”Miksi et kertonut, että aiot lähteä?”
Jokainen tietää, mitä kuolema tarkoittaa ja mitkä ovat silloin muiden tunteiden peruspiirteet, mutta vaikka kuinka yrittäisi ja luulisi, ei kukaan voi sitä ymmärtää. Ei välttämättä edes toinen ihminen, joka on menettänyt jonkun, sillä tilanteet ja olosuhteet ovat erilaisia ja me olemme erilaisia, aivan kuin lumihiutaleitakaan ei ole kahta täsmälleen toistensa kaltaista. Rakas eläinystäväni kuoli jonkin aikaa sitten toukokuussa, ja se oli isku vasten kasvoja. Elämä jatkui ja kaikki oli muuten kohdallaan, mutta jotain puuttui. Jotain, mistä oli tullut osa minua, osa elämääni. Hetket, jotka vietin ulkona istuen ja kaniani katsellen, hetket, jolloin se tuli vapaaehtoisesti ja itse luokseni, hetket, kun puhuin sille ja se näytti kuuntelevan, hetket, kun koskin siihen, hetket, kun ajattelin tai kerroin siitä ihmisille, kun minua pyydettiin esittelemään se ja kun päästin sen irti pihalle ja istuuduin jonnekin varjoon seuraamaan sen tekemisiä. En ole surullinen, koska kuka tietää – ehkä eläimilläkin on olemassa jokin parempi paikka, eikä kanillanikaan ole mitään hätää. Mutta kaipaan sitä joka päivä, etenkin iltaisin ja silloin, kun olen hetkellisesti yksin. Kolmen vuoden ajan se oli täällä ja viiden kohdalla lähti. Ei ole helppoa unohtaa tai päästä yli, vaikka eläminen asian kanssa onnistuukin. Ja miksi haluaisin päästää irti muistoista? Se on lähes mahdotontakin, koska kanini liittyy hyvin moneen asiaan. Kyllä, naapurin koiraan ja alueella aikoinaan vaellelleeseen kissaankin. Kaikkein syvimmällä on se sateinen ilta, kun näin ystäväni ensimmäisen kerran, se kaunis kesäilta, kun näin sen viimeisen kerran, ja se normaali päivä, kun löysin sen.. no, kuolleena. Voitte ajatella tästä tekstistä ihan mitä tahdotte, tämän on vähän kuin päiväkirja jota jotkut saattavat vilkaista tai jopa lukeakin. Kiitos, jos jaksoitte loppuun asti ^^
”Kun mä seison hiljaa
mun rannallain
kenet löydän rinnaltain
mieli tarttuu tuulien huokailuun
kun käy pilvet eteen kuun”
