenen nakertamiseen”, sanoin totuudenmukaisesti.
”Silti. Se oli hieno suoritus, kuinka helposti tehty vain, kun et ennen ollut juuri edes harjoitellut. Tuoresaalis on aina tuoresaalis”, hän maukui. Heilautin häntääni ja nostin hiiren taas hampaisiini.
”Metsästämme vielä hetken, ja huomenna opit kalastamaan. Voimme tulla tuon pienen metsikön taakse putouksen yläpuolelle vähän myöhemmin kuin normaalisti, vasta auringonnousun aikaan eikä ennen”, Puskaturkki lupasi. ”Sitten sinun täytyy olla ajoissa ja virkeänä koulutuksessa, tai muuten asetan tiukemmat linjat.” Hänen puhuessaan tunsin uupumuksen painon käpälissäni. Olin unohtanut väsymykseni saalistamisen jännityksessä ja uuden oppimiseen keskittyessäni, mutta nyt rankka yö ja edellinen päivä antoivat taas muistuttaa itsestään. Kokosin kuitenkin itseni jaksaakseni vielä vähän aikaa ennen kuin pääsisin leiriin. Puskaturkki kehotti minua hautaamaan hiiren maahan, ja kuoputettuani sen päälle multaa ja painettuani paikan muistiini tein kaikkeni onnistuakseni hyvin metsästyksessä. Saimme napatuksi vielä toisen hiiren ja vesimyyrän, ja palasimme muutaman saaliseläimen kanssa leiriin. Tein kuten mestarini sanoi ja kävin viemässä kasasta valitsemani hyvännäköisen harakan klaaninvanhimmille, jotka kiittivät ystävällisesti ja alkoivat sitten syödä. Peruuttaessani pois mietin, olivatko he sittenkään niin kauheita, vaikkakin hyödyttömiä. Kohautin lapojani ja päätin karistaa klaaninvanhimmat mielestäni, sillä minulla oli itsellänikin nälkä ja halusin syödä sekä levätä. Sen jälkeen minulla olisi vielä aurinkohuipun partiosta jonkin ajan kuluttua lähtevä Myrskyklaanin rajan tarkastava partio Puskaturkin kanssa, ja sitten loppupäivä vapaata aikaa muiden nuorten kissojen seurassa. Kun palasin tuoresaaliskasalle ja otin itselleni mestarini saalistaman toisen hiiren, huomasin Hillatassun kiikuttavan ensimmäistä saalistani kuningattarille. Hymyilin tyytyväisenä ja päätin illemmalla kaikkien syötyä kertoa loistavasta suorituksestani ja kehuskella lupaavilla saalistustaidoillani muille oppilaille. Söin hiiren nopein, ahnain haukkauksin, nuolin rippeet suupielistäni ja viiksistäni ja aloin sitten puhdistamaan turkkiani, joka oli likaantunut aamun aikana. Etenkin tomu ja ruoho maistuivat kamalalta, mutta lopulta pääsin ihailemaan hohtavaa lopputulosta ja nauttimaan työni hedelmistä. En ainakaan näyttäisi ryvettyneeltä ja lannistuneelta, kun en sitä sisäisestikään ollut. Nyt, kun olin puhdas, syönyt ja juonut, väsymys palasi kertarysäyksellä eikä minun tehnyt mitään niin paljon mieli kuin nukkua. Silloin jaksaisin partiossakin ja olisin huomisen harjoituksissa virkeä, eikä univelkaa enää olisi ennen seuraavaa tapaamista. Kävelin oppilaiden pesänä toimivaa kaislatiheikköä kohti ja nyökkäsin ohimennen kevyen tervehdyksen täplikkäälle Jaguaaritassulle, joka heilautti häntäänsä ja jatkoi matkaansa kohti leiriaukean laidalla puoliksi varjoissa istuvaa mestariaan Tulenliekkiä. Astuttuani pesään tassutin heti omalle sammalvuoteelleni sen perällä, lysähtäen siihen kyljelleni ja painaen pääni sammalille. Räpäytin silmiäni ja onnistuin pysymään hereillä sen aikaa, että näin pesän olevan tyhjä. Viereinen paikka, jossa Vasatassu nukkui, oli yhä lämmin, joten hän oli ollut siinä vain hetki sitten. Enää en vaivautunut pitelemään itseäni valvemaailmassa vaan vaivuin syvään, rauhalliseen uneen.
”Hiiritassu, herätys.” Puskaturkin ääni herätti minut unettomasta unestani, ja nousin istumaan käyttäen hetken aikaa tilanteeni ja ympäristöni käsittämiseen. Sitten muistin, ja ajatukseni kirkastuivat.
”Lähdemmekö partioon?” kysäisin ja nuolaisin sekaisin menneet karvat ojennukseen.
”Kyllä”, Puskaturkki naukaisi nyökäten ja viittasi minua hännällään seuraamaan. Pujahdin pois kaislikosta ja seurasin häntä uloskäyntitunnelille, jonka suulla oli odottelemassa Valkotassu, punaruskea valkokuonoinen naaras, mestarinsa Kuuviiksen kanssa. Valkoinen soturi, jonka turkissa oli kermanvaaleita laikkuja, seisoskeli paikoillaan tyynen oloisena, mutta hänen oppilaansa silmät säihkyivät ja hän polki maata etutassuillaan. Nähdessään minut Valkotassun katseessa käväisi epävarmuus. Olin tunnettu kylmästä, töykeästä luonteestani, joka lämpeni vain harvojen kissojen seurassa, eikä minua parilla päivällä nuorempi oppilas ollut tuntemattomien seurassa ehkä niinkään itsevarma.
”Hei, Valkotassu”, tervehdin tavoistani poiketen. Valkotassun korvat värähtivät yllätyksestä.
”Hei, Hiiritassu”, hän maukaisi ja kohtasi lyhyen hetken ajan katseeni. Hänen keltaisien silmiensä pilkehtivä ilmeikkyys sai minut kääntämään hitusen hämmentyneenä pääni, kun en jostakin syystä enää halunnut kohdata sitä.
”Kaikki ovat nyt paikalla, joten voimme kai lähteä. Ilmoittauduin jo Oravahännälle”, Puskaturkki kertoi tarkoittaen Jokiklaanin tuoretta varapäällikköä, joka oli suosittu valinta ja jota itsekin pidin ihan hyvänä toimessaan. Ainakaan Oravahäntä ei ollut mikään pehmeä kotikisu vaan oikea soturi. Kuuviiksi asettui partion johtoon jutellen ja naureskellen hyväntahtoisesti Puskaturkin kanssa Oravahännän ja Aavikkotuulen suhteesta. Minä ja Valkotassu jättäydyimme hieman jälkeen, enkä keksinyt mitään puhuttavaa, kunnes aurinkokivien kohdalla sain älynväläyksen. Tai sellaisena ajatustani ainakin pidin.
”Valkotassu, haluaisitko tulla huomenna kanssani saalistamaan? Muut oppilaat eivät juuri meidän seurastamme piittaa, oma on vikansa kun heittävät omaperäisten persooniemme seuran hukkaan”, mau’uin ja katsoin kysyvästi oppilastoveriani.
”Yllätys!” Raitatassun hihkaisu hätkähdytti minut hereille, ja seuraavaksi tunsin lentäväni ilman halki pois auringon lämmittämän kiven tasaiselta pinnalta. Silmäni rävähtivät auki, ja hetken aikaa kaikki näytti olevan ylösalaisin. Näin sinisen taivaan levittäytyvän ylleni ja järkytyksen aalto hyökyi ylitseni. Mitä ketunläjää tämä oli? Sitten putosin selälleni veteen roiskahduksen saattelemana ja huidoin villisti tassuillani, ennen kuin tajusin kierähtää toisin päin. Aloin polkemaan vettä ja nautin turkkiani nykivästä virrasta. Kun nostin katseeni viileästä, tummanvihreästä syvyydestä, kohtasin raidallisen oppilaan ilkikuriset silmät ja luimistin leikkimielisesti korviani.
”Raitatassu, senkin hiirenaivo!” murisin muka vihaisena. Raitatassu heilautti häntäänsä ja virnisti. Hän seisoi joen ylle kurkottelevan kiven päällä, ja hänen varjonsa yhtyi sen varjoon veden pinnassa.
”Ajattelin herättää sinut”, kolli naukaisi kiusoitellen. Irvistin hänelle ja uin ympyrää voimakkain vedoin, sukellellen vähän väliä joen syleilyyn. Vesi huuhtoi kuumuuden pois ja sai olon tuntumaan viileältä ja mukavalta, eikä märkä turkki haitannut, kun iho pysyi kuivana. Näin hopeisia välähdyksiä kaloista ja kurkotin kokeeksi kuonollani puraistakseni yhtä, mutta se oli jo hännänmittojen päässä, kun tunsin haukkaavani vettä. Sitä meni henkeen ja aloin potkimaan itseäni nopeasti kohti pintaa. Valo voimistui ja pian pääni rikkoi sen väreilyn, ja yökin vedet ulos keuhkoistani. Kun olin vetänyt uudestaan ilmaa varastoon, sukelsin ja nautin tästä Jokiklaanin ihanuudesta. Lopulta sain tarpeekseni ja uin rantaan.
”Hei! Älä minun päälleni”, Raitatassu kehräsi ja vetäytyi kiven toiselle reunalle väistääkseen ympärilläni lentelevät vesipisarat. Ravistelin turkkini niin kuivaksi kuin pystyin ja loikkasin sitten hänen luokseen.
”Sinun vuorosi”, nauroin työntäessäni hänet voimakkaalla lavallani jokeen. Raitatassun vastustelut hiipuivat läiskähdykseen, ja kun kurkistin kiven päältä, huomasin tumman hahmon liikkuvan veden alla. Mietin hetken ja sukelsin sitten alas häntä päin. Oppilaani ei tuntunut näkevän mitään, kun uin hänen perässään vihreässä vedessä hiekkapohjan levittäytyessä allemme. Nautin viileydestä ja siitä mahtavasta tunteesta, että tätä voisi tehdä vaikka loputtomiin. Tarkkaavaisuuteni ei kuitenkaan herpaantunut, ja kun Raitatassu yritti pintaan, tartuin häntä toisesta takajalasta ja vedin hänet nopeasti takaisin. Sitten uin ylös ulkomaailmaan ja kauemmaksi, ja virnistelin, kun jokiklaanilaisen pää ilmestyi keikkumaan pienille tuulen nostattamille aalloille. Hän sylkäisi vettä ulos suustaan ja irvisti minulle.
”Satuitko näkemään sitä ilkeää jättiläiskalaa nimeltä Hiirenvirne, joka sattumalta puraisi minua, kun istuit siellä kivesi päällä ihan viattomana?” hän tiedusteli vaarallisen pehmeällä äänellä. Tyrskähdin naurusta ja lähdin pakoon, kun hän alkoi jahtaamaan minua sadatellen joka käpälänvedolla.
”Ikävä kyllä en”, virnistin. Päästin Raitatassun lähelleni ja uin sitten kiusoitellen hieman kauemmaksi, kun hän oli saavuttamassa minut kokonaan.
”Senkin – kamala – hiirenaivoinen – typerys”, oppilas sähisi sana kerrallaan ja kiristi tahtiaan. Sain tarpeekseni ja uin ympäri. Raitatassu ei näyttänyt yllättyneeltä, vaan hänen silmänsä tuikkivat, kun tulin häntä vastaan ja kiedoin käpäläni hänen kaulaansa. Kolli näykkäisi minua kaulasta ja kierähti kyljelleen karistaakseen päälle käyvän, mutta sen sijaan aloin muksimaan häntä hellästi tassuillani. Raitatassu ähkäisi.
”Pois siitä, senkin möykky!” hän komensi. Läimin hännälläni vettä ja otin hieman etäisyyttä. Se oli virhe. Oppilaani ulvaisi tyytyväisenä ja ui kimppuuni, ja pian painimme joessa yhtenä turkin ja huiskivien käpälien pyörteenä. Kun lopulta nousimme ylös ja asetuimme kivelle kuivattelemaan turkkejamme auringon lämpimässä hehkussa, oloni oli rento ja unelias. Makasin kyljelläni silmät kiinni ja nukahdin nopeasti. Hetkessä huomasin seisovani pienellä metsäaukiolla vehreän kasvillisuuden keskellä ja katselin kummastellen ympärilleni. Tämä oli Myrskyklaanin reviiriä, päättelin, sillä Jokiklaanin alueella ei kasvanut näin tiheää kasvillisuutta. Kohotin kuonoani ja haistelin yön raikastamia tuoksuja. Sain vainun hiirestä ja kuulin sen rapistelevan kauempana jossakin tiheikössä, kun lähdin jäljittämään sen viekoittelevaa tuoksua ja hiivin kevyin askelin yhä lähemmäs. Auringonsäteet tihkuivat lehtikaton läpi ja tanssivat turkillani sekä pehmeällä metsämaalla, ja tunsin lämmön ruskeilla karvoillani. Saavutin hiirtä ja pudottauduin matalammaksi, jotta se ei näkisi minua. Pidin häntäni matalalla Puskaturkin opetusten mukaisesti ja annoin jokaisen polkuanturan painua hitaasti maahan. Kun näin pienen eläimen saniaisenlehvien välistä, viikseni värähtivät innosta ja valmistauduin loikkaan. Hiiri vilisti kasvien alla ja puiden juurakoissa, ja kokosin kaiken kärsivällisyyteni odottaakseni oikeaa hetkeä. Saaliini sitten pysähtyessä tonkimaan lehtikasaa pensaan vieressä, jännitin lihakseni ja ponkaisin. Laskeuduin aivan hiiren taakse hiljaa tömähtäen ja sadattelin itsekseni, kun se lähti pinkomaan kohti puun juurakossa odottavaa pimeää koloaan. Syöksähdin perään ja tapoin sen nopeasti, vaikka mielessäni huokaisinkin helpotuksesta, kun saalis ei kuitenkaan ollut päässyt pakoon. Nostin hiiren velton ruumiin leukoihini ja olin hautaamassa sitä maahan, mutta samassa tunsin kaiken tukevan katoavan vyöryen altani ja ulvahdin säikähtäneenä. Hiiri putosi kauemmaksi, kun avasin suuni, mutta tajusin sulkea sen nopeasti. Vajosin maahan ja tunsin hätäännyksen pistelevän turkkiani, kun näin ulkomaailman valon hiipuvan ja maan siirtyvän takaisin pääni yläpuolelle. Multaa tunki kurkkuun ja silmiin, ja aloin kaivamaan tietäni takaisin ylös ruskeilla, voimakkaiksi kasvaneilla käpälilläni. Juuri kun tunsin tukehtuvani, heräsinkin hätkähtäen Jokiklaanin reviirillä saman kiven päällä, jonne olin kellahtanut torkuille erittäin harvinaisen hyväntuulisena oppilaani Raitatassun kanssa. Räväytin silmäni auki ja katselin ympäristöäni vakuuttuakseni olinpaikastani. Sitten huokaisin hiljaa ja painoin pääni, jotta voisin nuolla sotkeentuneet karvani ojennukseen. Helpotusta ei kuitenkaan kestänyt kauan. Etsin Raitatassua katseellani, mutta kun oletin hänen olevan hännänmitan päässä vieressäni, näin vain sileää graniittipintaa. Ketun lemu tuntui voimakkaana ilmassa, ja kylmä väristys kulki selkääni pitkin. Raitatassun kauhunkiljahdus kantautui korviini. Pelko valtasi mieleni, kun pinkaisin juoksemaan ääntä kohti niin kovaa tahtia kuin vain voin. Raitatassu oli vaarassa. Minun täytyisi pelastaa oppilaani, jonka olin eilen soturinimitysmenojeni yhteydessä saanut, ketulta.
”Hiirenvirne, auta!”
Äänettömät kyyneleet kastelivat poskeni, kun seisoin koivujen ja pensaiden ympäröimällä pienellä aukiolla Raitatassu maassa jalkojeni juuressa. Lihakset täristen katselin kollia. Hänen ruskea turkkinsa oli värjäytynyt punaiseksi, ja hänen lukemattomista haavoistaan vuosi verta lakkaamattomina virtoina. Olin itse tehnyt oppilaani elämästä lopun täyttäessäni hänen viimeistä toivettaan. Kohotin kuononi kohti taivasta ja ulvoin suruani sumein vihrein silmin. Ääneni kaikui Jokiklaanin reviirillä, ja linnutkin tuntuivat vaienneen. Koko metsä oli hiljainen. Ainoastaan ulvontani rikkoi hiljaisuuden, ja vaikenin vasta, kun pakahduttava tunne rinnassani kävi kestämättömäksi. Kyyristyin ja kiersin hoikan kehoni Raitatassun pienen ja avuttoman ruumiin ympärille, välittämättä tomunruskeaa turkkiani tahrivasta mudasta. Suljin silmäni ja asetin tuuhean häntäni oppilaan kaulan ympärille, painaen pääni hänen rintaansa vasten. Niin vietin koko päivän nukkuen ensimmäisen koulutukseeni uskotun kissan vieressä lämmittämässä hänen kehoaan ja saattamassa häntä hänen viimeiselle, pitkälle matkalleen. Kun aurinko loimotti punaisena taivaanrannassa ja taivas tummeni nopeasti, nousin viimein ja heilautin Raitatassun ruumiin selkääni. Se oli painava, mutta nautin fyysisestä työstä rakkaan ystäväni hyväksi. Sen tehtyäni lähdin varovasti kävelemään kohti leiriä. Raitatassun hännänpää piirsi pudonneisiin lehtiin vanaa, ja hän makasi velttona ja elottomana selässäni. Suruni oli vaihtumassa vimmaiseksi päättäväisyydeksi. Viiltokynnen ja Viimasumun mukana tekisin lopun metsän kissojen uskosta Tähtiklaaniin ja syöksisin sen vallasta, johon Pimeyden metsä tulisi nousemaan. Kukaan, ei niin kukaan, kuolisi minun lähelläni enää, enkä enää ikinä joutuisi antamaan ratkaisevaa iskua kenellekään vasten omaa tahtoani. Tassutin veden keskelle jäänyttä maata pitkin saarelle ja pujahdin kaislatunnelin läpi leiriin. Pysähdyin tunnelin suulle toisella puolella ja katselin ympärilleni odottaen. Pian päät alkoivat kääntyä minua kohti, ja yhä useampi kissa havaitsi veren ja loukkaantuneen kissan hajun. Seisoin liikkumatta paikoillani sittenkin, kun järkyttyneet ja surulliset ulvaisut halkoivat ilmaa. Näin Salamapennun, joka tupsahti pentutarhasta ja jäi hetkeksi aloilleen. Tunsin suorastaan hukkuvani hänen kauhistuneiden silmiensä keltaisiin syvyyksiin. Sekuntien kuluttua pentu juoksi luokseni, ja sydäntäni puristivat jäiset kynnet, kun näin kyyneleiden valuvan hänen vaaleanharmaalle turkilleen. Salamapentu kulki vieressäni, kun lähdin kävelemään ja laskin Raitatassun ruumiin varoen aukion keskelle. Heti harmaa kolli heittäytyi parhaan ystävänsä viereen ja painoi naamansa hänen turkkiinsa välittämättä verestä, joka sotki hänenkin karvojaan. Pimeäpentu ja Unikkopentu loikkivat esiin kissajoukosta, joka oli kerääntynyt ympärillemme. Heidänkin silmissään kimaltelivat kyyneleet, ja he asettuivat suremaan Salamapennun vierelle. Katselin liikuttuneena ja havahduin vasta, kun kuulin Susitähden äänen korvani juuresta. Käännyin ja näin päällikön tuijottavan Raitatassua hetken murheisin silmin, ennen kuin hän suoristautui ja karisti surun lavoiltaan katsoakseen minua vakaasti.
”Mitä tapahtui?” hän kysyi huokaisten. Painoin pääni ja nuolaisin rintaani. Miten voisin kertoa Susitähdelle? Hän pitäisi minua hulluna, kun olin murhannut oman oppilaani. Olin murhaaja. Raitatassu oli kylläkin itse toivonut sitä, mutta minun ei olisi pitänyt suostua.. Nyt katuisin koko lopun elämääni.
”Kettu”, mutisin vastaukseksi. ”Kävi kettu. Minä.. Raitatassu kärsi. Hän olisi kuollut tunnin sisällä. Hän itse halusi sitä.. Minä viilsin häntä kaulaan, ja hän kuoli. Haavoja joka paikassa..” Kumarsin päällikölleni ja suljin silmäni, kun kyyneleet uhkasivat taas tulla. Tunsin Susitähden järkyttyneen katseen niskassani, mutten nostanut päätäni.
”Ymmärrän”, naaras maukui sitten. ”Voit mennä, Hiirikynsi.” Nyökkäsin ja kiepahdin Raitatassun puoleen. Salamapentu itki täristen ystävänsä turkkiin, johon oli upottanut kuononsa. Pieni häivähdys oppilaan tuoksusta oli vielä jäljellä, ja hengitin sitä kuin janoinen. Lopulta sekin katosi kalmankylmyyden tieltä, ja kyyristyin raidallisen kollin viereen.
”Salamapentu, sinun pitäisi..” aloitin, mutta harmaa pentu tempaisi päänsä pois.
”En lähde minnekään! Jään Raitatassun luokse ikuisesti ja tapan kaikki ketut!” hän ulvoi raivon ja surun täyttämällä äänellä. Nostin vastustelevaa pienokaista niskanahasta ja asetin hänet etukäpälieni väliin suojaan. Hän hautasi jälleen kasvonsa Raitatassun turkkiin. Epäröin hiljaa ja painoin sitten pääni nuollakseni suolaiset kyyneleet pennun märiltä poskilta. Salamapentu ei vastustellut, kun asetin hänet kuolleen ystävänsä leuan alle ja vetäydyin sitten kauemmaksi. Monet kissat piirittivät kaksikon heti, ja kuulin jonkun sanovan:
”Hän nukahti.” Arvasin puhujan tarkoittavan Salamapentua, mutten kääntynyt katsomaan, kun tassutin sotureiden pesään ja käperryin nukkumaan omille sammaleilleni sen perällä. Varjot sulkivat minut syleilyynsä, ja hetken ajan olin näkevinäni himmeän, hopeisen kimmellyksen pesän suulla. Vihreät silmät katsoivat suuntaani lempeästi, ja sitten Raitatassu katosi kylmänä kuurana pesän läpi käyvään tuuleen. Pudistin päätäni ja työnsin nenäni hännän alle.
Seuraavana päivänä hiippailin salaa leiristä ja hyvästelin Raitatassun hänen haudallaan. Vietettyäni siellä hetken kiisin huimaa vauhtia ja hidastamatta metsässä kohti kaksijalkojen paikkaa, jonne olin menossa tapaamaan Viiltokynttä ja Viimasumua. Taistelu käytäisiin tänään, ja minä olisin Pimeyden metsän puolella kaikkine voimineni ja taitoineni. Olin viimeisten joukossa, ja heti minut nähtyään Viiltokynsi aloitti kertomaan ohjeet.
”On kolme ryhmää. Yhtä johdan minä, toista Viimasumu ja kolmatta Hiirikynsi, menkää seisomaan vierelleni. Ne, jotka sanon tulevan mihinkin ryhmään, menkää johtajan taakse”, hän naukaisi. Yllättymättä asetuin kollin viereen, kuten teki myös Viimasumu. Viiltokynnen katse kiersi arvioivasti kissoja.
”Viimasumun joukkoihin tulevat Naarmutassu, Korppitassu, Punasirppi ja Warren.
Hiirikynnen joukkoihin tulevat Kierotassu, Pimeätassu, Adele ja Myrkkytassu.
Minun joukkoihini tulevat Sulkakukka, Karhutassu, Pikkutassu, Ukkostuuli ja Lokkikoipi”, soturi maukui. Uusi voima virtasi suonissani, kun näin neljän kissan kävelevän taakseni kynsiään ojennellen ja silmät kiiluen. Loput hyökkäykseen osallistuvista menivät kukin oman johtajansa luo. Pimeyden metsä voittaisi tämän sodan ja kukistaisi muut, tiesin sen. Tätä tilaisuutta emme tyrisi.
”Suunnitelma on tämä; Viimasumu hyökkää ensimmäisenä joukkojensa kanssa leirin sisäänkäynnistä, tällä välin minun ja Hiirikynnen joukot ovat ympäröimässä leiriä. Viimasumu taistelee hetken yksinään joukkonsa kanssa, kun hän antaa merkin, Hiirikynsi hyökkää. Hiirikynnen merkin tultua, joukkoni hyökkää. Minä tai Viimasumu murhaamme Vihertähden lopullisesti. Hänellä on viisi henkeä, voitte murhata Vihertähteä, mutta ette missään nimessä lopullisesti!” Viiltokynsi ulvaisi, ja päätin heti olla yksi näistä murhaajista. Nyökkäsin muiden mukana ja jännitin lihaksiani valmiina loikkaamaan aidan yli ja kiitämään taas metsään.
”Kukaan ei pakene, yritämme saada ensin aukion tyhjäksi, etenemme sitten pentutarhaan, jossa klaaninvanhimmat, kuningattaret ja pennut ovat”, harmaa kolli opasti vielä. Heilautin häntääni ja huomasin Viimasumun katselevan tyytyväisenä Viiltokynttä, jota oli itse kouluttanut. Nuori soturi selvästi osasi hommansa ilman Viimasumun apuakin, mutta niin osaisin minäkin. Kumpikaan heistä ei tulisi pettymään, sillä veisin Vihertähdeltä yhden hengen ja ajaisin muita Tähtiklaaniin uskovia maanpakoon. Tappaisinkin, jos tarvetta tulisi. Siristin hailakanvihreitä silmiäni ja taputin tassullani maata. Kissat asettuivat kolmeen ryhmään sulaviksi, voimakkaiksi ja taitaviksi jonoiksi, jotka kohta hyökyisivät Myrskyklaanin leiriin yksitellen. Painoin Viiltokynnen ohjeet tarkasti mieleeni ja vilkaisin Viimasumua, jonka silmissä oli tyynen päättäväinen katse. Hetkeksi johtajamme vaikeni, ja sitten hän antoi hännällään äänettömän merkin. Ylitimme aidan varjoisana joukkona ja sukelsimme metsään Myrskyklaanin reviirille. Viiltokynsi kiisi oman joukkonsa kärjessä varmasti kohti leiriä, ja oma ryhmäni juoksi muutaman ketunmitan verran takana. Kuulin takaani käpälien töminää ja tiesin Viimasumun seuraavan kissojensa kanssa. Metsä oli varjoisa ja viileä, joka puolelta kuului rapinaa ja linnunlaulua ja tuoksujen sekamelska vallitsi ilmassa, mutta kukaan ei pysähtynyt saalistamaan. Kaikilla oli yhteinen tavoite.
KAJOTASSU
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteen alle klaanikokoukseen!” Vaniljatähden kutsu kajahti notkossa, ja hypähdin innostuneena jaloilleni pentutarhan sisäänkäynnin vieressä. Tunsin käpälien kovettaman hiekan polkuanturoideni alla ja kuulin klaanitovereideni puheensorinan sekä tuulen kuiskinnan notkoa ympäröivän sokkeloisen aluskasvillisuuden seassa, kun ravistelin ruskean ja valkoisen kirjavaa turkkiani ja siirsin innostuneen ruskean katseeni hieman pienikokoisemman punertavan naaraan vihreisiin silmiin. Ne loistivat, ja kosketin pentuetoverini lapaa hännälläni, kuten minulla oli tapana. Tämä hieraisi kuonollaan poskeani ja kehräsi lempeästi.
”Mennäänhän nyt”, Harmaapilkku kehotti takanamme. Pörrötin tassullani korvantaustan märkää karvaa ja pinkaisin perään Mansikkapennun, joka loikki jo eteenpäin aukiolla olemus jännityksen ja ilon aaltoja lähettäen. Samat tunteet kuplivat myös minun sisälläni, kun asetuin istumaan toverini viereen ja nostin katseeni Suurtasanteella seisovaan siroon valkoiseen Vaniljatähteen. Päällikkö odotti, että kaikki olivat paikalla, ja vaiensi sitten hiljaiset keskustelut häntänsä heilautuksella. Muutkin katseet kääntyivät Suurtasanteelle ja äänet vaimenivat silmänräpäyksessä. Jämähdin paikoilleni tuijottamaan naarasta suorastaan lumoutuneena. Valkoinen hahmo punaruskein merkein piirtyi tasanteen laelle sinistä taivasta vasten, ja hänen sininen katseensa oli täynnä voimaa ja karismaa, joka sai suuren kunnioituksen heräämään sisälläni. Mansikkapentu taisi huomata siskonsa olevan täysin myyty ja tönäisi minua. Vilkaisin siskoani virnistäen, ja hän virnisti takaisin.
”Olemme kokoontuneet tänä kauniina viherlehden päivänä aurinkohuipun aikaan nimittämään kaksi uutta oppilasta. Rotanhännän ja Harmaapilkun pennut Mansikkapentu ja Kajopentu ovat tulleet kuuden kuun ikään ja tahtovat luovuttaa elämänsä Myrskyklaanin palvelukseen. Mansikkapentu ja Kajopentu, astuisitteko eteen?” Vaniljatähti maukui kuuluvalla äänellä, joka sai meidät kääntymään taas Suurtasanteeseen päin. Nyökkäsin vakaasti, nousin käpälilleni ja kävelin kissajoukosta päällikön ja muiden väliin jäävän alueen keskelle. Mansikkapentu jäi vierelleni, ja Vaniljatähti loikki ketterästi alas kivivyörymää pitkin.
”Kajopentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja olet valmis oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Kajotassuna. Mestariksesi tulee Ankkaviiksi”, naaras ilmoitti katse ruskeissa silmissäni. Eturivistä vääntäytyi ylös vaaleanharmaa kolli, joka tassutti luokseni ja kumartui koskettamaan varovasti kuonoani. Hymyilin Ankkaviikselle lämpimästi. Soturi virnisti takaisin ja laski häntänsä lavoilleni johdattaen minut muiden oppilaiden ja sotureiden joukkoon, jotka istuivat pareittain ja vilkaisivat suuntaani ystävällisesti. Ainoastaan solakka, hoikka naaras, jonka häntä oli pöyheä, katsoi suoraan eteenpäin eikä osoittanut eleelläkään huomanneensa minua. Katsahdin häntä hämmentyneenä mutta päättelin sitten hänen olevan luonteeltaan hieman kylmempi. Ei tuon kissan minun takiani tarvinnut persoonaansa muokata, en minä pakottaisi ketään tervehtimään itseäni. Kohautin lapojani ja istuuduin Ankkaviiksen viereen. Kolli hymyili vihreät silmät säkenöiden ja kuiskasi:
”Koulutan sinusta koko metsän parhaimman soturin. Voitat kaikki taistelut, saat saalista aina, pystyt juoksemaan vaikka maailman toiselle reunalle ja kiipeämään korkeimman tammen latvaan.” Ajatus oli kiehtova. Eihän kenestäkään täydellistä tulisi, mutta Ankkaviiksi olikin sanonut sen puoleksi huumorilla, puoleksi tosissaan, joten hän tekisi parhaansa antaakseen minulle eväät mahdollisuuteen olla melkein juuri tuollainen soturi.
”Mansikkapentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja olet valmis oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona ansaitset soturinimesi, jätät menneisyyteen jälkesi Mansikkatassuna. Koulutuksesi hoitaa Arpijalka”, Vaniljatähti kuulutti. Mansikkatassu kääntyi koskettamaan neniä ruskean kollin kanssa, joka pujotteli väkijoukosta. Soturilla oli jaloissaan arpia, joiden alkuperää en tiennyt, mutta jotka hän oli kai oppilaana tai pentuna saanut, koska soturinimenä oli Arpijalka. Kaksikko kumarsi Vaniljatähdelle ja otti paikkansa Kastelehden vierestä. Yhtäkkiä kissojen läpi kävi kohahdus, ja moni alkoi kurkistelemaan parantajan pesälle päin. Nousin hetkeksi takajaloilleni tasapainottelemaan ja katselin kaikkien ylitse taakse avautuvaa näkyä. Veljeni Nopsapentu tuli Kastanjasydämen tukemana kallionraosta ja käveli hieman horjuen kohti Vaniljatähteä. Kokoontumiskutsuun vastanneet jakautuivat kahteen osaan ja päästivät veljeni astelemaan parantajan vieressä Suurtasanteen juurelle.
”Myös ketun vaikeasti haavoittama Nopsapentu on täyttänyt kuusi kuuta ja tahtoo yhä tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Nopsatassuna. Siispä nimitän mestariksesi Pilviloimun”, valkoinen naaras julisti, ja seurasin hiljaa, kun veli otti leveämmän asennon ja seisoi ruskeissa silmissään hyvin päättäväinen katse. Pilviloimu tuli koskettamaan hänen kuonoaan ja tuki oppilaansa muiden joukkoon. Vaalean kollin tahdonvoima ja asenne saivat hiljaisen kunnioituksen heräämään muidenkin sisällä.
”Nopsatassu! Kajotassu! Mansikkatassu!” Myrskyklaani puhkesi hurraahuutoihin, ja kissat alkoivat virtaavan veden lailla pyörteillä ympärillämme onnittelemassa. Seisoin paikoillani ylpeänä, iloisena ja päättäväisenä, kunnes huutojen vaimettua joukko alkoi hajaantua kukin omaan tehtäväänsä.
”Kuisketassu voi näyttää sinulle paikkasi oppilaiden pesässä, odotan tässä aukiolla. Lähdemme kiertämään rajoja”, mestarini kertoi, ja nyökkäsin reippaasti. Katseeni tavoitti nopeasti kauniin harmaan oppilaan, jonka olemuksessa oli jotain niin luotaantyöntävää ja sulkeutunutta, että värinä kävi kehoni läpi. Naaras vilkaisi minua kylmän sinisillä silmillään, ja epäröin hetken ennen kuin Ankkaviiksen katseen tiedostaen loikin häntä kohti.
Sinisellä taivaankannella kiisi valkoisia pilviä, joiden taakse kultaisena hehkuva aurinko välillä katosi. Sen säteet pujahtivat lehtikaton pienistä raoista ja leikkivät varjojen kanssa syvänvihreillä sammalilla. Viileä tuulenvire pörrötti turkkiani ja virtasi kasvillisuudessa. Metsän tuoksut sekoittivat pääni, enkä ollut enää varma, mikä niistä kuului hiirelle ja mikä vesimyyrälle, vaikka olinkin pentuna syönyt molempia heti kiinteän ruuan vain mennessä kurkusta alas. Raotin leukojani ja vedin silti kaiken sisääni kuin janoinen. En tuntenut ollenkaan leirin ulkopuolista maailmaa, ja melkein jokainen asia oli uutta. Korvani värähtelivät kuullessani lintujen laulun ja rapinan saniaistiheiköstä. Äänet olivat niin kauniita, jokainen oli vapaasti omanlaisensa eikä kukaan ollut sitä estämässä. Auringon lämpö turkilla ja metsän salat päälläni ja ympärilläni tunsin silti oloni voimakkaaksi. Tämä oli omaa reviiriäni, ja kun Ankkaviiksi olisi kouluttanut minut soturiksi, voisin liikkua täällä vahvana ja tuntea kuuluvani tänne. Eikä kenelläkään Myrskyklaanin ulkopuolisella kissalla olisi ilman lupaa tänne mitään asiaa! Käpäläni nielivät pehmeää metsämaata, kun loikin vaaleanharmaan mestarini perässä ja havainnoin samalla ympäristöäni. Ohittaessani karhunvatukkatiheikön sen itsepäinen, kiemurainen ja piikikäs oksa takertui karvoihini, ja manasin varomattomuuttani. Pensaan oksat kurkottelivat kauas maan yläpuolelle jättäen alleen suojaisan tilan mutta tarttuen kiinni liian huolettomaan. Hypähdin sivummalle ja tunsin heti ilkeän kirpaisun nahassani, kun oksa jousti ja nykäisi karvojani. Käänsin pääni ja tartuin mokomaa mahdollisimman läheltä kylkeäni. Nakersin ja taivutin, ja pian oksa katkesikin. Pieni pala jäi turkkiini, ja nyin sen varovasti irti. Tuppo ruskeavalkoisia karvoja jäi maassa lojuvan oksan piikkeihin, ja mulkaisin pirulaista ruskeilla silmilläni.
”Kajotassu, mihin jäit?” Ankkaviiksen ääni sai minut nostamaan katseeni. Kolli oli työntynyt puoliksi näkyviin aluskasvillisuudesta ja seisoi paikoillaan hännänpää vääntyillen. Nyökkäsin anteeksipyytävästi ja kävelin hänen luokseen. Harmaa soturi kääntyi, ja seurasin häntä jälleen näkymättömiin. En tuntenut tarvetta rikkoa hiljaisuutta vaan keskityin metsän ääniin ja tuoksuihin, kun suuntasimme jonnekin kohti tuntematonta. Ankkaviiksi loikki eteenpäin itsevarman näköisenä. Hän selvästi tiesi, missä oltiin ja minne mentiin. Jatkoin matkaa kuuliaisesti hieman hänen taakseen jättäytyen ja otin kaiken ilon irti tästä ensimmäisestä kerrastani metsässä. Nopsatassu ja Mansikkatassu olivat omien mestareidensa kanssa, eikä minun kerrankin tarvinnut huolehtia kenestäkään tai mitään. Ankkaviiksi oli kyllä puhelias, mutta säästi sanansa rajoille selittääkseen siellä asioista. Hänellä taisi olla muuta mielessä.. ja kenties hän tiesi, miltä tästä katista tuntui. Joka tapauksessa, se sopi minulle, eikä muulla ollut väliä. Ravistin itseäni ja hakkasin mielessäni päätäni puuhun. Joskus vaivuin ajatuksiini ja setvin aivan turhia, kävelin eteenpäin pitkin asianhaaroja, käännyin, kävelin ja ajattelin, kunnes olin tullut siihen pisteeseen, että oltiin aivan eri asiassa kuin mistä lähdettiin. Sellainen haahuilija toinen puoleni oli. Virnistin itsekseni ja suuntasin katseeni Ankkaviiksen selkään. Kollin häntä heilui hitaasti edestakaisin, kun hän hyppelehti hyväntuulisena kohti tuntematonta jotakin. Mieleeni pälkähti loistava pila, josta riemastuin suunnattomasti. Juoksin hiipivin askelin mestarini perässä ja loikkasin yhtäkkiä hänen selkäänsä. Ankkaviiksi älähti yllätettynä ja kierähti vikkelällä liikkeellä maahan. Litistyin hänen alleen, ja ilmat pakenivat keuhkoistani. Haukoin henkeä järkyttyneenä ja huitaisin vaistomaisesti Ankkaviiksen suuntaan. Isku ei osunut, koska kolli väisti. Sehän oli ollut vain pila. Mutta taisin onnistua liiankin hyvin.
”Minä se vain olen”, sain puhahdettua, mutta mestari oli jo vieressäni ja nuuhki huolestuneena kylkeäni. Kompuroin nöyryytettynä jaloilleni ja hymyilin soturille nolona. Tämä katsoi minua kummastuneena, sitten hänen suupieltään alkoi nykiä.
”Anteeksi, Kajotassu. Luulin sinua hyökkääväksi varjoklaanilaiseksi”, hän naurahti. Painoin pääni ja nuolaisin rintaani. Siitä sojotti karvatukko, jota en vaivautunut edes yrittää tasoitella, koska se oli ja pysyi ja siitä minut aina vähintäänkin tunnisti. Mutta turkki oli osin myös muuten sekaisin. Vaan eipä sitten ollutkaan enää, anteeksi. Unohdin, että juuri sen minä olin äsken tehnyt – siistinyt ne karvat, joista puhuin sotkuisina. Huh, olinpa tyhmä. Sori nyt, Kajotassu, pahoittelin itselleni ja siirsin katseeni Ankkaviiksen vihreisiin silmiin. Tämä ärsyttävän hajamielinen minä ei pääsisi enää valtaamaan sisintäni.. mitä ihmettä sekoilin? Haloo, kuuluko komento? Huokaus.
”Totta kyllä”, hymähdin mestarilleni käyden mielessäni sisäistä kamppailua itseäni vastaan. Kukaan muu kuin Kajotassu ei mitenkään voisi harhailla ajatuksissaan näin kauas. Seuraavaksi varmaankin huitaisisin ohi käpälissäni nököttävästä tyhmästä hiirestä.
”Jatketaanhan matkaa, hiirenaivo”, Ankkaviiksi sanoi samalla hetkellä, kun ajattelin ’hiirestä’. Kohotin kulmaani ja lähdin askeltamaan hänen vieressään. Mikä sattuma. Osasiko mestarini lukea ajatuksia? Keksintöni takia jouduin pidättelemään naurua. Ankkaviiksi ajatustenlukijana? Miten hulvatonta.
”Oletpa iloinen tänään”, harmaa kolli huomioi. ”Toivottavasti jaksat keskittyä kuuntelemaan, kun selostan sinulle Tuuliklaanista. Olemme kohta rajajoella, sen pitäisi pian näkyä.” Väräytin korviani ja tönäisin mestariani ystävällisesti lapaan. Hän tönäisi takaisin, ja horjahdin hieman ennen kuin sain taas tasapainon haettua takaisin.
”Olen iloinen, koska on syytäkin”, mau’uin hilpeästi. ”Osaatko muuten lukea ajatuksia, Ankkaviiksi?” Mestarini tuijotti minua hetken hölmistyneenä ja oli melkein kompastua erääseen kiveen, mutta onnistuin viime hetkellä tyrkkäämään hänet sen vierestä.
”Vaikutat vähän turhankin hyväntuuliselta”, soturi naukaisi. ”No, kenties auttaa, jos kiihdytämme hieman tahtia. Kuntosi kohenee vauhdilla, kun koulutus etenee, ja tämä on hyvä hetki aloittaa.” Olin voihkaisevinani ja kasvoilleni äänen antamaa vaikutelmaa tehostavan ilmeen. Ankkaviiksi virnisti ja näpäytti kylkeäni hännänpäällään.
”Eihän”, yritin sanoa tiukasti, mutta sävyni muuttui väkisinkin kehräykseksi. Harmaa soturi nyökkäsi.
”Kylläpäs”, hän vastasi. Katsoimme toisiamme ja purskahdimme samassa nauruun. Nauraminen oli vapauttavaa, annoin sen hyökyä suustani, täyttää metsästä edes pienen alueen. Kupliva tunne jaloissani voimistui, kun nauroin ja annoin äänen karata muiden elävien kuultavaksi. Kun vihdoin lakkasimme hiljalleen nauramasta, tuntui minusta siltä kuin voisin juosta vaikka maailman toiselle reunalle asti, kuten Ankkaviiksi oli sanonut. Hymyilin mestarilleni, ja hän hymyili takaisin.
”Metsä on kyllä ihmeellinen paikka, Myrskyklaani ainut missä haluan asua, sinä mestari jonka tahdon kouluttavan minua”, kehräsin. Ankkaviiksi näytti tyytyväiseltä, mikä sai hyvänolontunteeni vahvistumaan. Iloisena hyppelehdin harmaan kollin vierellä aluskasvillisuudessa, sukeltelin välillä saniaisten sekaan kuin veteen ja kävin tutkimassa puunjuurakot, maan pensaiden alla, kivenkolot ja kaiken muun. Ankkaviiksi oli kuin turva, jonka luokse aina pienien tutkimusretkieni päätteeksi palasin loikkimaan. Vielä joskus tuntisin kaiken tämän ja tietäisin jokaisen maamerkin. En eksyisi koskaan.
”No niin, olemme pian perillä”, nuori soturi ilmoitti. Korviini harhautui veden solina, ja puiden välistä alkoi pilkottaa välkkyvä, soljuva hopeinen nauha. Pistävä, kirpeä tuoksu tulvahti nenääni, ja haistoin myös hajun, jonka käsitin suurpiirteisesti kuuluvan jollekin riistaeläimelle. Astuimme metsästä sinisen taivaan alle, ja kuljin Ankkaviiksen vieressä veden äärelle. Metsän eteen levittäytyi jonkinmoinen alue nummea, mutta sen päätti pian halkaista joki, jonka toisella puolella maa jatkui ja alkoi kohta myös kumpuilla kuin pehmeät aallot.
”Vau”, henkäisin ihastuneena. Kanervat ja orvokit hehkuivat hiljalleen laskevan auringon tulenpunaisessa valossa tuhansissa eri sävyissä ja väreissä. Näky oli uskomattoman kaunis, kuin matala hehkuva kasvimeri. En saanut vihreänä loistavaa katsettani irrotettua vaan tuijotin lumoutuneena. Hiljaisuuden rikkoi ainoastaan veden solina, joka sopi täydellisesti täydentämään tunnelmaa. Nyt tiesin, mitä tarkoitti ’syödä silmillään.’ Metsä ja nummi erosivat toisistaan, molemmat olivat omalla tavallaan niin kauniita.
”Se on Tuuliklaanin reviiriä. Tuuliklaanilaiset ovat usein pienikokoisia, luonteiltaan yksilöllisiä. Monipäinen joukko, jonka yhteiselo sujuu. Teknisiä, taitavia ja vaarallisen nopeita taistelijoita, jotka ovat erikoistuneet jänisten nappaamiseen. Saatatkin havaita jänisten tuoksun, se on voimakkainta syvemmällä reviirillä, mistä tuuli sitä kuljettaa. Jokaisella klaanilla on omia salaisia tekniikoitaan, myös Tuuliklaanilla. Niistä opit tietämään enemmän huomenna, kun harjoittelemme taistelua heti aamusta. Illalla on pienet metsästysharjoitukset. Paina Tuuliklaanin tuoksu mieleesi, samoin jäniksen”, Ankkaviiksi kehotti. Tein työtä käskettyä, yritin parhaani ja keskityin sitten maiseman ihastelemiseen. Mestarini antoi vähän armonaikaa ja ilmoitti sitten, että olisi aika lähteä järven rantaa pitkin Varjoklaanin suuntaan, jotta ehtisimme kiertää rajat vielä ennen auringonlaskua. Vastahakoisesti mutta sen kummempia mutisematta suostuin, ja lähdimme taas liikkeelle juotuamme ensin vähän kylmää vettä voimia antamaan. Maailma oli ihmeellinen, sen tiesin nyt. Ja samaa mieltä oli sydämeni.
HEINÄTASSU
Solisten virtaavan joen rannalla kasvavien koivujen pienillä vihreillä lehdillä kimmelsi vesipisaroita, ja sinisestä taivaasta peittivät melkoisen osan paksut, tummanharmaat pilvet. Aurinko oli vain levinnyt valoläiskä niiden keskelle repeytyneessä tilassa, ja sade rummutti edelleen pehmeää nummimaata. Ravistelin kastunutta turkkiani, vaikka sillä ei oikeastaan ollutkaan mitään merkitystä, koska sade jatkui edelleen. Viimatähti heilautti häntäänsä merkiksi seurata, ja loikin hänen vierelleen aivan joen rantaan. Veteen muodostui renkaita, ja päällikkö heilautti korviaan karistaakseen niistä pisaroita.
”Tämä on Myrskyklaanin puoleinen rajamme. Toisen jaamme Jokiklaanin kanssa. Myrskyklaanilaiset pysyttelevät melko rauhallisina reviirillään, mutta taistelussa he ovat taitavia ja rohkeita. He harvoin käyttävät likaisia keinoja ja noudattavat soturilakia. Silti heihinkään ei kannata luottaa liikaa, sillä joukossa on mustia lampaita”, kolli kertoi, ja kuuntelin huolellisesti yrittäen painaa hänen sanansa mieleeni. Koivunoksat näyttivät kastuneina tummilta, ja niistä putosi vesipisaroita niskaani. Nuolaisin huuliani ja värähdin hieman kylmästä kosketuksesta.
”Muistan tuon, kun tarvetta on. Palaammeko leiriin? Sade yltyy”, maukaisin ja ravistelin taas itseäni. Sade tosiaan rummutti pehmeää maata kiihtyvässä tahdissa, ja näkökenttä sumentui hyvin.
”Huomaan. Mennään vain, sinäkin tarvitset purtavaa, olethan ollut koko aamun liikkeellä eikä myöskään lepo olisi pahitteeksi”, Viimatähti sanoi. Siristelin silmiäni nähdäkseni hänen hahmonsa, joka harmaana sulautui hyvin sateen sekaan. Onnekseni hän seisoi vain parin ketunmitan päässä, ja vilkaistuani vielä Myrskyklaanin sateista reviiriä joen yli hyppelehdin ketterästi mestarini vierelle. Se oli pelkkä kuoppa, mutta paljaat rinteet eivät antaneet viholliselle näkösuojaa ja pahin tuuli puhalsi yli. Myös pesiin sopivia paikkoja löytyi, pentutarhalle ja oppilaiden pesälle. Soturit ja päällikkö nukkuivat melkeinpä pelkästään paljaan taivaan alla jossakin pensaan oksien alla. Karvat olivat kastuneet niin märiksi kuin olla voi, mutta ihoni oli kuiva lämmin, joten en valittanut. Kunhan olo oli hyvä, ei ulkonäöllä niin väliä.
”Missä olet ollut? Olet ihan märkä”, Käpytassu ällisteli silmät suurina, kun tassutin rinteeltä alas leiriin. Viimatähden tullessa pensaan takaa hän vaikeni ja katseli, kun loikimme aukiolle päin.
”Viimatähden kanssa kiertämässä rajoja”, naukaisin naaraalle, joka nyökkäsi. Viimatähti hymyili Käpytassulle ja johdatti minut sitten tuoresaaliskasalle, joka oli siirretty erään kivestä työntyvän ulokkeen alle. Tila oli samanlainen kuin Viimatähden pesä, sillä ulokkeen juurelle muodostui puoliksi avoin tila, jonne sade ei aivan ylettänyt.
”Ota mitä haluat. Sinun täytyy syödä, jotta jaksat. Ensimmäisenä oppilaspäivänä ei tarvitse viedä riistaa klaaninvanhimmille eikä kuningattarille, koska silloin kierretään rajoja eikä mahdollisuutta metsästämiseen juuri ole”, harmaa kolli kehotti. Nyökkäsin tyytyväisenä ja kyyristyin poimimaan kasasta nuoren jäniksen.
”Jakaisitko kanssani?” kysyin hetken mietinnän tuloksena. Viimatähti hymyili pienesti.
”Oikein mielelläni, Heinätassu”, hän vastasi hiljaa, ja huokaisin ajatuksissani helpotuksesta. Annoin päällikön aloittaa ja kyyristyin sitten itse syömään. Jänis täytti kurisevan vatsani mukavasti, enkä jäänyt nälkäiseksi, vaikka jaoinkin eläimen.
”Saat nyt mennä tekemään mitä haluat, mutta käyttäydy kunnolla äläkä lähde vielä leiristä. Myöhemmin voit mennä jonkun toisen oppilaan seurassa. Ole kuitenkin valmiina illemmalla, koska silloin on metsästysharjoitukset”, Viimatähti maukui, kun jänis oli syöty ja nuolin rippeitä viiksistäni. Päällikön puhuessa korvani ponnahtivat pystyyn, ja nyökkäsin myöntävän vastauksen. Viimatähti sipaisi lapaani hännällään ja lähti ulokkeen alta. Hänen harmaa hahmonsa sulautui nopeasti tasaiseen sateeseen, mutta suunnasta päätellen hän oli menossa omalle pesälleen. Istuuduin alas ja nuolaisin toista tassuani pyyhkäisten sillä ajatuksissani korvantaustaa. Oppilaana olo oli mukavaa ja jännittävää, ja metsästysharjoitukset kuulostivat hauskoilta. Pesin vaalean, raidallisen turkkini ja pörrötin tassullani kosteaa karvaa korvani takana, kuten Lumiaamulla oli ollut pentutarhassa tapana tehdä. Tuttu ele oli rauhoittava viesti. Kohotin lapojani ja vedin syvään henkeä, astuen sitten suojapaikasta sateeseen ja pinkaisten oppilaiden pesälle, jossa oletin muidenkin nuorten kissojen pakoilevan huonoa säätä.
”Laske painoasi enemmän lavoille ja koeta pitää häntäsi paikoillaan, Heinätassu”, Viimatähti kehotti ja asetti tassunsa käärmeen lailla kiemurtelevan häntäni päälle. Kurtistin otsaani ja keskityin ankarasti, jotta saisin askeleistani kevyet ja huomaamattomat. Oloni oli paljon vakaampi, kun paino levittäytyi tasaisesti vartaloon, mutta silloin jäniksen olisi helppo huomata minut. Hiivin muutaman ketunmitan kirkkaanvihreä katse jonkin matkan päässä kasvavassa heinikossa, jonka luo päästyäni suoristauduin ja käännyin voitonriemuisena.
”Hyvin meni”, mestarini naukaisi tyytyväisenä, ja kohotin hieman leukaani. Nyt olin itsevarma ja tunsin halua testata taitojani, ehkä jopa esitellä niitä hieman mestarilleni ja vakuuttaa hänet siitä, että minusta tulisi klaanille hyvä soturi.
”Voinko koettaa napata jotain?” kysyin harmaalta läikikkäältä kollilta, joka hetken mietittyään nyökkäsi luvan. Innostuksen liekit syttyivät sydämeeni, mutta pidin ne hyvin kurissa. Jos tunteet karkaisivat, saattaisin möhliä heti alkuunsa. Ja sitähän en halunnut.
”Sopiihan se. Muista vain opetukseni, niin hyvin menee. Älä kuitenkaan lannistu, jos et onnistu heti”, hän muistutti, ja väräytin vähättelevästi korviani. Kuka nyt lannistuisi, vaikka ensimmäinen yritys ei tuottaisikaan sen kummempaa tulosta?
”Ei huolta. Minulla ei ole tapana pienistä masennella”, hymähdin Viimatähdelle, joka siristi sinisiä silmiään sanomatta siihen mitään suoraa. Mielessäni pahoittelin kuitenkin ehkä vähän ylimieliseltä normaaliin käytökseeni verrattuna vaikuttavaa esiintymistapaa ja toivoin päällikön antavan asian anteeksi.
”Sitten voitkin jo yrittää”, hän vain onnekseni lausahti, joskin aavistuksen terävästi. Heilautin häntääni ja kohotin kuonoani haistellen sateen raikastamia tuoksuja. Havaitsin mullan, heinän, sateen ja nummen hajut, ja minulla kesti hieman erotella niistä jänikselle kuuluva. Silmäni välkkyivät valppaan meripihkan lailla, kun paikansin eläimen lähimmän mäen takaa ja pudottauduin juuri oppimaani vaanimisasentoon. Koetin pitää askeleeni mahdollisimman kevyinä ja hiljaisina ja muistin pitää hännän liikkumatta, kun etenin vaivihkaa ruohikon seassa katse tuulessa väreilevän korsimeren keskeltä intensiivisesti eteenpäin suuntautuen. Aavistin Viimatähden katseen turkillani, mutten antanut asian häiritä. Nyt hyökkäys ja se olisi siinä. Pääsin rinteen päälle asti ja annoin vatsaturkkini hipoa maata, kun etsin jänistä näkyviini. Löysinkin valkoisen eläimen nopeasti syömässä ruohoa alapuolellani. Kirosin mielessäni, kun tajusin yritystä haittaavan seikan. Minun täytyisi laskeutua vielä rinnettäkin kanin huomaamatta. Jäin hetkeksi miettimään ja päädyin lopulta siihen tulokseen, että järkevintä olisi kiertää rinteen toiseen päähän ja kokeilla lähestymistä tasaiselta maalta. Lähdin matelemaan kumpareen laella vatsa ja melkein pääkin kiinni ruohikossa kohti sen toista puolta. Onnistuinkin yrityksessäni ja pääsin onnellisesti perille, ryömien sitten viikset väristen maata pitkin alas nummelle. Nousin vain jonkin verran ylemmäksi ja otin vaanimisasennon. Jänis laidunsi edelleen tajuamatta vaaraa, mikä oli minun kannaltani hyvä uutinen. Hiippailin rinteen toisella puolella jänistä kohti ja toivoin Viimatähden olevan tarpeeksi järkevä pysyäkseen itse vastakkaisessa suunnassa, sillä hän luultavasti vain säikyttäisi saaliin tiehensä, jos lähestyisi varomattomasti. Päällikköä ei kuitenkaan näkynyt, ja olin siitä iloinen, kun jännitin jalkojeni voimakkaat lihakset ja ponkaisin ruohikosta niin pitkällä loikalla kuin saatoin. Siinä samassa jäniksen pää ponnahti pystyyn ja pitkät korvat kääntyilivät, eikä eläin vaaran lähestyessä jäänyt epäröimään vaan säntäsi juoksuun. Viiletin perään korvat luimussa ja palautin mieleeni Viimatähden opetuksen pyrkiä lopettamaan juoksukilpailu mahdollisimman nopeasti, sillä loppujen lopuksi jänis usein saattoi olla hitusen nopeampi. Ainakin nuorta oppilasta. Otin nopean syöksyn ja loikkasin saaliini kimppuun. Käpäläni painoivat sen maahan, ja se kiemurteli vimmatusti. Yllätyin eläimen voimasta ja nopeudesta. Suuri jänis tosiaan saattoi olla kissanpentua paljonkin vahvempi. Olin kuitenkin jo päässyt pentutarhasta, ja onnistuin hapuilemaan jäniksen niskasta tukevan otteen leukojeni väliin ja puremaan sitten hampaitani yhteen. Kuului terävä napsahdus, ja otus veltostui. Sen silmät lasittuivat, mutta se oli yhä lämmin ja tuore. Pudotin jäniksen maahan käpälieni juureen ja kohotin katseeni uskomatta tuuriani. Tai eihän se tuuria ollut ollut, vaan puhdasta taitoa. En voinut estää pientä kehräystä karkaamasta kurkustani, ja nostin saaliini taas hampaisiini. Häntä pystyssä kävelin rinteen päälle ja katsoin alas Viimatähteä, jonka silmät levisivät yllätyksestä ja ällistynyt ilme vaihtui pian tyytyväiseen ja ilahtuneeseen. Laskeuduin hänen luokseen ja pudotin jänikseni eteeni, jotta voisin puhua.
”Piti vähän järkeillä ja olla nopea, mutta onnistuin joka tapauksessa”, hymyilin. Viimatähti hengähti ja vilkaisi jänistä.
”Se oli hienosti tehty”, hän sanoi hyväksyvästi, ja sallin tyytyväisyyteni näkyä. Tiesin vain harvan oppilaan saavan saalista ensimmäisellä yrityksellä, joten siksi olin erityisen hyvällä tuulella tästä loistonappauksesta.
”Metsästetään vielä vähän aikaa, jotta voimme ruokkia pari oppilastakin. Tuo on suuri ja lihakas jänis, se kelpaa varmasti klaaninvanhimmille jaettavaksi ja maksuksi jostakin hyvästä tarinasta”, Viimatähti naukaisi. Nyökkäsin ja odotin käskyä, joka kertoisi mitä tehdä jänikselle. En kai nyt sentään joutuisi raahaamaan sitä mukanani koko loppupäivää? Ohjetta ei kuitenkaan kuulunut, ja hetken mietittyäni kysäisin:
”Mitä tehdään jänikselle?” Viimatähti kääntyi ja tönäisi jänistä tassullaan. Seurasin vierestä ja tunsin taas ilon läikähtävän sisälläni. Tästä tosiaan sietäisi kertoa Lumiaamulle.
”Ai, tosiaan. Voit haudata sen maahan, haemme saaliit myöhemmin”, hän sanoi, ja kuoputin käpälilläni multaan kuopan, jonne pudotin jäniksen. Siirtelin vielä multaa eläimen päälle asettaen ensin ruohon, jotta sen turkki ei likaantuisi. Sitten saatoin seurata mestariani suuntaan, jolloin laskeva aurinko asettui oikealle puolellemme Jokiklaaniin päin. Viimatähden merkistä hajaannuimme eri suuntiin ja jouduin keskittymään kovasti, jotta löytäisin taas uuden merkin riistasta. Onnistuin kuitenkin havaitsemaan ja tappamaan myyrän, joka melkein pakeni koloonsa maassa, mutta jonka kerkesin saada kaivaen käpälilläni jonkin verran sen pesäpaikkaa. Viimatähti oli saalistanut toisen jäniksen, ja palasimme leiriin kolmen saaliin ja rauhallisen, hyväntuulisen rupattelun edetessä välillämme. Pidin mestaristani ja kunnioitin häntä, ja hänen kanssaan oli mukavaa ja luonnollista puhua. Viimatähtikään ei ollut mikään mörkö, vaikka hieman ikää kokeneelle tuuliklaanilaiselle oli jo ehtinyt kerääntyä. Kävi kuten kolli oli arvellutkin, klaaninvanhimmat ihastelivat jänistä ja kiittivät. He jopa kehaisivat suoritustani ja lupasivat huomenna aurinkohuipun jälkeen kertoa jonkin tarinan, minkä haluaisin kuulla. Tyytyväisenä päivääni aamuista sadetta lukuun ottamatta suuntasin oppilaiden pesälle nukkumaan.
”Olisiko sinulla hetki aikaa?” Lumiaamun vakava kysymys sai minut nostamaan vihreän katseeni hiirestä, jota olin ollut syömässä. Nousin istumaan ja nuolin lihanmuruset kielelläni suupielistä.
”Niin?” vastasin vakaasti ja vilkaisin hiirtä. Se saisi nyt odottaa, kunnes olisin selvittänyt asiat emoni kanssa. Lumiaamu hymähti katkerasti ja istuutui hänkin.
”Riitelitkö todella Hiirenvirnajalan kanssa?” naaras tiedusteli, ja kohotin kulmaani. Jopas nyt jotakin, joutuisin keskeyttämään ateriani sen typeryksen takia, joka ei ymmärtänyt mitään pennuista tai Tähtiklaanista.
”No mutta totta kai”, naukaisin ja pidin kasvoni peruslukemilla. Lumiaamu näpäytti lapaani hännänpäällään, ja väräytin vähättelevästi korviani hänen huolestuneelle meripihkaiselle katseelleen.
”Heinätassu, tämä ei ole niin mutkaton asia”, emoni sanoi. ”Et saisi hermostua hänelle.” Katselin välinpitämättömänä Tuuliklaanin leirinä toimivan kuopan reunaa, jossa kasvavat kanervat ja orvokin väreilivät tuulessa.
”Tiedän. Hän on yksi klaanin kokeneimmista kissoista, monien taisteluiden voittaja, napannut ainakin kymmenentuhatta saalista ja muutenkin vaikutusvaltainen. Varapäällikkö on Risutuuli, ei Hiirenvirnajalka, joka ei ymmärrä mistään mitään”, mau’uin tyynesti, nousin jaloilleni ja kaappasin hiiren leukoihini loikkien kauemmaksi kohti Hallatassua, johon katseeni ensimmäiseksi osui. Kuulin emoni huokaisevan, mutta en kääntynyt, vaan tiputin hiiren rusehtavanharmaan kollin käpälien juurelle. Suutuin harvoin, mutta Lumiaamun asenne herätti uhmaa ja leimahdutti vihan. Hiirenvirnajalka oli säikytellyt pentuja, ja sekös minua sapetti. Emolla ei ollut siihen mitään sanomista.
”Jakaisitko kanssani?” kysyin ystävällisesti kollilta, joka näytti ensin hämmentyneeltä mutta hymyili sitten ja nyökkäsi.
”Käyhän se”, hän vastasi lämpimästi, ja otin askeleen taakse.
”Hieno homma. Sinä voit aloittaa”, kehotin ja annoin Hallatassun haukata, ennen kuin kyyristyin itse puraisemaan ja saatoin vain aistia Lumiaamun turhautumisen virtaavan takaani.
”Kiitos”, Hallatassu maukaisi, ja heilautin häntääni suu täynnä hiirtä kuitatakseni asian. Kun olimme syöneet, Hallatassun sisko Kuutamotassu hyppelehti oppilaiden pesältä innokas loiste ruskeissa silmissään.
”Kuulehan, veli, menemme tänään yhdessä harjoittelemaan”, naaras ilmoitti hyväntuulisena, ja Hallatassun kasvoille levisi iloinen hymy. Epäröin hetken ja vilkaisin lapani yli Lumiaamua, joka seisoi siellä yhä ja katseli meitä huolen varjostamin silmin. Tunsin halua mennä hänen luokseen, mutta minua ei kiinnostanut kuunnella hänen saarnaansa, joten kysäisin lopulta kaksikolta:
”Pääsisinköhän minäkin mukaan, jos Viimatähti antaa luvan? Hän ei aina ehdi kouluttaa minua, joten häntä tuskin haittaisi, saisinhan kokemusta.” Raidallinen Kuutamotassu vilkaisi veljeään, joka nyökkäsi.
”Sopii, jos Viimatähdelle ja Västäräkkiturkille sekä Lampisilmälle käy”, hän vastasi, ja Hallatassu väräytti korviaan myöntymykseksi.
”Tervetuloa vain”, kolli lisäsi. Kumarsin pienesti ja suoristauduin taas, katsahtaen tuoresaaliskasaa jonka luona päällikkö repi tuoresaalista varapäällikkö Risutuuli seuranaan.
”Odottakaa hetki”, pyysin pesätovereiltani ja pinkaisin mestariani kohti. Nähdessään minut tämä kohotti katseensa ja nousi seisomaan. Risutuuli keskeytti syömisensä ja seurasi uteliaana sivusta. Klaanin kaksi johtavaa tassua olivat näköjään jakamassa jänistä, ajattelin, kun näin verisen jäniksen heidän edessään ja punaista molempien kuonokarvoissa.
”Viimatähti, voinko mennä tänään harjoittelemaan Hallatassun ja Kuutamotassun kanssa?” naukaisin harmaalle kissalle, jonka ilme meni mietteliääksi. Odotin kärsivällisesti ja vilkaisin pentuetovereita, jotka katselivat toiveikkaan näköisinä.
”Lampisilmä ja Västäräkkiturkkihan ovat heidän mestareitaan, eikö niin?” päällikkö varmisti, ja saatuaan nyökkäyksen vastaukseksi hän myöntyi. ”Hyvä on, mutta käyttäydy kunnolla ja tee niin kuin sanotaan.” Virnistin hieman ja nostin häntäni pystyyn Hallatassulle ja Kuutamotassulle positiiviseksi merkiksi.
”Älä huoli. Palaan aurinkohuippuun mennessä, minun täytyy ehtiä ruokailun jälkeen klaaninvanhimpien pesälle tarinaa kuuntelemaan, Pikkupeippo lupasi kertoa siitä kun Mutakynsi ja Haukkahalla hyökkäsivät Tuuliklaaniin ja Tulitähti toi kissoja apuun”, rauhoittelin. Viimatähti hymyili.
”Vai lupasi Pikkupeippo kertoa siitä? Se onkin opettavainen tarina”, kolli maukui ja heilautti sitten häntäänsä oppilaiden pesään päin. ”Menehän jo, ystäväsi taitavatkin odottaa.”
”Siinä tapauksessa kuuntelenkin erityistarkasti”, sanoin päällikölle ja jolkutin taas Hallatassun ja Kuutamotassun luokse.
”No?” Hallatassu kysyi malttamattomana, ja hänen siskonsa hypähteli paikoillaan.
”Lupa tuli”, vastasin aurinkoisesti hymyillen. Oppilaat nyökkäsivät kuin yhteisestä sopimuksesta.
”Kuutamotassu tiedusteli myös Lampisilmältä, hänelle kävi”, Kuutamotassu kertoi, ja väräytin tyytyväisenä viiksiäni. Tästä tulisi hauska päivä.
”Eli asia on varmistettu”, Hallatassu päätti, ja heilautin häntääni hyväksyvän näköisenä. Lampisilmä oli emoni Lumiaamun sisko. Lumiaamua ajatellessa huomasin, että naarasta ei näkynyt aukiolla. Koetin karistaa ahdistuksen mielestäni, kun loikin kahden ystäväni ja heidän mestareidensa kanssa kuopanrinnettä pitkin ylös nummelle. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin ollut tyly ystävälliselle emolleni.
Kasteinen ruoho pyyhki vaaleanruskeaa vatsaturkkiani, ja värähdin sen viileästä kosketuksesta. Aurinko ei ollut vielä noussut, se näkyi vain taivaanrantaan levinneenä kultaisena valoläiskänä, ja valkoiset pilvet kiisivät korkealla yläpuolellani tuulen vauhdittamina. Tuuli myös pörrötti turkkiani ja sai ruohon väreilemään, kun loikin nummella kohti Jokiklaanin puoleista rajaa ja vedin sisääni tuttuja, ihania tuoksuja. Haistoin voimakkaan jäniksentuoksun, ruohon, kasteen, mullan, myyrät ja häivähdyksen Jokiklaanista ja hevospaikasta. Käpäläni nielivät helposti nummimaata ja kuljettivat minua hyvää tahtia kohti päämäärääni. Viimatähti oli antanut ensimmäisen tehtäväni ilman soturin seuraa, ja rinnassani kupli jännitys ja riemu, mutta ulospäin näytin rauhalliselta ja valmiilta mihin tahansa koitokseen. Pilkahdus vihreissä silmissä paljasti minut mestarilleni, joka oli ajan kuluessa oppinut lukemaan hyvin eleitäni. Tätä ei sopinut pilata, ja siksi olisi oltava huolellinen. Matkan rajalle saatoin kuitenkin hyppelehtiä niin kuin minua vain huvitti, eikä kukaan ollut estämässä, jos tahdoin metsästääkin vähän. Minulla ei ollut nälkä, olin syönyt ennen lähtöäni, joka oli muuten tapahtunut jo ennen kuin aamupartio oli mennyt – mikä oli kieltämättä hieno suoritus oppilaalle, mutta rakastin saalistamista ja riista tulisi tarpeeseen leirissä oleville. Olihan siellä jotain eilisillan tähteitä ja aamupartio varmasti metsästäisi jotain. Silti kestäisi aikaa, että Risutuulen lähettämät partiot ehtisivät nummille ja takaisin, joten parin eläimen avustuksestani tuskin pahastuttaisiin. Halusin auttaa, taistelemalla, metsästämällä, partioimalla, avustamalla keräämään yrttejä, millä tavalla vain. Hyppelehdin eteenpäin ja haistelin samalla ilmaa, joka oli täynnään aamuisia yön raikastamia tuoksuja. Lopulta jäniksen haju kolahti, ja pysähdyin pitäen sen koko ajan kuonossani. Jänis oli minusta edempänä, joten suuntakin oli otollinen päämäärälleni. Pudottauduin matalaksi ja lähdin hiipimään mahdollisimman huomaamattomin ja kevein askelin. Se oli helppoa, sillä rakenteeltani olin hoikka ja kevyt, vaikka jäntevästä kehostani löytyi tarvittaessa myös voimaa. Pian näin jäniksen syömässä ruohoa erään okapensaan juurella, ja painauduin vieläkin lähemmäksi maata, jotta pääsisin niin lähelle kuin suinkin. Onnistuinkin saavuttamaan muutamien ketunmittojen välimatkan, ja jännitin takajalkojeni piilevät voimakkaat lihakset ja ponkaisin ruohikosta ääntäkään päästämättä. Jänis ponkaisi karkuun uskomattoman nopeasti, mutta loikkasin perään ja ajoin sitä takaa juoksemiseen koulittujen jalkojeni ja kevyen kehoni avulla. Pyrin lopettamaan ajojahdin nopeasti ja otin yhtäkkiä valtavan loikan. Mutta valkoinen, mustakorvainen otus teki sivuloikan, ja käpäliini jäi vain ruohoa. Kiepahdin vielä melkein ilmassa ja jahtasin sitä yhä. Nautin metsästyksen tuomasta jännityksestä, kun taas hyppäsin jäniksen niskaan ja tällä kertaa sain sen. Tartuin siihen käpälilläni ja painoin sen maahan. En ollut enää yllättynyt eläimen voimasta, kun se kiemurteli ja yritti päästä pakoon. Puraisin sitä ripeästi niskaan ja laskin veltostuneen ruumiin sivummalle, jotta voisin kaivaa maahan pienen kuopan. Sitten hautasin jäniksen nummelle myöhemmin haettavaksi, ravistelin turkkiani ja lähdin kävelemään kohti hevospaikkaa. Pian askeleeni kuitenkin venyivät ja tihenivät, ja juoksin nummella täyttä vauhtia. Pehmeä, sulava maa polkuanturoitani vasten tuntui ihanalta. Vihreät silmäni loistivat riemusta, kun lopulta hevosten voimakas tuoksu tulvahti nenääni sekoittuen Jokiklaanin kirpeään, kalaiseen hajuun. Kummatkaan eivät olleet hyviä aika pahoja, joten tein kompromissin ja päätin olla välittämättä niistä missään mielessä. Kaksijalkojen rakennukset ja hevospaikan aita tulivat näkyviin. Hidastin kävelyksi ja astelin varuillani eräästä rakennuksesta vähän matkan päässä olevan polun viereen, mihin pysähdyin hetkeksi. Vilkaisin pikaisesti ympärilleni ja pinkaisin polun ja nummimaan palasen yli aidalle, jonka juurelle pitkään heinikkoon kyyristyin hetkeksi häntä kohti omaa reviiriäni ja pää aidan alla. Katselin vaitonaisena hiljalleen valaistuvaa aluetta ja löysin nopeasti kaksi hevosta suuren omenapuun alla varjossa, mutten nähnyt kolmatta, ja ihmettelin, missä sekin mahtoi olla. Hevoset hamusivat ruohoa turvallaan, ja yhtäkkiä toinen niistä nosti päänsä ja hörähti suuntaani. Sen suuret korvat kääntyilivät puolelta toiselle ja tummat ruskeat silmät tarkkailivat heinikkoa, johon olin piiloutunut. En vähästä hätkähtänyt, ja uskaltauduin laskeutumaan vatsalleni ja ujuttamaan pääni ja etutassuni puuaidan alta. Hevonen katseli minua hetken, ravisteli sitten päätään niin että harja heilahteli ja laukkasi laitumen toiseen päähän vesikaukalolle, upotti turpansa sinne ja joi ahneesti kylmää vettä. Huokaisin helpotuksesta ja tarkkailin niitä puoleksi laitumen sisällä. Kun yhtäkkiä tunsin niskassani lämpimän hengityksen ja näin suuren varjon heittyvän ylleni, jähmetyin kauhusta paikoilleni enkä kyennyt liikahtamaankaan. Kivenmurikoita muistuttavat kaviot olivat aivan lähellä, ja olento hamusi niskaani sametinpehmeillä huulillaan. Ymmärsin nopeasti, että se oli kolmas hevonen, jota en ollut nähnyt, koska se oli ollut kauempana sijaitsevan puurykelmän takana. Olin päästänyt sen lähestymään itseäni. Koska en tiennyt hevosen aikeita, pakotin lihakseni liikkumaan ja peruutin yllättävän sukkelasti heinikkoon, nousin ja otin pari loikkaa kauemmaksi, ennen kuin käännyin katsomaan. Hevonen tuijotti minua aidan yli uteliaan ja ystävällisen näköisenä eikä näyttänyt olevan ainakaan mikään tappajahirviö. Nauroin ääneen helpotuksesta ja nyökkäsin hevoselle hyväntuulisesti.
”Nähdään taas, hevonen”, naukaisin. Hevosen korvat sojottivat vieri vieressä eteenpäin, kun puhuin sille. Kai kaksijalat aina höpöttivät omille hevosilleen, koska ne noin pitivät toisen äänestä. ”Pärjäile! Ja yritä olla säikyttelemättä.” Virnistin ja kiepahdin ympäri. Jokiklaanin hajumerkit olivat tuoreet ja voimakkaat, mutta kukaan ei ollut ylittänyt rajaa. Nuuhkin huolellisesti maan aidan läheltä ja jätin sitten omat hajumerkkini pitkin rajaa, ennen kuin lähdin jolkuttelemaan kauemmas nummelle kohti Tuuliklaanin leiriä. Aurinko oli jo noussut korkeimpien kukkuloiden huipun tasalle ja lämmitti turkkiani sekä maata. Se ei kuitenkaan olisi vielä vähään aikaan korkeimmillaan, joten ehtisin vielä metsästämään lisääkin. Jäljitin ja tapoin myyrän, kaivoin sitten jäniksenkin esiin ja onnistuin keinottelemaan molemmat leukoihini, jotta saisin ne kannettua kotiin. Hieman hankalasti mutta kuitenkin saavuin kuopan kohdalle ja laskeuduin rinnettä pitkin alas pohjalle. Huomasin silmäkulmastani Käpytassun sukimassa turkkiaan oppilaiden pesään maan alla johtavan tunnelin suuaukon vieressä. Karva näytti vielä kostealta, ja kohotin yllättyneenä kulmaani. Tuuliklaanin reviirillä kastui harvoin, ellei sitten satanut vettä. Minulla oli kuitenkin muuta ajateltavaa, joten kävin viemässä saaliini kasaan ja suuntasin askeleeni kohti Korkeakalliota, jonka juurella Viimatähti istui häntä käpälille laskettuna ja katse aukiota kiertäen.
”Viimatähti, tehtävä suoritettu. Saalistin jäniksen ja myyrän sekä tarkistin rajan – ei merkkejä alueloukkauksesta”, mau’uin ja kumarsin päällikölle. Viimatähti nyökkäsi hyväksyvästi.
”Hyvin tehty. Käy viemässä ruokaa klaaninvanhimmille, sitten voit syödä itse. Illalla partioon”, kolli vastasi. Kumarsin toisen kerran ja palasin takaisin kasalle. Valikoin sieltä jäniksen, jonka olin napannut, ja lähdin kuljettamaan sitä klaaninvanhimpien pesälle. Kun astuin sisään, Sieponsydän, Lupiinikaste ja Pikkupeippo nostivat katseensa.
”Kas, Heinätassu”, harmaa naaras tervehti keltaiset silmät lämpimästi loistaen. ”Ruokaako toit?” Laskin jäniksen sammalille heidän eteensä ja kumarsin.
”Sitäpä hyvinkin. Ensimmäinen tehtäväni ilman soturia, saalistin sen aikana tuon”, selitin hymyillen ja valmistauduin poistumaan.
”Kiitos”, Sieponsydän maukui ja vilkaisi Pikkupeippoa, joka katsoi jänistä.
”Hyvännäköinen otus. Minusta Heinätassukin voisi osallistua ateriaan, jos teillä ei ole mitään sitä vastaan”, pienikokoinen, oppilastakin melkein pienikokoisempi tummanruskea kolli maukui ja nousi istumaan.
”Miksikäs ei”, Lupiinikaste myöntyi. Sieponsydän nyökkäsi ja viittasi minua hännällään tulemaan lähemmäksi. Silmäni levisivät. Oli kunnia saada syödä klaaninvanhimpien kanssa.
”Kiitos kovasti”, naukaisin ja kumarsin tassuttaen sitten muiden luokse jäniksen viereen. Repäisin itselleni palan kohteliaasti viimeisenä, kun klaaninvanhimmat olivat haukanneet ensin, ja pureskelin sitä huolellisesti. Liha maistui herkulliselta, ja tajusin vasta nyt kuinka nälkäinen olin ollutkaan. Jänis ainakin tyynnyttäisi kurisevan vatsani. Aterian jälkeen Lupiinikaste alkoi pestä karvojaan, ja Sieponsydän laskeutui makuulle minua katsellen. Pikkupeippo nuolaisi huuliaan ja istahti.
”Haluaisitko kuulla jonkin tarinan?” kolli kysyi ja katsoi vihreisiin silmiini ystävällisesti omilla sinisillään. Nyökkäsin innokkaasti.
”Totta kai!” Pikkupeippo hymyili ja mietti hetken. Odotin jännittyneenä, ja kun kokenut kolli alkoi maukua, kuuntelin ja uppouduin hänen tarinaansa aivan kuin kokienkin kaikki ajatukset ja tunteet itse.
”..ja koska Leoparditähti olisi vain epäillyt Usvajalan yrittävän mustamaalata Haukkahallaa, koska tunsi tämän huohottavan niskaansa varapäällikköasioissa, Usvajalka päätti lähteä Myrskyklaanin leiriin kertomaan Haukkahallasta ja Mutakynnestä..”
”Mitä tuo nyt oli olevinaan?” kuiskasin Käpytassulle, kun Huuhkajatassu ja Puuhkatassu piirtyivät vielä viimeisen kerran harjanteen päälle sinistä taivasta vasten ja katosivat sitten häntiään heilauttaen näkyvistä nummille. Hohtohelmen veljen itkun kaiku soi yhä korvissani, kun seisoin aukiolla ja tuijotin kaksikon perään. Risutuuli käveli kohti Viimatähden pesää katse tiukasti maassa ja kieltäytyi katsomasta ketään. Pikku hiljaa Tuuliklaanin kissat jatkoivat sitä mitä olivat olleet tekemässä, mutta näin muutaman supisevan toisilleen ja katsahtavan välillä aukiolle.
”Ei mitään hajua”, Käpytassu naukaisi ja pudisti päätään. ”Huuhkajatassulla ja Puuhkatassulla ei kuitenkaan ollut mitenkään hyvä maine, joten..” Ravistelin itseäni ja vilkaisin parantajan pesälle, jonne Vinhapyörre oli shokissa olevan Hohtohelmen kantanut.
”En ymmärrä, mitä oikein tapahtuu. Ensin iltapartiossa joku Risutuulen ystävä, joka katosi vartioyönään, tupsahtaa paikalle kuin taivaan lahjana. Sitten kaksi oppilastamme karkotetaan”, sanoin korviani väräyttäen. Käpytassu hymähti ja hypähti pari kertaa.
”Miten niin taivaan lahjana? Ja Puuhkatassu ja Huuhkajatassu.. he häiritsivät klaania”, naaras maukui järkevästi. Kohautin lapojani ja katsoin häntä tutkivasti.
”Eikö heidän sinun mielestäsi pitäisi antaa joskus vielä palata? Ainakin Huuhkajatassun? Sanoin taivaan lahjana, koska hän näyttää tulevan todella hyvin toimeen Risutuulen ja Hohtohelmen kanssa”, selitin. Käpytassu räpäytti silmiään ja näytti hermostuneelta. Odotin kärsivällisesti ja vilkaisin samalla Viimatähden pesälle. Meillä olisi harjoitukset aurinkohuipun aikaan, enkä halunnut myöhästyä.
”Ehkä, mutta vain jos he ovat ymmärtäneet oppia käyttäytymään kunnolla. Enkä suosittelisi ottamaan Puuhkatassua enää takaisin”, pesätoverini vastasi epäröiden.
”Oppilaiden mielipiteitä tuskin ylenpalttisesti kysellään, mutta hyvä kuulla mitä mieltä sinä olet”, naurahdin ja pukkasin häntä ystävällisesti.
”No jaa”, Käpytassu virnisti. Nauroimme yhdessä, ja tulin samalla ajatelleeksi, kuinka mukavaa oli taas vähään aikaan viettää aikaa toisen kissan kanssa.
”Tulisitko kanssani syömään?” kysyin Käpytassulta vilkaistessani tuoresaaliskasaa. Vatsani kurisi äänekkäästi, ja läimäisin tassun silmilleni.
”Kuulostaa siltä, että on jo aikakin”, naaras hihitti. ”Sopiihan se.” Nyökkäsin iloisena ja lähdin tassuttamaan kohti kuoppaa aukion keskellä ystäväni vieressä. Tummanruskea, valkomerkkinen naaras hyppelehti hyväntuulisena silmissään hilpeä pilke ja kyyristyi sitten valikoimaan kasasta saaliseläintä. Nostin leukoihini jäniksen ja katsoin Käpytassua kysyvästi.
”Jakaisitko kanssani?” naukaisin jäniksen läpi hieman epäselvällä muminalla. Vanhempi oppilas mietti hetken ja kohautti lapojaan.
”Mikäs siinä”, hän hymähti. Käännyin ympäri ja suuntasin askeleeni oppilaiden pesälle Käpytassun seuratessa perässäni. Kun olin laskenut jäniksen maahan, otin askelen taakse ja annoin kohteliaasti naaraan haukata ensin. Vasta sitten kyyristyin repäisemään itselleni palasen, jota pureskelin tyytyväisenä.
”Minulla on harjoitukset aurinkohuipun aikaan. Entä sinä, onko sinulla koko päivä vapaata vai?” kiusoittelin hymyillen. Käpytassu nielaisi suunsa tyhjäksi, ja hänen suuret korvansa vetäytyivät hieman luimuun.
”Huvittavaa. Olin jo heti aamusta Lämpötassun ja Vyöryaskeleen kanssa kertaamassa taisteluliikkeitä, ja menen kohta partioon”, hän kertoi.
”Pääsisitkö illalla metsälle? Aioin lähteä yksin, mutta jos joku pääsee mukaan, niin.. seura kelpaisi paremmin kuin hyvin”, maukaisin. Käpytassu mietti. Hänen kasvonsa olivat niin keskittyneet, että en voinut estää viiksiäni värisemästä. Naaras huomasi sen nopeasti ja huitaisi minua jäniksen yli kapealla käpälällään.
”Älä sinä siinä virnuile”, hän läksytti. ”Ole vain kunnolla, niin voin ajatella, viitsiikö tuollaisen kanssa minnekään mennä.” Vinkkasin silmää väistäessäni iskun ja istuuduin mutustellen jänistä katse yhä Käpytassussa.
”Kaipa se käy”, oppilas myöntyi sitten. Erehdyin kuitenkin vilkaisemaan hänen korviaan, jotka olivat varmaan suuremmat kuin kenelläkään koko klaanissa, ja niiden takia hän näyttikin hassulta. Käpytassun ilme kiristyi heti.
”Anteeksi, Käpytassu. En tarkoittanut.. minun mielestäni sinä olet aivan upea kissa, ja sinun korvasi korostavat sitä”, mutisin ja painoin pääni.
*En valehdellut. Minä pidän ulkonäöstäsi*, ajattelin ja katsoin naarasta pahoittelevasti.
”Miten sen nyt ottaa”, Käpytassu tuhahti ja kääntyi nuolaisemaan lapaansa. Nousin ylös ja tassutin oppilaan luo sipaisten kuonollani hänen poskeaan.
”Usko pois”, vakuutin ja uskaltauduin hieman hymyilemään.
”Oletko varma? Mistä tiedän, ettet vain naura pääsi sisällä? Tiedän kyllä, että näytän hassulta, mutta onko se niin erikoista? Onko kaikkien pakko tehdä siitä niin erikoista? Huuhkajatassu ja Puuhkatassukin pilkkasivat minua silloin tällöin”, hän sanoi katkerasti.
”Olen pahoillani puolestasi, mutta minä todella tarkoitan sitä ja tahtoisin sinun tulevan illalla seurakseni nummille”, ääneni hiljentyi ja katsoin häntä vilpittömästi. Käpytassu kohtasi katseeni viimein, eikä siinä näkynyt vihaa, ainoastaan pettymystä ja surua sekä pieni toivonpilkahdus.
”No, jos todella niin sanot”, naaras naukaisi epäröiden. Hän heilautti korviaan, ja samalla pieni virne pehmensi hänen kasvojensa koventuneita piirteitä.
”Totta kai, isokorvainen ystäväni”, vastasin ja räpäytin leikkisästi silmiäni.
”Älähän”, Käpytassu nauroi. Nappasin viimeisen palan jäniksestä ja työnsin sen Käpytassulle samalla, kun hymy valaisi kasvojani.
”Haluatko? Minulla ei ole nälkä”, sanoin kohottaen hieman voimakkaita lapojani.
”Aivan sama. Vaikka”, naaras vastasi ja otti palan nyökäten kevyesti kiitokseksi. Hänen pureskellessaan silmäilin leiriä ja mietin, missä Risutuuli ja Hohtohelmi nyt olivat. Oliko varapäällikkö kunnossa? Vai mikä häntä vaivasi? Kolli oli näyttänyt liian hiljaiselta omaksi itsekseen pyöriessään aukiolla. Ja Vinhapyörre.. huomasin kollin seisomassa tuoresaaliskasalla eksyneen näköisenä.
”Heinätassu?” uusi ääni naukaisi yhtäkkiä korvani juuresta, ja havahduin ajatuksistani hätkähtäen hieman.
”Viimatähti?” kysyin yllättyneenä ja käännyin katsomaan harmaata päällikköä, joka oli jäänyt viereeni ja kallisti nyt päätään aavistuksen verran väräyttäen samalla korviaan.
”Olisi ne harjoitukset”, kolli johdatteli. Ensin toljotin häntä hämmästyneenä, mutta sitten silmissäni välähti ymmärrys ja tajusin, mitä hän oli sanonut.
”Ai – niin tietysti. Käpytassu, nähdään illalla”, huikkasin lapani yli ruskealle kissalle, joka oli istahtanut ja nuoli lihanmuruja suupielistään seuraten minua ja Viimatähteä katseellaan.
”Nähdään”, hän hymähti ja nyökkäsi Viimatähdelle kunnioittavasti. Käänsin taas pääni oikeaan suuntaan ja lähdin seuraamaan mestariani, joka viittasi minut hännällään mukaansa, nyökkäsi Käpytassulle takaisin ja loikki sitten aukiolla kohti ylös nummille johtavaa rinnettä.
PUNAHEHKU
Mitä voisin vastata? Toinen naaras synnyttäisi pentuni, ja minun olisi pakko myöntää, kuka isä on. Mutta Rikkovirta kirjaimellisesti vetäisi raivarit, ja sitä pelkäsin enemmän kuin mitään muuta. Niin, tahdoin paeta. Ensimmäistä kertaa elämässäni halusin jättää omat tunteeni kohtaamatta, vain juosta ja juosta, jonnekin kauas, kauas kaikesta. Myrskysilmästä, Rikkovirrasta, Syöksypennusta, Naakkapennusta, Veriklaanista.. ainoastaan Tähtiklaanin voisin ottaa mukaani, minne ikinä menisinkin. Kuitenkin Rikkovirran pään painuessa hetkeksi kaulaani vasten ja silmien hetkeksi sulkeuduttua olin tuntenut sisälläni jotakin suurempaa. Se oli herännyt taas, ja olin siitä iloinen. Se oli rakkaus, syvä rakkaus tuota mustaa, hopeaisin ja sinertävänharmain köynnöksin kuvioitua naarasta, jolla oli siniset, niin kauniit silmät, jotka nyt katsoivat minuun anovasti ja tuskaisesti. Ne pyysivät, sano kyllä, sano vain sana, ja olemme yhdessä taas.
”Rikkovirta”, kuiskasin hiljaa. Otin askeleen hieman kauemmas vetäytyneen kumppanini luokse ja kohotin tassullani tämän leukaa, katsoen koko ajan sinisten silmien lampiin. Tajusin kyyneleen kimmeltävän poskellani, kun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kosketin huulillani Rikkovirran huulia ja suutelin häntä tajuamatta itsekään, mitä tein. Parantaja sulki silmänsä ja hymyili. Hän oli niin haavoittuvainen noin, olisin voinut tehdä hänelle vaikka mitä, mutta hän.. luotti. Ajatus lämmitti mieltäni. Rikkovirta lysähti maahan ja alkoi siistiä kuraista turkkiaan, kun otin taas askelen taaksepäin. En epäröinyt, vaan istuin maahan hänen selkänsä taakse ja nuolin hänen kylkeään tasaisin, lempein kielenvedoin. Olin kuulevinani kehräyksen kohoavan parantajan kurkusta, ja yhtäkkiä tajusin kehrääväni itsekin.
”Aiotko sinä todella tuhlata aikaasi minuun?” Rikkovirta kysyi samassa, tukahtuneesti. Silitin hänen lapaansa hännälläni ja hymyilin varovasti.
”Totta kai minä aion käyttää elämääni hyvin viettämällä aikaa sinun kanssasi”, naurahdin hiljaa, ja pieni kehräys karkasi taas Rikkovirralta. Nauroin ääneen ja painoin pääni nuuhkien hänen kylkeään. Hän hymyili onnellisen näköisenä eikä väistänyt, kun painoin kuononi hänen lapaansa vasten ja lepuutin sitä siinä.
”Punahehku, minä rakastan sinua”, Rikkovirta sanoi. Yritin tulkita hänen äänensävystään katkeruutta, vaikeutta kertoa asiasta ääneen, valhetta tai jotain muuta, mutten löytänyt mitään sellaista. Hän oli vilpitön. Kuka pystyisikään olemaan niin surullinen, jos ei olisi sitä?
”Minä näen sen, ja minun tunteeni vastaavat toisen samanlaisen kutsuun”, kehräsin. Hetken vain olimme siinä kahdestaan ja osoitimme pienillä eleillä, miten välitimme toisistamme. Ei ollut mitään muuta kuin metsä ja me, Tähtiklaaninkin hyväksymä pari.
”Kuule, ajattelin.. että kun tänään.. No, ajattelin yhtäkkiä jotain nimeä enkä tiedä siitä yhtään”, kumppanini kertoi huolestuneen, kummastuneen oloisesti. Sävähdin hieman, ja Rikkovirran silmät rävähtivät auki.
”Sinä tiedät tästä jotain?” hän tiedusteli heti. Hänen äänessään oli vanhaa terävyyttä, jota hän ei kuitenkaan kovin usein käyttänyt minun kuulteni. Pudistin päätäni ja pakottauduin kysymään mahdollisimman rauhallisesti:
”Mikä se nimi oli?” Rikkovirta katseli minua hetken, ja vastasin katseeseen vakaasti. Lopulta hän huokaisi ja vaikutti miettivän jotain.
”Lehtipentu”, naaras huoahti vihdoin. Pyörittelin nimeä mielessäni ja ihmettelin, miten se tuntui niin tutulta ja lämpimältä. Enhän ollut koskaan kuullutkaan mitään mistään Lehtipennusta.
”Kun kävin eilen metsässä”, aloitin, mutta sävähdin kesken lauseen. Rikkovirta kohotti toista kulmaansa, ja hieraisin kuonollani rauhoittavasti hänen poskeaan. ”Kun kävin eilen metsässä, joku kuiskasi yhtäkkiä pääni sisällä kaksi nimeä. Syöksypentu ja Naakkapentu. Ja minusta tuntuu, että olen jonkinlaisessa siteessä heidän kanssaan ja he eivät tiedä sit..” Kumppanini hätkähti rajusti ja loikkasi käpälilleen. Peruutin pelästyneenä. Rikkovirta sulki silmänsä, hengähti ja avasi ne taas. Kallistin päätäni ja katsoin häntä silmiin. Niissä oli omituisen levoton katse.
”Kuulehan, herra ymmärtämätön, ne voisivat olla meidän omia pentujamme”, hän selitti. Näytin kyllä varmasti aika hölmistyneeltä, kun tuijotin häntä suu auki ja korvani ponnahtivat pystyyn. Rikkovirtaakin tuntui väkisin huvittavan, ja hän sipaisi lapaani hännällään, ennen kuin hänen ilmeensä muuttui taas rauhallisen odottavaksi. Loksautin suuni kiinni ja polkaisin käpälälläni maata.
”Voit hyvinkin olla oikeassa, parantajani”, hymähdin ja vakavoiduin. ”Jos näin todella on, me emme näe heitä ennen kokoontumista. Silloin voimme puhua heille, mutta emme saa vaikuttaa liian kiinnostuneilta.” Rikkovirta nyökkäsi reippaasti.
”Pitäisi kai palata leiriin”, hän sanoi ja heilautti häntäänsä jonnekin leirin suuntaan. Myönnyin pettyneenä siitä, että yhteinen hetki oli päättymässä. Miten oikein voisin viettää aikaa Myrskysilmänkin kanssa pettämättä Rikkovirtaa? Toisaalta olin pettänyt hänet jo ja saatoin vain toivoa, ettei hän katkaisisi suhdettamme heti kun Myrskysilmän pennut syntyisivät ja isä tulisi klaanin tietoon. Niin todennäköisesti tulisi käymään. Ja mitähän sitten? Se pitäisi minun päättää. En todellakaan päästäisi irti hänestä, vaikka joutuisinkin tekemään jotain Myrskysilmää satuttavaa; olemaan kuin pennut olisivat kenen tahansa muun ja pyytämään, ettei isää kerrota niille. Lähdin kävelemään Rikkovirran vierellä kohti leiriä ajatuksiini vaipuneena. Mitä tästäkin vielä tulisi? Hyvä Tähtiklaani..
Hän ei ymmärtänyt, ei ymmärtänyt sittenkään. Olin laskenut kaiken sen varaan, että hän ymmärtäisi. Mutta hän oli kuin kuka tahansa kissa – hän ymmärsi, mutta ei ymmärtänyt kuitenkaan. Todellisuus oli hänelle liikaa, kuin kova isku päin kasvoja. Hän oli kaatunut, noussut ja juossut pois. Minun luotani. Ja tämän tein hänelle vain Veriklaanin takia. Ainoan lohdun sain hetkestä, jonka olimme aiemmin päivällä kahdestaan viettäneet. Tiesin, hän rakasti minua. Ja hän tiesi, että rakastin häntä.. kai?
*Järjellä on turha punnita tunteita* ajattelin surullisena. Sen tiesin nyt. Yritys, erehdys. Seuraavaksi? Päässäni löi tyhjää. Tallustin sotureiden pesästä ja sain monilta nuoremmilta sotureilta osakseni kunnioittavia nyökkäyksiä. Muutama tuli onnittelemaan pennuista, mutta heilautin vain häntääni välinpitämättömään kiitokseen ja käskin heidän mennä aikaansa tuhlaamasta. Veriklaanilaiset olivat kummastuneita, silti kukaan ei ollut vielä yrittänyt selvittää elämäni salaisuuksia. Kun ympärilleni kerääntynyt joukko oli hajaantunut, jäin aukiolle seisomaan ja katselin neuvottomana sen laidalla varjoissa itseään siistivää Myrskysilmää. Hänen valkoinen turkkinsa hohti tummuuden keskeltä ja mustat merkit sulautuivat sinne lähes täydellisesti. Meripihkasilmät vilkaisivat minua, mutta kääntyivät taas kuraläiskään karvoissa. Vaiteliaana tassutin naaraan luokse ja lysähdin hänen viereensä makaamaan. Kuulin Myrskysilmän kehräävään, kun vääntyilevä hännänpääni kosketteli hänen lapaansa. Annoin takajalkani olla lähellä häntä, mutta muuten vain tuijotin aukiolle ja odotin. Ja odotin. Lopulta Rikkovirta käveli karhunvatukkatunnelista suussaan yrttitukko. Hänen katseensa harhaili heti aukiossa ja osui minuun. Vihreä ja sininen kohtasivat, ja sitten naaras kääntyi ja loikki pesäänsä nytkäyttäen mennessään päätään. Huokaisin hiljaa ja suljin silmäni. Tunsin Myrskysilmän painautuvan kylkeeni, soturi vaistosi suruni. Lämpö oli lohduttavaa, mutta kukaan ei korvaisi Rikkovirran läheisyyttä.
”Käyn metsästämässä”, sanoin tavoitellen normaalia äänensävyä. ”Voin tuoda sinulle jotain.” Nuolaisin Myrskysilmän päätä ja jolkuttelin aukiolla tunnelille asti. Pujahdin sinne ja kiisin heti toiselle puolelle päästyäni vauhtiin, suunnaten vain epämääräisesti jonnekin. Itsekseni laulaen haistelin ilmaa, etsin hajujäljen hiirestä, väijyin, loikkasin ja tapoin. Haistoin, etsin, väijyin, loikkasin ja tapoin. Yhä uudestaan. Lopulta, kun ilta oli jo pitkällä, kasastani löytyi neljä eläintä. Hautasin kaiken maahan ja hyppelehdin yhä kauemmas Veriklaanin reviirillä. Puiden varjot heittyivät sammalille, ja tulenpunainen aurinko valaisi polkuni kajollaan. Väsymyksen olisi jo pitänyt painaa, mutta ei. Jalkani olivat höyhenkeveät ja oloni pirteä. Olisin voinut juosta vaikka maailman toiselle reunalle asti. Tuuli pörrötti punertavaa turkkiani ja kuljetti nenääni uusia hajuja, varjot pitenivät ja aurinko painui mailleen. Taivas pimeni ja tähdet syttyivät. Saavutin rajan, uusin hajumerkit ja loikin niiden yli. Kaukana näkyi kaksijalkala, jossa olin käynyt Rikkovirran kanssa. Seurasiko se naaras minua tännekin?
*Hiirenpapanat^^* ajattelin ja tassutin joutomaan halki aidalle, jonka päälle loikkasin tasapainottelemaan. Kiskoin itseni ylös ja upotin kynteni puuhun, jotta en tipahtaisi. Pudottauduin sen toiselle puolelle ja etsin nopeasti sokkeloisen kujan, jonka perällä oli kasa pahvilaatikoita. Kääntelin niitä käpälilläni ja asetuin lopulta erääseen, joka oli suhteellisen kuiva ja jonka pohjalta löysin olkia. Ne pistelivät eivätkä olleet läheskään yhtä mukavia kuin sammaleet, mutta olosuhteita katsoen varsin ylelliset. Suljin silmäni ja tajusin vasta nyt, kuinka väsynyt olinkaan. Uni vei minut mukanaan, ja viimeinen ajatukseni oli Rikkovirta kanssani valossa hieman maan yläpuolella Tähtiklaanin puhuessa.
”Herätys! Tämä ei ole sinun paikkasi”, vihainen ääni ärisi matalasti. Siitä kumpuava varjoisa uhka laajeni ja laajeni, tuntui ahdistavalta rinnassani ja täytti minut kauhulla ja pelolla. Lopulta se kävi niin suureksi, että silmäni rävähtivät auki ja ponkaisin käpälilleni häntä ilmaa huitoen. Hehkuva vihreä katseeni osui kujan päätyyn. Siinä samassa jähmetyin paikoilleni, korvani vetäytyivät päätä vasten ja hiljainen murahdus karkasi leuoistani. Sen eteen oli levittäytynyt neljä tummaa hahmoa, kaikki solakoita, terveitä ja voimakkaita. Yksi niistä, kilpikonnakuvioinen naaras, jonka meripihkasilmät kiiluivat, astui eteenpäin ja sähähti. Värähdin hieman, kun näin hänen kaulassaan pannan, johon oli kiinnitetty hampaita. Nämä taisivat olla Veriklaaniin polveutuvia taistelijoita, eivät todellakaan mitään kotikisuja.
”Tervehdys. Olen veriklaanilainen soturi Punahehku”, naukaisin ja pakotin ääneni vakaaksi. Kilpikonnakuvioinen hymyili, mutta hymy ei ulottunut silmiin asti. Toiset kolme kävelivät minua kohti itsevarman ja uhkaavan näköisinä.
”Tervehdys, Punahehku. Olen tämän kaupunginosan jengin johtaja Terra”, naaras ilmoitti kylmästi. Kumarsin kunnioittavasti ja punnitsin tilannetta. En luultavasti omistanut juuri minkäänlaisia pakomahdollisuuksia.
”Keitä ystäväsi ovat?” kysäisin tasaisella äänellä. Terran viereen tuli punaruskea kolli, joka virnisti minulle vinosti ja väläytti kulmahampaitaan. Terra itse nuolaisi huuliaan.
”Poltesielu, Ace ja Viiru”, hän kertoi ja näpäytti hännällään jokaisen nimen kohdalla jonkun kissan lapaa. Vaihdoin hermostuneena asentoani ja yritin vaikuttaa mahdollisimman harmittomalta. Poltesieluksi kutsuttu liekehtivä kolli hymähti.
”Ja sinä. Olet tunkeutunut meidän alueellemme”, hän murisi pehmeästi. Väräytin korviani ja pudistin hiljalleen päätäni.
”Onko sinulla jotain sanottavaa puolustukseksesi?” Terra tiedusteli vaarallisen oloisesti. Ajattelin kuumeisesti ja vedin synkän johtopäätöksen. Voisin kertoa totuuden, mutta nämä kissat tuskin päästäisivät minua silti menemään.
”Tulin vain nukkumaan tänne yöni”, selitin silti. Tummanruskea kolli, jonka turkissa oli sysimustia raitoja, hymähti ja vilkaisi Terraa ovelasti.
”Tekosyitä, kotikisu. Tappakaa tuo hölmö”, johtaja lisäsi alaisilleen ja näpäytti hännällään. Kaikki kolme syöksyivät kimppuuni. En jäänyt odottelemaan, vaan hyökkäsin vastaan ja kaadoin harmaan, juovikkaan kollin maahan. Toiset kaksi olivat hetkessä päälläni. Hampaat pureutuivat lihaani ja kynnet repivät ammottavia haavoja, joista alkoi virrata verta pieninä puroina. Polttelevasta kivusta huolimatta kiristin otettani Viirun kaulasta, ja tämä ulvaisi tukahtuneesti. Jännitin lihaksiani ja heittäydyin kyljelleni rimpuilemaan, potkin sokeasti päin hyökkääjiä. Kynteni upposivat jonkun nahkaan ja lämmin veri tulvahti värjäämään ne punaisiksi. Osuin jalallani jota kuta kasvoihin, ja tämä lennähti kauemmaksi. Leukojani en voinut käyttää, koska keskityin pitämään ainakin yhden kolmesta liikuntakyvyttömänä. Yllätyshyökkäykseni oli kuitenkin tyrehtymässä. Kuulin Terran sähähtävän turhautuneesti, manaavan taistelijoitaan ja syöksyvän kimppuuni. Hän iski hampaansa takajalkaani, kiskoi minut väkisin irti Viirusta ja viilsi sitten ilkeästi lapaani. Jäin muutamassa sekunnissa neljän kissan alle, enkä ajatellut saati tuntenut muuta kuin kipua. Tähänkö kuolisin? Ei, en tahtonut kuolla. En vielä, en tällä tavalla. Joku vetäisi haavat kasvoihini, ja veri sokaisi minut heti. Aloin epätoivoisen taistelun, jossa sokeasti puolustin itseäni. Epätoivo ja raivo toivat iskuihini voimaa, jonka avulla huidoin, purin, viilsin ja potkin kaikkea mihin vain osuin. Terralla ei kuitenkaan ollut aikomustakan päästää minua näin vähällä. Hän otti tiukan otteen kaulastani, sihahti tukahtuneen käskyn ja antoi hampaidensa pureutua yhä syvemmälle. Siinä samassa kaikki kolme tarttuivat jalkoihini, ja Terra painoi toisella tassullaan vasemman etukäpäläni maahan. En pystynyt liikkumaan, ja rimpuilin heikosti päästäkseni irti.
”Nyt kuolet”, kilpikonnakuvioinen naaras sylkäisi korvaani. Hänen hengityksensä ihollani oli kuuma ja haiseva. Hän upotti terävät hampaansa niin syvälle kuin vain voi ja repäisi. Tuska oli hirmuinen. Suustani karkasi huuto, ja koko kehoni alkoi kouristella. Terra päästi otteensa, ja kolme muuta vetäytyivät kauemmaksi. Veri pulppusi kaulani haavasta, kun heittelehdin kujalla ja avasin taas leukani äänettömään huutoon. En tuntenut enää mitään muuta, näkökenttäni sumentui ja tajuntani hämärtyi. Näin vain etäisesti, kun jengiläiset lähtivät ripeästi harppomaan tiehensä taakseen katsomatta. Lopulta jäin ukkospolun kovalle pinnalle huohottaen makaamaan ja suljin silmäni. Melkein siinä samassa kehoni oli rentoutumassa ja mieleni vaipumassa uneen, mutta vaisto voitti ja pinnistelin itseni hereille. Pakottauduin nousemaan, hitaasti ja horjuen, joka liikkeen kohdalla inahtaen. Viimein seisoin hyvin, hyvin huterana ja verisenä omilla jaloillani. Lähdin irvistellen kulkemaan kohti aitaa. Jotenkin minusta tuntui, että jos nukahtaisin, nukahtaisin viimeistä kertaa. Oli pakko päästä leiriin. Kuin unessa hoipertelin aidalle asti, kapusin sen päälle monen yrityksen jälkeen ja putosin kyljelleni toisen puolen heinikkoon, kun voimani eivät riittäneet hyppäämiseen. Mätkähdin maahan, haukoin hetken henkeä ja keräsin voimia, ennen kuin nousin taas etanahitaasti ylös. Tuska oli hirmuinen, kun hoipuin metsän varjoihin ja astuin Veriklaanin puolelle rajaa. Hädin tuskin näin eteeni hoiperrellessani suuntaan, jossa oletin leirin olevan. Jokainen askel oli kuin hidastettu. Katseeni oli neulasten ja varjojen peittämässä metsämaassa, kun laskin kaiken vanhan tottumuksen varaan ja annoin käpälien kuljettaa. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin olemaan törmäämättä kiviin, puihin tai putoamatta ojiin hämärässä metsässä, mutta lopulta kuitenkin kävelin karhunvatukkaseinämää päin ja lysähdin maahan. Lihakseni olivat tulessa, haavojani poltti, väsymys ja kipu olivat valtava, tuska täytti mieleni. Räpytin silmiäni ja ponnistelin jaloilleni. Katseeni tarkentui hieman, ja onnistuin näkemään taas normaalisti, mutta se vei melkein kaikki voimani. Hoipuin vatukkatunnelin läpi leiriin. Katseet kääntyivät minua kohti, kun klaanitoverini haistoivat veren ja loukkaantuneen kissan. En välittänyt yhtään mistään, en pysähtynyt, en reagoinut. Myrskysilmä juoksi luokseni kauhusta ulvaisten ja painautui kylkeeni, kun nilkutin aukion halki kuin unessa ja pitelin toista etutassuani ilmassa. Polkuanturani olivat verillä ja hiertyneet, mutta kaikkein eniten kivisti tätä tassua. En huomioinut edes Myrskysilmää, vaikka hän nuoli poskeani ja painautui tiukasti kylkeeni, vaan nojasin häneen raskaasti. Päämääränäni oli vain yksi paikka. Myrskysilmän tukemana pääsin sisälle pesään, johon kulkuni oli koko ajan suunnannut. Suunnaton helpotus jätti hetkeksi kivun ja hirveän tuskan sivuun, kun näin tutun mustan ja köynnöksin kuvioidun turkin ja saatoin lysähtää sammalille. Rikkovirta käännähti ympäri, ja hänen siniset silmänsä laajenivat, kun hän näki minut. Myrskysilmää hän tuskin vilkaisi, hänen huomionsa kiinnittyi haavoihini, jotka vuosivat edelleen lakkaamatta. Räpäytin vihreitä silmiäni oikealle kumppanilleni ja annoin pääni painua sammalille.
”Anteeksi, Rikkovirta”, kähähdin juuri ennen kuin uni vei minut mukanaan ja menetin tajuntani.
Rikkovirta ja Ametistitassu pujahtivat kookkaasta vatukkapensaasta. Katselin heidän jälkeensä sisäänkäyntiä, joka oli vankoista oksista rakennettu tunneli. Hengitykseni värisytti ruohoa edessäni, ja lopulta laskin hiljaa huokaisten pääni sammalille. Pidin silti vihreät silmäni auki ja tuijotin yhä kohtaa, jossa olin nähnyt heidät viimeistä kertaa. Auringonsäde livahti oksakaton raosta ja lämmitti selkääni. Murisin vaimeasti ja kiemurtelin kauemmas pesään. Haavojani kivisti, mutta onnistuin ryömimään pensaikon perälle syviin varjoihin. Olipa yksinäistä.. kellahdin kyljelleni ja katselin yrttiseinämää. Pensaikon takaosasta oli revitty kaikki kasvillisuus pois, jotta näkyviin tulisi kallioseinämä koloineen ja ulkonemineen. Kurkotin ja latkin hieman vettä vieressäni olevasta tummasta, hiljaisesta lammesta. Seinämään oli lajiteltu huolellisesti yrttejä, joiden tuoksut sekoittivat pääni. Jos olo oli näin tyhjä ja hiljainen, voisin kai olla samoin tein tajuton? Rikkovirran käskyä uhmaten nousin horjahdellen jaloilleni ja otin muutamat askeleet yrttien luo. Tunnistin niistä joitakin, koska olin nähnyt kumppanini – anteeksi, entisen kumppanini – käyttävän niitä. Kaapaisin tassullani mustia, pieniä siemeniä kalliolattialle ja asetuin niiden viereen makaamaan. Kalliolattia oli kylmä, kylmempi kuin sammalet parin kolmen hännänmitan päässä. Painoin pääni ja olin nuolemassa siemenet, kun väristys kulki äkisti kehoni läpi ja tajusin hahmon seisovan vieressäni. Kierähdin nopeasti selälleni, vaikka haavoihin sattuikin vastalauseeksi, ja tuijotin tulijaa yläpuolellani. Tämä ei tainnut olla vaarallinen, koska kehräsi ja puski minua. Kehräsin suuren verimäärän menetyksestä vielä heikosti takaisin, mutta kehräsin kuitenkin. Kehräys koveni ja Myrskysilmäksi tunnistamani kissa istui viereeni ja alkoi sukia kylkeäni. Hänen vatsansa oli kasvanut valtavasti. Tönäisin sitä leikkisästi tassullani ja annoin pääni taas painua maahan ja silmieni sulkeutua. Hengitin tasaisesti ja kehoni rentoutui. Aikaa kului, ja kun lopulta kuulin kahinaa ja naukaisuja, viivyttelin viime hetkeen asti ennen kuin avasin taas silmäni. Rikkovirta tuijotti minua ja Myrskysilmää katseessaan sellaista vihaa, että henkäisin. Sitten hän marssi ohitsemme vilkaisemattakaan minuun ja tyrkkäsi yrtit kallionkoloon. Hännänheilautuksesta Ametistitassu poistui, ja Rikkovirta tuijotti meitä ilmeettömin sinisin silmin. Välillämme vallitsi hiljaisuus. Vaikka naaras ei sanonut mitään, hänestä huokui ahdistusta, tuskaa, vihaa, surua, raivoa, pettymystä, tyhjyyttä ja kaikkea muuta. Ryöppy sai kurkkuani kuristamaan. Olinko ainut, joka näki hänen kuorensa läpi? Kesti monta minuuttia, ennen kuin tapahtui jotakin yllättävää, mitä en olisi koskaan uskonut tapahtuvan tällaisella hetkellä. Myrskysilmä vinkaisi. Hän vinkaisi uudelleen. Ja ulvaisi. Hän putosi kyljelleen ja jäi siihen huohottaen makaamaan. Katsoin järkyttyneenä, kun naaraan silmät sulkeutuivat ja jäivät vain aavistuksen raolleen. Hän huohotti. Tarkemmin katsottuna erotin väristyksien kulkevan hiljalleen hänen vatsansa yli. Mitä..? Miten..? Ei voinut olla totta! Ei nyt!
”Rikkovirta”, sihahdin parantajalle. Kompuroin jaloilleni yllättävällä vauhdilla ja tuijotin parantajaa todella kovasti. Tämä hätkähti transsistaan, kiepahti ja alkoi poimia yrttejä kallioseinämästä.
”Auta hänet pentutarhaan”, naaras komensi hiljaisella äänellä. Mulkaisin mustaa parantajaa, painauduin maahan, ujutin lapani Myrskysilmän alle ja nostin tämän selkääni. Kannoin tiineen naaraan pentutarhaan raivosta vakain askelin ja laskin hänet sammalille. Rikkovirta tuli hetkessä, ja laskeuduin Myrskysilmän viereen makaamaan ja työnsin kuononi hänen turkkiinsa.
”Älä kuole”, kuiskasin naaraan korvaan. Hän ei huohotukseltaan kyennyt sanomaan mitään, mutta olin kuulevinani aavistuksen kehräystä. ”Tuo oli lupaus”, hymisin Myrskysilmälle. Suljin silmäni, korvani, ja kun suostuin viimein aistimaan mitään, katseeni osui valkoiseen mustalaikkuiseen naaraaseen joka katseli lempeästi vatsansa viereen käpertyneitä viisi pentua. Ne painelivat hänen vatsaansa tassuillaan ja imivät ahnaasti maitoa.
”Hienosti tehty”, kehräsin Myrskysilmälle ja kosketin hänen korvaansa kuonollani. ”He ovat kauniita..” Olin jo unohtanut Rikkovirrankin.
”Niin ovat. Tuo punaruskea, se näyttää ihan sinulta. Sillä on valkoinen laikkukin rinnassa ja vihreät silmät. Hän voisi olla Syyspentu. Tuo, jolla on valkoinen turkki ja harmaita laikkuja, saa olla Laikkupentu. Ja tuo vaaleanruskea, jonka turkissa on mustia juovia, on Tuulipentu. Kokonaan musta on Sysipentu ja viimeinen, tummanruskea mustilla raidoilla, Mineraalipentu”, Myrskysilmä naukui. ”Syyspentu on kolli, Laikkupentukin on kolli, Tuulipentu ja Sysipentu naaraita, Mineraalipentu kolli.” Kehräsin myöntyvästi, mutta samassa muistin Rikkovirran, ja nostin katseeni hitaasti parantajaan. |
